Jos puhun tunteista ja johtamisesta samassa lauseessa, olenko ”rakkauden apostoli”

Helsingin Sanomissa on tänään erinomainen juttu siitä kuinka ”moni johtaja puhuu kuin roboteille, ei ihmisille”. Tämä on nyt se asia, josta minä olen valtavan kiinnostunut, ja josta tykkään puhua (myös muidenkin kuin johtajien osalta, asia kun pätee hyvin monensorttiseen ihmisten väliseen kommunikaatioon): kommunikaatio ei ole tiedonsiirtoa ja kasin fontilla datatykillä seinään heijastettuja exceleitä, vaan inhimillisiä tunteita. Nyt jos koskaan on aika alkaa uskaltaa ottaa tunteet mukaan ja huomioon kaikessa inhimillisessä viestinnässä – ja puhua näistä asioista!

Huomaa, että maailma (tai ainakin Suomi) todella tarvitsee meitä tämän asian parissa työskenteleviä ja sen puolesta puhuvia. Hesarikin syyllistyy haastateltavana olevan Juhana Torkin ja asian vähättelyyn: ”Kuulostaa ihan rakkauden apostolilta.”, lehdessä arvioidaan, kun Torkki toteaa helpon ja yksinkertaisen tosiasian: ”Työelämässä pitäisi siirtyä tunteet huomioon ottavaan viestintään.”

Miksi ihminen nimetään ”rakkauden apostoliksi”, kun hän puhuu yksinkertaisimmasta asiasta koko maailmasta: jos toiseen ihmiseen haluaa vaikuttaa, täytyy osata koskettaa tätä tunnetasolla – siis puhua tunteista tunteikkaasti, tehdä excelit ja powerpointit inhimilliseksi. Kyse on hyvin yksinkertaisista asioista, ei mistään mystisestä rakkauden apostoloinnista. Aivan kuten Torkki, minäkin olen niin monet kerrat keskustellessani esimiesten ja johtajien kanssa huomannut, että useimmiten ihan sellaiset ”ihmisyyden perusasiat”, kuten omien tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen sekä huomaavaisuus, kuunteleminen ja arvostava kommunikaatio ovat niitä vaikeimpia asioita muistaa esimiesviestinnässä. Kyse on perusasioista: kyvystä puhua ihmiselle. Kyse on inhimillisestä viestinnästä.

Löysin tällaisen kuvan. Siihen on itseasiassa (Zen-aiheisesta otsikosta huolimatta) koottuu kaikki keskeinen ihmisten välisestä viestinnästä ja sen esteiden purkamisesta. Itse lisäisin tähän vielä kohdan 9 ja puoli, jossa lukisi näin: ”And when you’ve let go all this shit, speak your heart.”

viestinnänperusteet

/Maija, joka on, UGH, puhunut

Kuuntelemista ymmärtämiseksi

communicationproblem
Päivän viisaus. Kun oikein tarkkaan ajattelee, tämä yskinkertainen ajatus pätee niin moneen asiaan: ”Suurin ongelma kommunikaatiossa on se, että emme kuuntele ymmärtääksemme. Me kuuntelemme vastataksemme.” Millaista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta voisikaan tulla jos ensinnäkin ylipäänsä keskittyisimme kuuntelemaan toista, sitten ymmärtämään häntä ja vasta – tarvittaessa – vastamaan hänelle? Kun kuuntelemme ymmärtääksemme toista emmekä vain työntääksemme hänelle nopeasti omaa totuuttamme, voimme päästä vuorovaikutukseen, joka muuttaa meitä itseämme ja koko maailmaa. Ja joskus kun kuuntelee ja ymmärtää toisen sanoman hyvin, ei edes vastauksia tarvita.

Ihan vaan ajatus, joka tästä viisaudesta kumpusi.

Tykätäänkö minusta kun olen niin hiljainen ja hölmö?

Minusta on tullut hiljainen. Täällä Ruotsissa olen muuttunut aivan toisenlaiseksi ihmiseksi sosiaalisissa tilanteissa; silloin, kun kommunikoin toisten ihmisten kanssa. En vielä pysy osallistumaan nopeisiin keskusteiluihin. Tai, no, keskusteluihin ylipäänsä. Kieli ei vaan vielä taivu tilanteissa, joissa nopeassa temmossa pitäisi tuottaa jotain järkevää sanottavaa. Ja siksi kuuntelen, tuijotan, ihmettelen, tarkkailen ja koitan kakoa jotain ulos suustani… Ja olen ihan hirveän hölmön näköinen.

vadsadu

”Ursäkta, vad sa du?”

engångtill

”Förlåt, en gång till…”

kandutadetlitelungnare

”Kan du ta det lite lungnare?”

Jå

”Jå.”

åååprecisjustdet

”Ååå… preciiiiis… åååå… just det… jaaag bara… försöker att säga att…”

fuck

”Fuck.”

Olin aika ahdistunut viikonlopun kuororeissun jälkeen, koska kommunikointini oli tätä luokkaa. Ja tänään olen menossa Bli den du är -kurssille, jossa pitäisi vielä kaiken kukkuraksi osata puhua omista syvistä tunteista. Jeah, right! Olen tottunut pitämään aina tunnelmaa yllä, ottamaan vastuun sosiaalisissa tilanteissa. Ollut se, joka juttelee suvereenisti ihmisen kuin ihmisen kanssa. Ja nyt kaikki saavat minusta aivan erilaisen kuvan! En minä ole tällainen! Ajattelevatko ihmiset, että hiljaisen lisäksi olen tyhmä, kun vuorovaikutustilanteet minun osaltani näyttävät yleensä tältä? Tykkääkö kukaan minusta, kun olenkin yhtäkkiä tällainen? Vai voisiko totuus minusta kuitenkin hehkua jotenkin lävitseni; että energiani tuntuisi ympärilläni, vaikka en olekaan koko ajan äänessä? Että joku saattaisi ajatella, että olen ihan ok ihminen, vaikka olenkin hiljainen ja ihan hirveän hölmön näköinen. Ja tekeekö se nyt sitten ihmisestä paremman, jos hän on koko ajan äänessä? Minulla on ainakin ollut aikaa kuunnella kuluneen vuoden aikana. Ja se on yllättävän kivaa. Ettei aina tarvitse olla vastuussa, vaan voi antaa tilaa ja aikaa muille.

/Maija, joka nämä kuvat otettuaan harkitsee pistävänsä ensi kerralla edes vähän meikkiä naamaan… Tai sitten tekee vain näin:

huppu