Hengähdyksiä kauniissa kodissa

Olen tainnut seota lopullisesti.

Tässä todiste siitä

Oikein tarkoituksella ostin tämän käsisaippuan sen pinkin purkin ja söpön tekstin takia 😀 Ikinä maailmassa en olisi aikaisemmin jaksanut satsata tällaiseen, vaan ostanut halvinta mahdollista saippuaa – tarkoitushan on vain pestä kädet.

Mutta katsos nyt! Olen seonnut. Tämä uusi kotini laittaa minut tekemään kummallisia tekoja.

Tässä toinen todiste

Ostin kotiini kukkia! Enkä mistään Lidlistä, vaan ihan oikeasta (ja kalliista!) kukkakaupasta. Tuossa ne nyt nököttävät silmieni edessä ja minä hihkun onnea.

ON TULLUT ELETTYÄ viime vuodet aika niukasti. Kotini ovat olleet pieniä yksiöitä, käytössä on ollut hyvin vähän rajaa ja elämäni on ollut niin täynnä nopeita käänteitä, etten ole jaksanut satsata asumiseen tai sisustamiseen. Jopa siivoaminen, etenkin näiden viime kuukausien vamma-aikojeni varrella on tuntunut ärsyttävältä hommalta, jota olen siirtänyt aina mahdollisimman paljon työlistaltani pois.

Ja täällä minä olen nyt koko aamupäivän jynssännyt kotiani siistiksi sekä ostellut kaikenlaisia suloisia sisustuselementtejä!

Yksi hienoimmista asioista koko muutossani (olkoonkin tämäkin visiitti vain väliaikainen) on se, että minlla on ensimmäistä kertaa aikuisiän sinkkuajoillani ihan oikea, kunnon aikuisten koti. Eihän tämäkään mikään linna ole, mutta yhdelle ihmisille ihana kaksio. Ja jotenkin minä päivittäin ihmettelen, kuinka hienolta voi tuntua se oma huone nukkumiselle, syömiselle ja oleskelulle.

Viime vuodet olen tottunut tyytymään hyvin vähään ja oppinut elämään tiukasti, ja toivon todella, että nuo opit ja muistot niistä ajoista säilyvät mielessäni elämäni loppuun asti. Mitään en arvosta niin paljon kuin niiden vuosien tuomaa nöyryyttä elämänasenteeseeni.

Siksi tämä kaikki tuntuu nyt ehkä entistäkin hienommalta. Minä saan nyt asua kivasti ja mielenkiintoni kodin laittamista kohtaan on paljon suurempi kuin pitkiin aikoihin. Hassua, sillä vaikka tämä työkomennukseni onkin näillä tiedoilla vain puolen vuoden mittainen, silti minusta tuntuu, että tämä on paljon pysyvämpää ja voin rauhoittua uuteen kotikaupunkiini.

Jännä havainto. Mieleni taitaa olla antanut minulle luvan nyt hengähtää. Ja se on tässä uudessa kauniissa kodissani kovin nautinnollista.

/Äm, joka hetki sitten jäi kiinni itselleen ajatuksesta, että pitäisi leipoa jotain… Jos tiedät historiani kokkaamisen kanssa… ymmärrät, että SE on suurta

Kuva Kuopiosta

Pikkutyttönä pelkäsin Pelle Hermannia ihan hirveästi. Kunnes erään kerran Pelle Hermanni sanoi Pikku Kakkosessa, että:

”Ja Maijakin se siellä ruudun takana katsoo tätä ohjelmaa, terve Maija!”

Ni, yhtäkkiä en pelännytkään enää, vaan siitä lähtien rakastin Pelle Hermannia, koska se oli nähnyt minut ruudun läpi ja puhui minulle!

No. Täs ollaan nyt löyhästi saman ilmiön näppäimillä… Kuopio, viimeistään tästä lähtien rakastan sua!

Kävin tänään kävelyllä Kuopion upeissa maisemissa (niistäkin kuvia myöhemmin, mutta haluan napata tuolloin matkaan paremman kamerani), kun paluumatkalla kaupungin läpi huomasin tämän valokuvaamon. Se herätti Pelle Hermanni -muistoni… 😀

Niin rakastunut olen ja kiinnostunut näkemään uuden kptikaupunkini erilaisia puolia, että jatkossa päätin ottaa lähes päivittäin #KuvaKuopiosta:n – siis esittää mielenkiintoisen kulman tähän kauniiseen kaupunkiin uuden tulokkaan tuorein silmin Instagramiini. Tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi ja tutustutaan yhdessä tähän kaupunkiin.

Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀

Ei ihmisen kuulu yksin olla

Olen ollut viime päivinä surullinen. Masentunutkin, vaikken haluaisikaan liittää tuota sanaa itseni yhteyteen, sen verran rankka ilmaisu se on. Pää on pyörällä, sillä tulin vasta takaisin Amerikasta, jossa vietin toista kuukautta ystäväperheeni au pairina.

Niin, au pairina aikuisiällä. Niinkin voi tapahtua.

Mutta se ei ole se pointti, vaan se on, että takasin tultuani mikään ei ole oikein tuntunut olevan ennallaan tai paikallaan.

Monenlaisista syistä johtuen olen ihan aikuinen nainen, mutten ole omaa perhettä saanut. Enkä ehkä koskaan tule saamaankaan, siihenkin on jo myönnyttävä. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan se on, että reissun jälkeen elämä niin kuin ennen ei ole tuntunut elämältä. Amerikassa sain ensimmäistä kertaa aikuisiälläni kokea millaista perhe-elämä on.

Sen, kun on lapsia ja puoliso ja käydään kaupassa ja nahistellaan ja halataan.

* * *

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

tötteröt

Tätä näkymää minä kaipaan: tötteröitäni laittamassa hillovoileipiä Las Vegasin -kotimme keittiössä.

 

Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa muistathan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin.

Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa yhtä upeaa perhettä, sen elämää ja kokea tuon rakkauden. Olla osa ja kuulua.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.

Sen minä tajusin tänään. Ihan vain ohimenevän yhtäkkiä, kun tartuin kännykkääni aikeissa veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin.

insta

Tämän nasevan Instagram-päivityksen minä laitoin tänään. Tapasin perheen äitiä lounaalla (no okei, muistelimme maanantain kunniaksi matkaa keskipäivän drinkkien kera…), ja jotenkin kai palasin takaisin siihen tunteeseen, jonka Amerikassa koin, sillä sitten tämä blogiini nyt piirtynyt ajatus vain iski.

 

/Ämmä, kysyen mihin perheeseen voisi seuraavaksi tulla au pairiksi

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lag. Seitsemättä päivää. Päästä pihalla kuin käki. Pipo päässä. Kahdet housut jalassa. Kolme paitaa päällekkäin. Peitto päällä.  Sisällä.

Kotona Rakkauden Saarella.

Kotona.

Kylmä. Joskaan ei niin kylmä kuin viikonloppuna Jyväskylässä, jossa olin viettämässä äitini syntymäpäiväjuhlia. Siellä oli lähes kolmekymmentä pakkasastetta. Matkustin tänään Onnibusilla Jyväskylästä Helsinkiin ja siellä pakkasen hellittämisen tunsi tänään varpaissaan. Mitä lähemmäs Helsinkiä bussi kulki, sitä vähemmän varpaita paleli sisällä bussissa.

Hassua.

Hassua on myös olla taas täällä. Pienessä pesässäni Helsingissä. Olen ollut täältä pois melkein kaksi kuukautta. Olin onnekas, sillä sain kotiani asuttamaan poissaoloni ajaksi vuokralaisen. Tänään hän lähti pois ja minä olen täällä.

Minä olen täällä. Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Outoa.

Outoa on olla täällä. Ei voisi uskoa, kuinka kauas pääsee puolessatoista kuukaudessa. Outoa ovat ajatukset, jotka rullaavat päässä. Tänään matkatessani Helsinkiin katselin silmissäni filmirullaa, joka kelasi läpi viimeisiä vuosia elämässäni. Kirjaimellisesti elämäni vilisi silmissäni. Outoa, sillä en tiedä miksi tämä matkani Las Vegasiin sai pääni niin pyörälle.

Kirjoitin päiväkirjaani muutama päivä sitten yhden kysymyksen, joka ei jätä minua rauhaan: ”Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?” niin minä kirjoitin.

Niin. Kaunistelematta.

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Kotona?

sisarukset

Veljieni kanssa juhlistimme viikonloppuna äitini 60-vuotispäiviä

äitijamä

Toivottavasti äitini ikääntymisgeenit periytyvät minulle. Ei voisi uskoa, että tämä nainen on 60-vuotias.

/Ämmä, pihalla kuin käki

Syksy saa

Sanotaan, että kaikkiin sosiaalisen median palveluihin pitäisi julkaista eri asioita, mutta tänään en edes yritä keksiä mitään muuta näytettävää sinulle kuin tämän kuvan

Ehkä törmäsit siihen jo Facebookissani, Instagramissani tai Twitterissäni?

Tämä aamulla nopeasti nappaamani kuva sai minut oudolla tavalla pauloihinsa. Se oli minulle niin pysäyttävä, että haluan jakaa sen mahdollisimman monen silmän nähtäväksi. Siitä välittyy jokin käsinkosketeltavan vahva tunnelma ja ajatus, jota en oikein osaa purkaa sanoiksi.

Mitä sinulle tulee tästä mieleen?

Minä muistin tätä polkua aamulla kulkiessani sen erään koskettavan kappaleen, jonka olen ehdottanut sinun kuuntelevan jo joskus aikaisemminkin. Roads.

Siinä sanotaan:

There are roads in this life that we all travel
There are scars and there are battles where we roam
When we are lost or wherever we may go
They will always lead you home

There are roads that have lead me to another
To a friend or to a lover I have known
For every turn is a year that I have grown
As I walk along these roads

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There were times when I stumbled and I wondered
But every choice and every step I don’t regret
Cause I have lived and I have loved like no other
I won’t fear what lies ahead

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There are roads in this life that I have traveled
There are scars and there are battles, this I know
Cause I’d be lost, but no matter where I go
They will one day lead me home
They will one day lead me home 

 

Syksy saa. Ja niin saa pian viikonloppukin. Ystäväni, terveiset Jyväskylästä, missä olen tänään kävellyt pitkin lähes keskeltä kaupunkia löytyneitä pitkospuita ja viettänyt etätyöpäivää vetäen viimeisiä viivoja tälle hyvin kiireiselle työviikolle. On tunnustettava, että olen aivan valmis vetäytymään viikonloppuun. Näissä maisemissa jatketaan. Minähän olen nyt kotona! Kotona nuoruuteni maisemissa. Tämä on minun mielenmaisemani.

Lämpöä perjantaihin!

/Ämmä

 

Orastavan onnen fanfaari

Sellainen oli pääsiäinen. Yksi rakas lähti pois, mutta kauniit muistot jäivät. Minulla on oma koti ja se tuo nyt kauneinta lämpöä elämääni. tunne on odotuksen täyteinen. Paljon kukoistusta on ilmassa.

Kiitos kevät, että olet täällä! Kiitos uusi elämä, joka olet nyt nupullasi. Kevään ensi sävelet, orastavan onnen fanfaari on soitettu.

Sulosointuja viikkoosi!

/Äm

Oma koti Rakkauden Saarella

Tätä valtavaa onnen (ja rättiväsymyksen) tunnetta ei voi sanoin kuvailla: minulla on vihdoin oma, ihana (ja just nyt varsin sekasortoinen) koti Rakkauden Saarella! Tänään on kannottu tavaroita sisään ja eka yö omassa Rakkauden Pesässä odottaa. 

Kauniita unia ja rakkauden täyteistä alkavaa viikkoa, pupuset!

/Ämmä

Iso päätös on tehty

Lauantai painuu jo illan puolelle, mutta minä makaan edelleen peiton alla. Olen onneksi kertaalleen täältä jo noussut asioille, mutta patja kaverin kodin lattialla kutsuu koko ajan takaisin puoleensa. Väsymys painaa, on sen verran vauhdikas viikko takana. Ja nyt pitää kerätä voimia, sillä huomenna, oi huomenna, loppuu kiertolaisen elämä ja minä pääsen vihdoin omaan kotiin! En osaa sanoin kuvailla kuinka hienolta tuntuu, kun ystävien nurkat vaihtuvat vihdoin omaan soppeen. 

Vaikka en minä valittaa voi. On ollut upeaa, miten moni on tarjonnut minulle majapaikkaa ja apuaan viimeisten viikkojen aikana. Ja vastaanotto on ollut kuninkaallisten luokkaa; tällaisia tervetulotoivotuksia minulle on rakenneltu

 
Eilinen Ping Helsinki -tapahtuma oli järjetön menestys. Minä, joka aikoinaan olen kiertänyt paljon markkinointi- ja viestintäalan seminaareja, olen kovin kriittinen seminaarivieras ja usein tuntuu, että tapahtumien sisällöllinen anti jää heikoksi. Mutta eipä ollut se Pingin ongelma, olen nyt täynnä energiaa ja uusia ideoita. 

Itseasiassa tein eilisen aikana todella ison päätöksen. Viime aikojen kohtaamiset, keskustelut ja minuun iskenyt varmuus jotenkin sulautuivat yhteen ja minä päätin ottaa ison askeleen. Mikä se on, siitä kerron sinulle kun aika on kypsä. Pahoittelen jos seuraavien päivien kuluessa päivitykseni ovat jotenkin kryptisiä. Iso kela rullaa nyt päässä ja pistää asioita paikoilleen ja ihan pakko vielä hetken pitää tämä päätös itselläni. Mutta älä hätäile, saat kuulla kaiken mahdollisimman pian.

Tämä Hidasta elämää -sivuston Instagramista kiteyttää kaiken, mitä ajattelen nyt

 
Sillä, tiedätkö, minulla on kaikki ihan helvetin hyvin just nyt. 

/Ämmä, painuen takaisin peiton alle