Kovatkin kokemukset ovat oppeja, jotka täytyy jakaa

Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä elämä on mennyt juuri näin. Mutta tuo ei ole olennainen kysymys. Tärkeämpää on pohtia miten voi hyödyntää kaikkea kokemaansa ja kuinka palvella toisia tällä tiedolla – kääntää romuttavatkin vaiheet rikastaviksi ratkaisuiksi.

Saan paljon haastattelupyyntöjä, mutta edelleenkään ei tunnu helpolta nähdä oma nimensä ja kasvonsa liitettynä suuren iltapäivälehden otsikkoon, jossa lukee:

Maija eli miehensä elätettävänä toisessa maassa – ero vei sossun luukulle: ”Opin, että naisella pitää olla omat rahat”

Mutta tämä on tärkeää: Meidän tehtävämme on jakaa kokemuksia ja auttaa toisia oivaltamaan! Tässä on tuore haastatteluni Iltalehdessä. Juttu on todella hienosti kirjoitettu, uskalsin luottavaisin mielin kertoa näistä tapahtumista syvemmin kuin ikinä aiemmin.

 

Lue juttu Iltalehdestä TÄÄLTÄ!

 

Kuva: Taru Tammikallio / Iltalehti

Mainokset

Jotta näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen

Tasan vuosi sitten joku kummallinen voima sysäsi minut hurjaan henkilökohtaiseen kiirastuleen – juuri, kun edellisestä oli alettu selvitä ja olin työurallani orastavan onnen äärellä. Onnettomuus syyskuussa 2016 oli kirsikka koettelemusteni kakun päällä. Tänään en voi malttaa olla leikkimättä ajatuksella: mitä, jos olisin vuosi sitten syvimmässä laaksossani nähnyt tähän päivään? Millaisen voiman olisin saanut, jos olisin tiennyt mitä nyt tapahtuu?

Olen ollut vähän himmennetyllä liekillä viime viikot. Kun en ole vielä voinut kertoa, millainen muutos tai tarkennus työssäni tapahtuu, ja se kuitenkin on päällimmäisenä omassa mielessäni pyörinyt, en ole oikein osannut kirjoittaa mitään. Mutta tänään voin kertoa ääneen, mikä minua on pitänyt mietteliäänä viimeiset pari viikkoa. Tietyllä tapaa eräänlainen identiteetin tarkennus, josta voin nyt puhua. Työroolini on nyt täsmentynyt ja viimeiset viikot tehtyäni vähän kaikenlaisia hommia toimituksessamme, olen onnellinen voidessani kertoa, että nyt minulle on loppukomennukseni ajaksi ihan selkeä, oma paikka.

Kesän tuurausjakson jälkeen olen saanut hienoimman kunnian työnantajaltani ja vastuulleni radiotyön kuninkuuslajin: pääaamujuontajan paikan. Kollegani Juhanin kanssa tartumme työhön huomenna. Aiemmin sovitun työkomennukseni mukaisesti vuoden loppuun asti ollaan näin, ja sitten taas katsotaan mihin tieni vie.

Tämä ei ole päätepiste, vaan vaihe elämää – yksi niistä tarinoista, joita olen halunnut sinun kanssasi jakaa. Käänteistäni en kerro näiden hehkun hetkien tai peukkusi vuoksi. Teen sen siksi, että näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen.

Tulevaan ei voi nähdä, en minäkään kyennyt siihen vuosi sitten, vaikka kuinka toivoin. Mutta, kun siellä vihdoin on, on hyvä pysähtyä.

Tänään haluan summata sanomani sinulle:

Ystävä, möyri välillä mudassa, mutta usko aina itseesi ja elämään. Tee töitä tosissaan ja anna parhaasi asiassa joka eniten itseäsi liikuttaa. Etene pala kerrallaan; tiedä, että vain otettu askel kantaa eteenpäin. Etsiydy paikkoihin joissa sinuun uskotaan ja annetaan parhaassasi loistaa. Haparoi ja harhaile, sillä vain eksyneen voi elämä yllättää. Viitsi ja vaivaudu, heittäydy, ei ole muuta tietä. Äläkä ikinä anna epäluuloisten lannistaa.

Hiljenny kuulemaan mitä alamäki haluaa sinulle opettaa. Ja kun menet ylöspäin, nauti hetkestä, ota siitä irti kaikki minkä saat ymmärtäen, ettei mikään ole ikuista. Jaa omastasi ja kokemastasi, vain sillä on merkitystä. Muista, ettei kaikki välttämättä tapahdu tarjoituksella, mutta voit itse löytää tapahtumista tarkoituksen.

Kiitä elämästä, koska vain sillä tavoin se voi olla jokaisen kokemuksen arvoinen. Luota, äläkä koskaan menetä toivoa. Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

* * *

Huomisesta eteenpäin klo 6.05-10.00 Savossa 98.1 ja koko maailmassa yle.fi/kuopio. Saatta olla, ettei tänä yönä oikein nukuta… Vähän on outo olo ja aamulla (ihan liian) aikainen herätys.

Tältä näyttää minun työpöytäni, jonka äärelle pääset kanssani huomisaamusta alkaen.

/Äm, joka muisti tämän, muutama vuosi sitten kirjoitetun tekstin tässä samalla. Lue sekin, jos tarvitset uskon sanoja vaikeaan tilanteeseesi. Tällaisen hienon tekstin olen kirjoittanut aikoinaan ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin”

 

Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Kun pysähtyy katsomaan hetkeä – pieni ystävänpäivätarina

Maanantai-ilta Helsingin keskustassa. On jo myöhä, ja minä vaihdan bussia matkalla kotiin kiireistäni. 20 minuttia seuraavaan, kiroilen. Harmittaa, sillä odotus palelevan pääkaupungin keskeisellä kadulla on kamalaa. Kylmä puhuri pyörii pitkin talojen varjoon syntyvää tuuliputkea ja pitkä päivä väsyttää. Miksi myöhästyin kaksi minuuttia edellisestä!

Siististi pukeutunut nainen paasaa puhelimeen vieressäni. Horjahtelee. Onko hän humalassa? Maanantaina! Vatvoo kovaan ääneen juuri päättynyttä suhdettaan ja raapii pipoaan kummallisen kiivaasti. Katson naiseen ja hymähdän hyväksyvästi hänen maanantaihumalalleen; joskus se kai parantaa.

Ajatus keskeytyy, kun rähjäinen laitapuolen kulkija laahustaa ohitseni. Jään seuraamaan katsellaani hänen kulkuaan. Mies nappaaa maahan pudonneen tupakantumpin, sytyttää sen tuleen ja vetää savun syvälle keuhkoon. Yskäisen ällötyksestä, näky mene luihin ja ytimiin. Hetki puistattaa kehoa.

Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä, ajattelen.

Mies kulkee katseeni tavoittamattomiin, mutta minä näen jo naiset: Tien toisella puolella, keskellä kävelytietä, illan myöhäisten kulkijoiden ja laiskan liikenteen ohi lipuessa he pitävät toisistaan kiinni tiukkaan. Reput selässä he halaavat, toisella on oranssi, toisella sininen. Ote on hieman jäykkä, mutta merkillisen merkityksellinen. Mitä on tapahtunut?

Tunnen itseni tirkistelijäksi. On siirettävä katse pois vain vilkaistakseen heti uudelleen. Halaus ei lopu. Se kestää minuutteja, enkä minäkään voi enää siitä irrota. Täältä turvallisen etäisyyden takaa, heidän huomaamattomissaan, minä katson tätä hetkeä.

Sinireppuinen kuiskii jotain toisen korvaan. Rohkaisun sanojako? Jotain ikävääkö? Yhtäkkiä, kuin kevyestä yhteisestä päätöksestä, hän ryhtyy suutelemaan oranssireppuista. Tunnen häveliäisyyden nousevan harteille. Pitäisikö minun nyt kääntää pää pois ja antaa heille yksityisyys, ajattelen hämmentyneenä.  Mutta he eivät näe maailmaa ympärillään – he tuntevat vain toisensa. Ja kadun toiselta laidalta, minäkin tunnen heidät.

Naiset suutelevat pitkään päästämättä irti. Lopulta oranssireppuinen irrottaa kätensä, nostaa suutelijansa kevyesti ilmaan ja kiljahtaa onnesta. ”JESSSS!!”, he huutavat yhdessä, ja tie, joka aiemmin oli ollut viimainen tuuliputki, täyttyy nyt hienoisesti hämmennyksen sekaisesta, mutta vapautuneesta lämmöstä. Jotain merkittävää on tapahtunut, ja naiset haluavat huutaa sen maailmalle.

He suutelevat uudelleen. Huomaan bussipysäkille kerääntyneen joukon ihmisiä. Onko kukaan muu heistä huomannut tätä hetkeä?

Silmäkulmassani näen bussini lähestyvän. Ei, ei nyt, haluan tuntea tämän kaiken, ajattelen. Mutta samalla, kun auto saapuu laituriin, naiset tarttuvat toisiaan kädestä, ja lähtevät kulkemaan yhdessä pois. Kevyesti he kulkevat kadunkulman taa ja minä astun busiin. Näkymä ei hellitä mielestäni. Olo on hieman hämmentynyt, mutta merkillisen merkityksellinen.

Tiedätkö, minä luulen, että pääsin todistamaan näiden kahden naisen ensisuudelman julkisella paikalla. Arvelen nähneeni hetken, jossa jokin pelko poistui. Ja olen aika varma, että he toivoivatkin jonkun myöhästyvän bussista, pysähtyvän katsomaan ja kokevan heidän hetkensä – painamaan sille todisteensa. En voi tietää, mutta jos sinä olisit ollut vierelläni, luulen, että olisit tuntenut saman.

* * *

Tämän hetken minä vain halusin näin ystävänpäivänä kanssasi jakaa. Jostain syystä. En edes tiedä miksi, mutta kenties se ei vaadi selityksiä tai alleviivauksia. Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä.

 

Kiitos sinulle, rakas blogiystäväni, että olet ja saan jakaa kanssasi näitä merkillisen merkityksellisiä hetkiä!

/Ämmäsi

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä

No nyt en ihan täysin tiedä mistä on kyse, mutta suuren osan valveillaoloajastani olen viime päivinä katsonut erilaisia kehonrakennuksesta ja crossfit-kisoista kertovia dokumentteja Netflixistä.

Ehkä joku tutkija on perehtynyt tähän kuntoutujan arkeen, mutta minä olen nyt oman kokemukseni kautta todennut sen sisältävän kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä.

Suurin niistä on kipu. Ja kivunlievitysyrityksistä aiheutuva väsymys, se erityisen mielenkiintoinen hetki, kun istuma-asennossa ollessaan ja suht skarpiksi vielä itsensä sekunnin sadasosaa aiemmin tunteneena huomaakin, että tajunta kadonnut ja sitä on nukahtanut pystyyn.

Ja järjetön suolanhimo! Suklaata ei tee yhtään mieli, mutta koska sitä minulta löytyy varmaan seitsemää eri sorttia, työnnän sitä suuhuni välittämättä siitä, etten sitä edes yhtään halua. Olo on välillä aika huono, oksettava, mutta onneksi suolanhimo kuitenkin pistää minut syömään.

Lääkeet aiheuttavat vatsan sekavuuden lisäksi myös hienoista kevytpäisyyttä – jos nyt vaatisit kirjoittamaan jotain syvää ja sykähdyttävää… huh, tämäkin tekee jo tiukkaa. Lääkkeitä olen jo onneksi voinut vähentää, mutta ei niitä ilman kyllä vielä selviä. Eilen tuntui iltasella jo hetken, että vähän helpottaisi, mutta kun lähdin yöunille vähennetyin lääkkein, heräsin tuskassa vain pari tuntia nukuttuani. Unet ovat miten sattuu, mutta onnekseni olen kuitenkin pystynyt nukkumaan öisinkin suhteellisen hyvin.

Siitä olen varma, että kohta tämä sängyssä makaaminen alkaa kuitenkin ahdistaa. Onneksi pääsen nyt jo suhteellisen sujuvasti ylös sängystä ja liikkumaan. Niille itse asiassa tulee suuri tarve tasaisin väliajoin, sillä jalka kaipaa liikettä.

img_4550

Viime päivien kuvasato on heikohkoa. Jostain syystä minunkaan ei ole juuri tullut kuvia napsittua. Nämä kuvat tiistailta sairaalasta.

 

Menneet päivät ovat sulautuneet kummalliseksi mössöksi, ennen tätä hetkeä en edes ole muistanut blogiani tai sen päivittämistä. Suurin huomio keskittyy itsensä kuuntelemiseen. On tunnustettava, että juuri nyt jaksan esimerkiksi vastata vain hyvin rajattuun määrään läheisteni yhteydenottoja, pahoittelut siis, jos en ihan jokaiselle minuun yhteyttä ottavalle heti vastaa. Kovin paljon ei ole nyt tarvetta jakaa mitään kenenkään kanssaan, jos olen rehellinen. Toki päivittäin tulee hetkiä, jolloin haluaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko oma outo fiilis ihan normaali. Kyllä tämä touhu minut aika herkäksi ja vähän pelokkaaksikin on vetänyt.

 

Skarpeimmilla hetkillä on tunnusteltava jalkaa ja tehtävä pieniä kuntoutussarjoja. Nekin vievät muuten järjettömän määrän energiaa. Jännä tunne on se, kun ei yhtään tiedä, tekeekö liian vähän tai liian paljon tässä vaiheessa toipumista. Kaikki on vain omien arvailujen varassa, mutta nämä ovat niitä hetkiä, joissa yhteys omaan kehoon ja oppiminen tuntemaan sitä paremmin kehittyvät valtavasti.

img_4549

 

Toki itkukin välillä iskee. Kivun ja muiden outojen tuntemusten vuoksi on välillä tirautettava muutama kyynel. Eniten itkettävät asiat, joita epäilee epänormaaleiksi, vaikka todennäköisesti kaikki tuntemukseni ja kokemukseni juuri nyt ovat kovin normaalia leikkauksen jälkeistä elämää. Kaikki ennalta kokematon ja tuntematon saa hännityksen pintaan, kuten eilen kun kävin ensimmäistä kertaa suihkussa. Oli kutsuttava ystävä avuksi, koska jännitin mitä polvea suojaavien siteiden alta paljastuisi. Mutta kaikki oli hienosti, leikkaushaava on isohko mutta siististi kurottu kasaan metallisin hakasin.

 

Vielä toistaiseksi myös veritulpanestolääkkeen pistäminen itse vatsaan on muutaman ahdistuneen kyyneleen arvoinen suoritus (tätä en osannut ajatella joutuvani tekemään). Uusin jännitys on tunne, joka syntyy polvessa nyt kun turvotus on siitä vähän laskenut ja alan tuntea leikkaushaavani umpeen kurovat metalliset hakaset. Hauskaa, jalassa on rivi niittejä, mutta niistä syntyvä tunne ei ihan aina ole niin hauska.

img_4551

Uusi tutkimusmatkahan tämä leikkaus ja siitä toipuminen minulle ovat. Ja nämä juuri kirjoittamani sanat ovat varmaan ihan käsittämätöntä tajunnanvirtaa, mutta ne nyt kuulumisinani purkautuivat näppäimistöltä. Tämä saattaa olla maailmanhistorian huonoimmin kirjoittamani teksti, tuntuu nimittäin, että sitä mukaan kun kirjoitan, olen jo ehtinyt unohtaa kirjoittamani. Minua aina ahdistaa se, jos esimerkiksi sairaus- tai väsymystilani vaikuttaa kykyyni kirjoittaa. Mutta ehkä tämä on juuri siitä syystä ihan ok teksti.

Mutta ne kehonrakennusdokumentit! Jostain syystä tekee mieli katsoa tarinoita ihmisistä, jotka valmistautuvat johonkin suureen kehon koetokseen ja urheilusuoritukseen. Ja koska Netflixissä jostain syystä vain kehonrakennusdokumentteja, niitä on nyt katsottava. Onhan tässä käsillä toki yksi aika hurja fyysinen koetos, ehkä alitajunta työstää nyt urheiludokumenttien kautta jotain tärkeää.

 

/Äm, jonka seuraava haaste on mennä nyt paistamaan kohta jääkaapista ulos kävelevät kanapalat pannulla. Ainoa asia, joka oli ”muista varmasti tehdä ennen leikkausta” -listallani oli paistaa ja pakastaa kanat. Ni. Enpä muistanut.

 

Jääthän?

Tänään on Norjan kansallispäivä, ja minulla on ikävä – pitihän minunkin viettää tämä toukokuun 17. päivä Norjassa juhlien norjalaisten suurta päivää. Välillä on jopa kovin outoa ajatella, että olen edes ollut koko paikassa. Tuntuu jotenkin unenomaiselta tuo kaikki, aikani Norjassa. Välillä harmittaa kovasti, että matkani siellä jäi kesken.

Vai jäikö se?

Ehkä kaiken pitikin mennä näin? Ehkä tuon ajan merkitys selviää minulle vielä. Kenties.

Tänään kaipaan. Kokemuksiani ja maailmaa, joka oli hetken minun. Ehkä se on edelleen minun?

maisema

Rampe Jenta – maailman kovin mimmi?

Minulle on annettu lempinimi. Rampe Jenta. On minulle annettu toinenkin lempinimi. Neljänminuutinnainen, mutta se on sitten ihan oma juttunsa.

Mutta tuo Rampe Jenta, se on norjaa, käsite sellaiselle reippalle ja raikulille villikolle. Rampe Jenta on oman tiensä kulkija: särmikkään karhea tekijä, jota ei saa siloteltua, vaan se menee mihin menee ja tekee mitä tekee. Sillä on asennetta. Munaa, sanoisi suomalainen. Rampejenta ei kuitenkaan ole ilkeä eikä omahyväinen, vaan lempeä ja ottaa muut huomioon. Se vaan tekee asiat omalla tavallaan ollen tietoinen omasta ”rampeudestaan”. Itsevarma. Maailman kovin mimmi?

* * *

Olette viime päivinä lähetelleet viestejä ja kommentoineet blogejani siitä kuinka sissi ja kova mimmi olen. Rohkea, kun olen lähtenyt tällaiseen hulluun leikkiin ja tartun siihen mikä vastaan tulee. Kiitos jokaisesta kehusta, ne lämmittävät sydäntä etenkin nyt kun Støssä myrsky jyllää ja sielunmaisema on suhteellisen surkea. ”Sii Höntöökin” on muuten päättänyt palata mereltä pois ilman kalasaalista. Suolistuksiakaan ei siis ole enää tulossa tälle vuodelle. Ja minä kun olen jo viime päivät toivonut, että kalanperkuuhommiin päästäisiin taas…

Onhan tässä toki rajoja ylitetty ja kokemuksia kerätty.

Rampe Jenta, ehkä.

* * *

Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, että millainen oikeastaan on kova mimmi. Tai kundi.

Katsos, kun minä en näe itseäni mitenkään erityisen kovana kerätessäni hurjia kokemuksia ja pistäessäni itseni likoon eri tavoin. Minähän vain toistan näin tehden sitä elämyshakuisuuden trendiä, joka maailmassa nyt näyttää vallitsevan. Että on kerättävä elämyksiä ja kokemuksia itselleen ja elettävä kuin viimeistä päivää kun ei tiedä jos tämä vaikka on se viimeinen päivä. Omien rajojen ylittäminen on toki tärkeää, jos en niin sanoisi, sahaisin omaa nilkkaani. Mutta:

minusta maailman kovimmat mimmit ovat niitä, jotka jakavat omastaan muille – antavat apua tai ajateltavaa toiselle. Pistävät itsensä alttiiksi koskettaen toista ja kohdaten apua tarvitsevan.

Sitten minäkin ehkä olen kova mimmi, kun teen jotain sellaista, missä tarjoan jonkun merkityksellisen tai rajoja rikkovan kokemuksen toiselle ihmiselle. Sitten kun voin omilla rajanylityksilläni ja kokemuksillani antaa jotain sinulle. Tai vielä kovempaa: auttaa jotain hädässä olevaa.

Elämyksissä hienointa on kun ne voi jakaa. Siksi nyt kirjoitan tätä blogia. Ehkä voin jakaa kanssasi jotain oivaltamaani? Toivon, että myöhemmin voin tehdä vielä jotain muuta. Mutta ehkä näin voin antaa jo jotain, että tämä ei jäisi vain minun yksityiseksi elämyshakuiseksi vaiheeksi elämässä. Jos siitä voi olla hyötyä yhdellekään teistä, siinä on jo jotain kovaa.

* * *

Kuinka kova mimmi tai kundi sinä voisit olla tänään? Onko joku jota voisit auttaa toimimalla hänelle esimerkkinä tai lainaamalla hänelle isoa kainaloasi? Ehkä käydä kylässä hänen luonaan tai auttaa jotain hädässä olevaa?

Kovat mimmit mitataan teoissa toisille. Niin minä ajattelen. Sellainen Rampe Jenta minä haluan olla.

IMG_8766

Kelailin kuva-arkistostani viime kuukausina ottamiani kuvia koettaen löytää jotain tähän Rampe Jenta -teemaan sopivaa. Löysin tämän. Se on otettu vanhainkodista, muistatko kun olimme siellä? Tuossa hoitaja ja vanhus istuvat odottamassa teatteriesityksen alkua. He ovat kovia mimmejä!

Iloa ja valoa sekä lähimmäisen rakkautta toivoo, Raisu-Ämmä, suomalainen Rampe Jenta

Ps. Kerro, millaisia ajatuksia matkani on tähän mennessä sinussa herättänyt? Millaisia oivalluksia?

ISMO – meitsi ajaa omaa rallia ja näin käy MaiLifen

Olen ottanut vähän etäisyyttä. Vellottanut mielessäni tätä bloginlopetuspohdintaani. On ollut aika hurja viikko. Pakko tunnustaa, että oli kova stressi maijailmoniemi.fi:n julkaisemisesta. Palautteenne on mykistänyt minut. Kiitos!

* * *

Oikeastaan tämä koko viikko on ollut yhtä suurta mykistystä. Valtava palauteryöppynne myös bloginlopettamispohdintoihini on vetänyt hiljaiseksi. Olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua, jotka ovat saneet minut havahtumaan siihen, mistä tässä bloggaamisessani on oikeastaan kyse. Monet teistä ovat esittäneet minulle saman ajatuksen: ”Antaako bloggaaminen minulle yhtä paljon kuin minä annan sille?”

Sehän tässä on se tärkein kysymys; koen antavani valtavasti, mutta saanko riittävästi vastineeksi? Ja mitä minä oikeastaan bloggaamiselta haluan?

Rehellisesti kertoen, tajusin, että minulle tuli bloggaamisen kanssa vähän sellainen ”overwhelm”; että ajattelin teidän odottavan minulta koko ajan syvällistä tykitystä ja sieluni syvimpien syövereiden avaamista, jotta jaksaisitte lukea. Mutta en kokenut kykeneväni siihen, koska olin ihan ylitsevuotavan väsynyt, yksin – no, sitä rataa. En halunnut pettää odotuksianne jauhamalla jotain typerää ja joutavanpäiväistä elämästäni. Ajattelin, että ei teitä kiinnosta minun arkipäiväiset tapahtumani, joista olen viime aikoina kertonut.

* * *

Minähän kirjoitan tätä blogiani ensisijaisesti teille – jos en haluaisi, että blogiani luetaan, voisin vain kirjoittaa näitä asioita salaiseen päiväkirjaani. Te olette syy sille, että kirjoitan julkisesti.

Mutta minä pirkule hukkasin hetkeksi horisontin. Tulin suuruudenhulluksi. Vähän kuin jotkut ihmiset rahan kanssa. Vaikka sitä on paljon, koko ajan haluaa haalia sitä lisää. Minä tulin suuruudenhulluksi teidän kanssanne. Vaikka minulla oli teitä jo paljon (ja ehkä juuri siitä syystä), aloin haluta teitä entista enemmän. Aloin tarvita teitä entistä enemmän. Ajatteluni ohjautui väärille urille – siihen, miten saisin enemmän lukijoita, miten blogistani tulisi supersuosittu ja minusta sankari. Huomasin kyttääväni kommenttien määrää ja tykkäyksiä Facebookissa – ja aina kun kirjoitin jotain iloisempaa, niitä tuli vähemmän. Ajattelin että teidän palautteenne tai tykkäämisenne määrä olisi mittari sille että tällä työlläni olisi jotain merkitystä. Ja sitten tuli paine ja pelko: kuinka syvälle minun olisi itseni avattava, jotta te lukisitte?

Vaikka eihän lukijoiden määrä ei ole minulle ollenkaan olennaista. Olennaista on yksi ihminen. Sinä! Minä haluan kertoa tarinaa sinulle. Onko ”sinuja” sitten kymmenen vai kymmeniä tai satoja tuhansia, on yhtä merkityksellistä kaikki! Maine ja menestys on katoavaista, mutta keskustelu sinun, JUURI SINUN, kanssasi ei. Ja sitä minä bloggamiseltani ja elämältäni ylipäänsä haluan. Kosketusta mikrotasolla.

posse1

Kaiken tämän touhun tiimellyksessä olin unohtanut kokonaan, että minulle oli asetettu MaiLfe Haaste. Saakeli, minut oli haastettu  eilen graffitin tekoon ammattilaisen opastuksella. Jahka saan enemmän kuvia, saat kuulla kaiken tuosta haasteesta. Mutta siinä seinällä eilen suhiessani tajusin, että TÄMÄ SE ON. Tämän minä saan tästä kaikesta. Siis hitto, kuka oikeasti pääsee tekemään tällaisia juttuja ja kertomaan niistä teille!? Kuka pääsee kokemaan tällä tavalla! Tajusin, että MaiLifessa on kysymys kahdesta asiasta: kokemuksista ja rehellisyydestä. Ei syvyydestä ja paljastuksista. Kirjoitan teille rehellisiä ajatuksia rehellisistä ihmiselämän kokemuksista. 

Tajusin, että näin tämä toimii. Välillä on vähemmän syvällistä, välillä deepsyvällistä ja välillä vaan syvällistä. Ja välillä ohutta yläpilveä. Minun ei tule ottaa paineita ulkopuolelta, ajatella että pettäisin kenenkään odotukset, vaan kirjoittaa juuri sellaisia juttuja, joita kunakin päivänä ympärilläni syttyvistä impulsseista syntyy. Se on ollut tämän blogin lähtökohta ja niin se tulee olemaan jatkossakin. Se riittää minulle ja riittää juuri sille, jolla oikeasti on merkitystä. Tämä bloggaaminen antaa minulle miljoona kertaa enemmän kuin annan. Yksinkertaisesti.

ismo

Opin joitakin aikoja uuden ”nuorisokielen” lyhenteen: ISMO. Siis, ”ihan sama mulle oikeesti”. Ja niin ajattelen juuri nyt. ISMO. En sunikaan blogini suhteen, vaan muiden mielipiteiden ja ulkopuolisten paineiden. Olen siis päättänyt: ISMO, minä jatkan. ISMO, juuri se tuo sekä pitää ympärilläni juuri ne ihmiset, joilla on merkitystä!

Tämä on minulle oikeasti aika tärkeä kulminaatiopiste, sillä tämän jälkeen aion oikeasti, kuten ruattalaiset sanoo, ”köra mitt eget race” – ajaa omaa ralliani! Kovaa, mutkissa jarrutellen, mut ihan vähän laittaen ne suoriksi kuitenkin – ja kypärä päässä, mutta pitäen silmäluukun auki, jotta voin edelleen nähdä ympärilläni syttyvät impulssit ja kertoa sitten niistä teille.

ismo2

Kuva: Mirkku Merimaa Photoraphy

/Ämmä, ISSO – ihan sairaan siistiä oikeesti!

Olin 36 tuntia Big Brother -talossa

Eilen Suomessa alkoi taas uusi Big Brother -ohjelman tuotantokausi ja pakko tunnustaa, että katsoin netistä, kun nämä julkkisasukkaat astuivat taloon. Ohjelman katsominen jää kyllä tällä erää tähän, se on sanottava. Minulle Big Brother on kuitenkin tietyssä mielessä merkityksellinen ohjelma, sillä – jaettakoon tässä muisto menneeltä, vuodelta 2010 – olen itsekin viettänyt 36 tuntia Big Brother -talossa. Olin työni kautta mukana ohjelman testiversiossa, Big Brother Business Editionissa, jossa markkinointialan ihmisä kutsuttiin mukaan testaamaan ohjelman tuotanto.

bb1

Oltakoon ohjelmasta mitä tahansa, oli se aivan uskomaton kokemus, psykologinen koe, josta olen edelleen kiitollinen. Sellainen once in a lifetime juttu, johon kannatti lähteä. Se oli hieno mahdollisuus päästä rikkomaan rajoja turvallisesti; ohjelmaa ei lähetty televisiossa ja muut asukkaat olivat tavallisia saman alan ammattilaisia, joten tämä ei ollut sellaista televisiosta tutuksi käynyttä sekoilua. Varsinaiseen ohjelmaan en menisi ikinä, tehtäköön se selväksi.

bb2

Elimme ilman kelloja, ilman mitään kontrollia elämäämme annettujen ohjeiden mukaisesti. Olo talossa oli pitkästyttävää, tekemistä ei juuri ollut ja koko ajan vain odotimme, milloin kaiuttimista kuuluu Big Brotherin ääni. Uskomattominta kokemuksessa oli se, kuinka nopeasti hukkasimme ajantajun, ryhmäydyimme tiiviiksi porukaksi, ja kuinka isoiksi pienetkin asiat muuttuivat: kun ovi takapihalle aukesi, kun kutsu päiväkirjahuoneeseen kävi tai kun vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saimme ruokaa. En ikimaailmassa uskonut, että kokemus olisi ollut niin syvä ja millaiseksi käytöksemme muuttuisi. En voi ymmärtää, miten kukaan voi olla talossa jopa kolme kuukautta! Minulle riitti hyvin tuo 36 tuntia.

bb3

Katselin äsken Big Brother -vierailustamme tehtyä nauhoitusta napatakseni tietokoneenruudultani muutamia kuvia tätä blogia varten. En voinut olla nauramatta; kaikenlaista sitä onkin tullut tehtyä! Tultu jopa moottoripyörän yliajamaksi….

bb4

bb6

bb7

Mutta kaikista mielenkiintoisinta oli nyt videota katsoessa huomata se muutos, joka minussa on tapahtunut. Olin tuohon aikaan aivan valtavan vilkas adhd-tapaus, ja tuntuu, että olen rauhoittunut paljon tuosta ajasta. Video oli hieno peili muutaman vuoden takaiseen minään ja minuun tänä päivänä. Ehkä minusta on tullut aikuinen…

bb8