Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Mainokset

MaiLife Vieraskynä: ”Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista”

Sunnuntainen kirjoitukseni köyhyydestä ”Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys” on liikuttanut teitä ja levinnyt somessa ahkeraan. Kiitos kommenteistanne ja yhteydenotoistanne, ne ovat lämmittäneet sydäntäni.

Aihe ei ollut minulle mitenkään helppo. Sunnuntaina muutama tunti jutun julkaisun jälkeen iski joku kummallinen pelko, ja olin jo aikeissa vetää koko kirjoituksen pois – ensimmäistä kertää koko bloggaamishistoriassani! Kuinka kirjoitukseni vaikuttaisi julkiseen kuvaan minusta, entäpä jos minua ei oteta vakavasti sen jälkeen kun olen tunnustanut olevani köyhä? Olinko mennyt liian pitkälle ja avannut liikaa itsestäni? Mutta en sitä tehnyt, vaikka vielä maanantai meni kauhunsekaisissa tunnelmissa.

Pelkäämisen sijaan päätin kuitenkin tarttua siihen kuinka innostuneita te olitte jakamaan kanssani ajatuksianne köyhyydestä. Tartuin myös ympärilläni olevaan tukiverkostoon ja pyysin hyvältä ystävältäni, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta vieraskynä-blogia aiheesta. Terhin kanssahan starttasimme yhteisen projektin aiemmin keväällä, jossa hän auttaa minua tutkimaan sitä kuinka voisin vaurastua ja ratkaista taloudelliset haasteeni.

Ja tässä se nyt on, asiantuntijan ajatus siitä mitä köyhyys on ja mitä sille voisi tehdä. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

terhijamä

Terhi ja minä aiemmin keväällä

 

Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista

Maija on kirjoittanut blogissaan omasta taloudellisesta tilanteestaan hyvin avoimesti. Luin hänen sunnuntaisen kirjoituksensa ja se pisti jälleen ajattelemaan, miten Suomessa puhutaan rahasta ja rahattomuudesta. Suomessa puhutaan usein köyhyydestä ja jopa kiistelläänkin siitä, kuka on ihan oikeasti köyhä. Mutta mistä meidän oikeasti pitäisi puhua on rahattomuus. Ymmärrämme nimittäin huonosti eron köyhyyden (poor) ja rahattomuuden (broke) välillä.

Köyhyys on korvien välissä eli se on mielentila. Köyhyys koetaan mielessä. Ihminen voi kokea olevansa köyhä, vaikka olisi työpaikka ja säännölliset tulot. Se on siis kokemus omasta tilanteesta, mutta ei välttämättä totuus. Rahattomuus taas näkyy rahapussissa ja tilillä. Varakaskin ihminen voi olla rahaton, jos omaisuus ei tuota tuloja tai se on huonosti realisoitavissa.

Sanat köyhä tai köyhyys ovat hyvin latautuneita ja käyttäisinkin näitä hyvin säästeliäästi. Köyhyys koetaan usein pysyväksi eikä siitä tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Lisäksi se leimaa helposti. Ihmiset ottavat köyhyyden helposti osaksi identiteettiään. Köyhyys kuuluu puheesta. Sanoilla, joilla itsestämme puhumme, on valtava merkitys. Oma puheemme näkyy siinä, kuinka itseämme kohtelemme ja esimerkiksi siinä, mitä tavoitteita kohti uskallamme ponnistaa.

Monen suomalaisen ongelma on rahattomuus ja kykenemättömyys hallita ja kasvattaa omia kassavirtojaan. Hyvin usealla suomalaisella on juuri nyt kassavirtakriisi eli menot ovat suuremmat kuin tulot. Oman talouden hyvä hoito ei ole koskaan tulojen vaan menojen funktio. Niin kauan kun meille ei ole rahataitoja, niin kauan meillä on haasteita oman taloutemme kanssa. Lisärahalla ongelmaa ei ratkaista vaan paremmalla ja älykkäämmällä taloudenpidolla.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hyvinä aikoina säästetään ja huonoina säädellään kuluja. Monet kuitenkin elävät hyvinä aikoina kuin viimeistä päivää eli kuluttavat kaiken ansaitsemansa ja huonoina uskovat pitävän elintasonsa samalla tasolla hyvinvointivaltion avulla. Jos maanviljelijä toimisi näin ja söisi koko sadon eikä ottaisi yhtään siemenperunaa talteen, hänellä ei olisi satoa seuraavana vuonna. Jos me emme ota osaa tuloistamme talteen, meille käy samalla tavalla.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulisi olla ponnahduslauta eikä railo, johon ihminen putoaa. Sen tulisi tukea ja opastaa ihmisiä ottamaan vastuun omasta taloudestaan sekä ainakin ohjata ihmiset tahojen luokse, jotka myös opettavat rahataitoja, jos tätä ei yhteiskunnan taholta pystytä tarjoamaan. Lähtökohtaisesti ajatus pitäisi olla, että ihmisen tulisi pärjätä taloudellisesti omillaan ja tuet ovat hetkellisiä. Jos ihminen putoaa railoon, hyvinvointiyhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään.

Vastuuta omasta mielestä ja ajattelusta ei voi kuitenkaan ulkoistaa. Hyvinvointiyhteiskuntakaan ei voi auttaa, jos oma ajattelu ei tue oman talouden hyvää hoitoa. Jos ajattelee omassa mielessään, että itse ei voi vaikuttaa mitenkään tilanteeseen, on varma, että mitään edistystä ei myöskään tapahdu. Raha-asioihin voi vaikuttaa, mutta niistä ei voi päättää.

Rahattomuus on kuitenkin oikea ongelma, eikä itsekseen katoa. Kuitenkin tähän ongelmaan on suhteellisen helppo tarttua. Ensinnäkin se on helposti mitattavissa. ”Kuinka paljon rahaa tarvitaan?” Toiseksi voimme heti tehdä listan ideoista, kuinka sitä saadaan lisää. ”Mistä saan lisää rahaa eli tuloja?” Tämän jälkeen voimme valita parhaimmat ideat ja tehdä konkreettisia tekoja rahattomuuden poistamiseksi. Rahattomuus vie valtavasti energiaa. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, käytämmekö aikaamme rahaongelmiin vai siihen, ettei kovin pahoja rahaongelmia koskaan tulisikaan.

Voimme tehdä paljon sen eteen, ettemme joutuisi koskaan rahattomaksi. Kuitenkin tätä ei voi täysin päättää. Jos kuitenkin käy ikävästi ja rahattomuus iskee, on hyvä muistuttaa itselleen, että se on väliaikainen tila, josta pääsee pois tekemällä oikeansuuntaisia tekoja.

Lopuksi haluan muistuttaa, että menestys on samalla lailla mielentila kuin köyhyyskin. Jokainen kokee sen erilaisena omassa mielessään. Meillä voi olla ulkoisia menestyksen mittareita, mutta omaa identiteettiä ei kannata niiden varaan rakentaa, koska ne voivat olla minä hetkenä hyvänsä mennyttä. Ihmiset ajattelevat hyvin usein, että elämässä aikaansaavilla ei ole koskaan ollut mitään haasteita ja, että hyvät asiat vain ilmestyvät hopeatarjottimella eteen. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella on omat haasteensa selätettävänä jossakin elämänsä aikana. Ja rahattomuus saattaa olla yksi niistä.

Maijalle nostan hattua erityisesti siitä, että hän on avoimesti kertonut, missä tilanteessa hän nyt on ja mistä lähdetään liikkeelle. Kun tilanne muuttuu paremmaksi, myös muut näkevät, että asiat voivat muuttua. Se antaa rohkeutta ja uskoa monille kohdata oma rahattomuus rehellisesti ilman häpeää ja tunnelatausta. Vain tietämällä mistä lähdetään liikkeelle, voi tehdä parempia päätöksiä tulevaisuuteen.

-Terhi Majasalmi
www.vaurasnainen.fi

 

 

 

 

Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys

Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

köyhä

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

elämä2

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

intohimo

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

On maaliskuinen harmaa sadepäivä. Ulkomaailma juoksee lounailleen nauttimaan terveellisiä viherpirtelöitään ja salaattejaan. Minä istun keskipäivällä sälekaihtimet tiukkaan suljettuina espoolaisella pientaloalueella sijaitsevan paritalon sohvalla katsoen televisiota ja syöden Kismet-patukkaa. Ostoskanava vaihtuu laihdutusrealityyn. Olen juuri tullut takaisin Suomeen Norjasta, nyt vailla kotia ja pari päivää talovahtina ystäväni kodissa hänen perheensä lomamatkan aikana. Sitten menen taas seuraavaan väliaikaiseen osoitteeseen, toisten nurkkiin majailemaan. Olen ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi kuukautta aiemmin ja tunnen itseni turhemmaksi kuin koskaan aiemmin. Pitäisi plärätä taas mollia, TE-keskuksen työpaikkailmoitussivustoa. Ei innosta. Ei kiinnosta. Siellä on tasan ne samat muutama paikkaa kuin eilenkin ja hirveä määrä hakijoita. Olen hakenut montaa työpaikkaa. Pakon sanelemana mitä tahansa. Ahdistaa ja rintaa puristaa. Tässä samassa tilanteessa moni joutuu marssimaan lääkärin pakeille hakemaan masennuslääkkeitä. Tekemättömyys tappaa. Minä en halua näivettyä hengiltä. Haluan tehdä jotain, mitä tahansa. Minulla on intoa ja osaamista, enkö halua heittää niitä hukkaan. Entisenä yrittäjänä en voi kuvitellakaan makaavani turhanpanttina.

Vedän Kismet-patukan parilla haukkauksella kitaan. Tällaiseen luksukseen minulla ei oikeasti olisi varaa. Mutta suklaallahan on todettu olevan mieltä ylentävä vaikutus. Kirjoitan blogiini tiiliseinistä.

Seuraavat päivät ovat turhauttavia. Ei innosta. Ei kiinnosta. Edelleenkään. Tuntuu, että en näe mihinkään suuntaan enkä tiedä mitä tehdä. Käyn läpi työttömyysaikani suurinta taistelua. Hoen itselleni, että tästä on nyt vain jaksettava mennä yli. Vahva mieli ei tähän saa murentua.

kismet

Hetki elämästä maaliskuisena päivänä.

Timantit muodostuvat paineessa ja niin syntyy minunkin timanttini.

Työharjoittelu.

Tasan viikon päästä turhautumiseni huipusta sen keksin. Tarjoan itseni työharjoitteluun. Saisinpahan tehdä jotain samalla kun etsin töitä. Se ken tähän tarjoukseen tarttuisi, saisi minusta apua siksi ajaksi kunnes löydän varsinaisen työpaikan. En osaa kuvitellakaan kuinka fiksu vetoni on. Saan kutsuja tapaamaan erilaisia firmoja ja organisaatioita, joilla saattaisi olla minulle töitä. Siis ihan palkallisiakin. 

Alkaa elämäni hauskin vaihe. Olen onnelisempi ja innostuneempi kuin aikoihin. Tunnen itseni tarpeellisimmaksi kuin koskaan. Olen yllättäen kääntänyt työnhaun päälaelleen, ja nyt minua kutsutaankin tapaamisiin ja haastatteluihin. Minä voin valita kenet tapaan. Tarjoan näkemyksiäni, osaamistani, annan pieniä työnäytteitä. Ilmaiseksi. Vain siksi, että haluan auttaa muita ja työllistyä. Saamme tutustua turvallisesti. Joillekin sanon ei, joidenkin kanssa tutkimme mahdollisuutta tehdä töitä yhdessä. Alkaa näyttä siltä, että minulla on pian töitä joista saan rahaa! Osaavalle ihmiselle on maksettava hänen ansaitsemallaan tavalla. Kukaanhan ei tietenkään oleta, että ilmaiseksi tehtäisiin loputtomiin. Minun ainoa tavoitteeni toiminnassani on työllistyä ja saada rahaa. Olen sen verran kova mimmi, etten anna kenenkään käyttää minua hyväksi, eikä yksikään toimija, jonka kanssa toimin ole sellaista yrittänytkään tehdä. Kaikki ymmärtävät pelin hengen.

Bisnesnainen, se ”Samppanjapissis”, josta sinulle olen aiemmin kertonut, minussa herää ja päätän että firma on laitettava pystyyn. Voisin tehdä molempia; olla palkkatöissä ja yrittää sivutoimisesti.

Vire tuntuu positiiviselta, ja teen ison päätöksen. Vuokraan kodin isolla riskillä. Uskon, että saan pian töitä, mutta pelkään saanko vuokraani maksettua. Rukoilen, että saan asumislisän työttömyystyrvaani. Sen lisäämällä päivärahaani voisin juuri ja juuri maksaa vuokrani. Laskut ja ruoka. Niitä en uskalla edes ajatella. Nyt on vain uskottava, ajattelen.

En ole enää koditon. Olen onneni kukkuloilla. Minulla on paikka, johon kiinnittyä.

Homma rullaa koko ajan paremmin, oma koti auttaa henkisesti valtavasti. Saan valtavan määrän kontakteja, kokemuksia ja näytön paikkoja. Molliakin seuraan, mutta pistän merkille, että yhtään työtarjousta minulle ei tule TE-keskukselta. Ihmettelen. Eikös se ole sen talon tehtävä? Auttaa meitä työttömiä työllistymään?

Sitten eräänä päivänä minua aletaan varoitella. Laissa on pykälä*, jonka mukaan ”työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.” En saisi tehdä vapaaehtoistyötä, jonka tavoitteena vireen ylläpitäminen ja työllistyminen. En saisi toimia näin. 

Alan pelätä, että menetän tukeni.

* * *

Sitten tulee tämä päivä.

Tänään 27.4.2015.

soppari

Nyt uskallan sanoa nämä asiat ääneen. Enää ei tarvitse pelätä työttömuusturvan menetystä, sillä tänään minä allekirjoitin työsopimuksen. Minusta tulee palkansaaja. Kohta en elä enää peruspäivärahalla 32 euroa ja 80 senttiä, josta käteen jää 26 euroa ja 24 senttiä. Kohta tililleni putkahtaa säännöllinen summa rahaa. Palkkaa! Se ei ole iso, mutta palkkani kasvaminen on itsestäni ja työkavereistani kiinni. Oikeastaan minusta tulee palkansaaja ja yrittäjä, sillä tähän kylkeen pukkaan pystyyn vielä oman firman.

Toki on mahdollista, että tämän kirjoitettuani minulle tulee yhteydenotto, jossa penätään takaisin kuussa saamaani vajaata 500 euroa, laki kun on sovellettavissa niin kuin kukakin virkailija parhaaksi katsoo. Mutta tänään, tässä ja nyt toivon, että minun annetaan toimia kannustavana esimerkkinä siitä, että oma yritteliäisyys työnhaussa voisi olla edes vähän kannattavaa.

työharjoittelu

Viimeiset kuukaudet minä olen siis etsinyt töitä. Koettanut keksiä keinoja, joilla erottautua ja löytää piilotyöpaikkoja. En tiedä kuka niitä avoimia paikkoja saa. Monta yhtä hyvää ihmistä on jonossa ja siitä sitten jollain arvalla joku valitaan. Olen koettanut olla aktiivinen. Tarjosin itseäni työharjoitteluun, muistat varmaan tämän blogikirjoitukseni.

Ajattelin tämän olevan oikein. Että aktiivisuus palkitaan ja siihen yhteiskunta meitä työttömiä kannustaisi. Olen etsinyt töitä tarjoamallani itseäni avuksi, vapaaehtoistyöhön se kai rinnastettaisiin. Olen ajatellut, että antamalla jotain voisin näyttää kykyni ja lisäarvoni potentiaalisille työnantajille. Kynnys palkata on kova ja hakijoita järjettömät määrät. Osoittaakseen osaamisensa on tehtävä kaikkensa. Niin minä ajattelin.

Koko ajan olen jännittänyt saanko töitä. Nyt jännitän, oleko tehnyt väärin. Voitaisiinko työttömyyspäivärahani vetää pois, koska olen niin aktiivinen työnhakija? Se riski kai voi olla edelleen olemassa.

Mutta elämä on yksi suuri riski.

Ja järjestelmä; niin, jotain siinä on pielessä. Se ei kannusta työllistymiseen. Minunkin olisi haluttu jäävän sohvalle selailemaan mollia päivästä toiseen ja odottamaan, että jostain tärppää. Ehkä.

20140116-185546.jpg

Tämä teksti oli kalliolaisen kahvilan seinässä reilu vuosi sitten tammikuussa, ja se kiinnitti tuolloin huomioni.

 

Olen viimeisen vuoden saanut tutkia tätä järjestelmää oikein olan takaa. Kirjoitin kesän lopussa köyhyydestä näin: Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tuon kirjoituksen jälkeen elämääni tuli vaihe, jossa lähdin ottamaan perspektiiviä Norjaan ja tekemään sinne töitä – Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen. Nyt tultuani reissultani takaisin suunniteltua aikaisemmin, palasin nollapisteeseen. Omia valintojani. Kuten tapani hakea töitä, oma valinta.

Ja omiin valintoihin minä toivoisin järjestelmän meitä kannustavan.

Minä olen onnekas. Sain töitä vain parin kuukauden työttömyyden jälkeen. Ja, oh, let me tell you, näin ainoastaan ja vain johtuen siitä tavasta, jolla olen toiminut: näitä työpaikkoja ja mahdollisuuksia ei mollista löytynyt. Halusin vain työllistyä ja saada palkkaa tekemällä asioita, joita rakastan. Annoin vapaaehtoisesti ilmaisia työnäytteitä, mutta kaikkien kanssa on alusta lähtein ollut selvää, että kukaan ei tee tai teetä ilmaista työtä. Ymmärrän hyvin sen, että yhteiskunta ei halua kannustaa siihen, että nautitaan tukia ja tehdään ilmaista työtä. Sitä minäkään en tarkoita enkä halua. Haluan vain, että meitä innostuneita työnhakijoita ei lannisteta järjettömillä säädöksillä. Haluan, että olisi mahdollisuus ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä järjestelmän hampaisiin tukahduttaen intonsa tehdä töitä.

Apuni on ollut monelle työharjoitteluni puitteissa tapaamalle organisaatiolle hyvin arvokasta. Osaamiseni myynnissä, markkinoinnissa ja viestinnässä on auttanut useita heitä ison askeleen eteenpäin. Tosiasia on myös se, että monet yritykset eivät voi tai uskalla palkata taloudellisen riskin takia. Kokonaan toinen kysymys onkin, miten yrityksiä kannustetaan ja tuetaan ihmisten palkkaamisessa; erityisesti pienelle firmalle ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen on aivan liian iso kynnys. Nykyistä työsopimustani ei olisi tehty ilman, että pääsin osoittamaan ensin lisäarvoni. Järjestelmä sakkaa monesta näkökulmasta.

Mitä tarkoittaa aktiivisuus työnhakumarkkinoilla ja kuinka siihen kannustetaan? Sitä halusin vain tänään kysyä. Minusta me emme tarvitse tähän maahan enää yhtään lisää masentunutta mollia sohvalla pläräävää työtöntä.

maisema3

Minä äänestin näissä vaaleissa itselleni poikkeuksellisesti. Annoin ääneni ihmiselle, joka puhui köyhyydestä ja perustulosta. Olisiko Samppanjapissis tehnyt niin?

Tällaisiakin kuplia on.

Minusta tulee kohta palkansaaja ja yrittäjä. Varsinainen hybridi, joka alkaa tuottaa veroeuroja oikein rytinällä tähän yhteiskuntaan. Jos ikinä jään vielä työttömäksi, haluan, että se tapahtuu Suomessa, joka tukee aktiivista työnhakua. Perustulo ei ole ongelmaton eikä yksiselitteinen, mutta toivon, että jossain mittakaavassa sitä rohjettaisiin kokeilla. Sillä minä väitän, että jotain tälle järjestelmälle on tehtävä ja pian.

Railakasta vappua, työn juhlaa, sinulle ystäväni! Ja tervetuloa mukaan seuraamaan, voiko Nobodysta tulla Somekuningatar! Sillä nyt rokataan!

maijanyrkki

Rakkaudella Ämmä

 

*Työttömyysturvalaki (30.12.2002/1290)

Kun Samppanjapissiksestä tuli Köyhä – tällaista on köyhyys

Tätä asiaa minä häpeän. Todella. Mutta mitäpä sitä kiertelemään. Minä olen köyhä.

Olen pitkään miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta leimaantumisen pelossa. Köyhyys on tabu. Se on nolo asia. Se on tuomittavaa; itse kuitenkin olet tilasi aiheuttanut! Tuntuu, että köyhyys tekee minusta ihmisenä toisarvoisen. Paljastamalla olevansa vähävarainen sitä pelkää menettävänsä kasvonsa. Pelkää, että vuokranantaja ei enää luota ja pistää ulos. Ajattelee, että minut leimataan, kuin minulla olisi joku rutto. Että minua aletaan karttaa. Siihen on kasvatettu: pitää näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Tällaiset asiat voivat vaikuttaa maineeseen! Sitä joutuu koko ajan todistelemaan olevansa hyvä ja ahkera ihminen. Ehkä eniten itselleen?

Mutta stten tänään törmäsin ikäiseni ja monella tapaa kaltaiseni naisen Facebook-päivitykseen, jossa hän kertoi mitä jää käteen kun kituuttaa toimeentulotuella. Tuo kirjoitus auttoi minua tajuamaan, että en minä ole yksin. Tätä tapahtuu, tämä on ihan normaalia – moni ihminen todella putoaa köyhyysrajan alapuolelle hetkittäisesti. Meitä ihan eläviä, järjissämme olevia, kovaan työntekoon tottuneita ihmisiä, jotka jakavat saman kokemuksen – sen, mitä on olla köyhä – on olemassa. Suurin osa meistä rahattomista vaikenee kuten minäkin. Siksi kiitän Katjaa, joka avasi suunsa! On todella tärkeää, että jotkut meistä uskaltavat kertoa miltä elämä näyttää vähän toisesta perspektiivistä. Ja siksi minäkin ajattelin kertoa oman tarinani, vaikka edelleen pelkään miten minuun tämän jälkeen suhtaudutaan.

Miksi sitä on niin vaikea myöntää olevansa köyhä? Miten sinä syhtaudut köyhyyteen? Oletko ajatellut, että joskus voisit kokea taloudellisen romahduksen? Mitä sitten tekisit?

maija_ihmettelee

Kuva: Mirkku Merimaa Photography

Niin. Taloudellinen romahdus, sen minä olen kokenut. Jos luet blogiani nyt ensimmäistä kertaa, toi tossa yllä oon mä. Ehkä sinun on hyvä vähän tietää taustaani…

Olen palannut Ruotsista Suomeen tammikuussa. Asuin siellä pari vuotta ”kotirouvana” vähän töitä tehden, mutta en mitään säästöön kartuttaen. Elin toisen elämä etusijalla. Oli ajatus aloittaa perhe. Se ei toteutunut, vaan tuli ero. Hyvin yllättäen. Palasin Suomeen vailla… no, mitään, ja aloitin kaiken alusta. Sain ison kolhun, enkä tiedä luotanko enää koskaan kehenkään toiseen ihmiseen. Nyt on koetuksella vähän myös usko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minä olen ollut tavallaan mahdollistamassa tätä järjestelmää. Olin yrittäjä ja maksoin veroja ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja jokaisesta mahdollisesta asiasta. Työllistin ihmisiä, ja sain itse palkkaa vain silloin, kun jotain on yli jäänyt. Ei silloinkaan rahaa liiemmin ollut, mutta riittämiin olen päässyt nauttimaan elämän rahallisista nautinnoista – matkustelusta, kouhujuomasta, hinoista ravintoloista ja shoppailusta, mitä näitä nyt on. Firmani ei lopulta ollut menestys, ja minä väsähdin, kun koin omat ponnisteluni merkityksettömiksi ja palkitsemattomiksi. Lopetin yrityksen. Sitten päätin uskoa rakkauteen ja lähdin Ruotsiin tukemaan miestäni. Loppu on historiaa, eikä enää edes vaivan arvoista nostaa tässä esiin. Blogistani voit lukea lisää.

* * *

Kerron tämän taustan, jottei heti joku syyttävä sormi osoittaisi minuun ja haukkuisi laiskaksi ja aikaansaamattomaksi. Ihan vaan, jotta voin todistaa etten ole luuseri. Koska sitähän eniten pelkään. Se taitaa olla kaltaiseni köyhän pahin pelko. Ihmisen, joka on yllättäen, osin omista, osin jonkun muun tekemistä valinnoista johtuen joutunut kohtamaan elämän erilaiset kasvot. En kirjoita tätä tekstiä naristakseni katkerana, hakeakseni huomiota tai tehdäkseni minkäänlaista poliittista kannanottoa – eiköhän jokainen ole viime viikkoina tajunnut, että kyllä tästä maasta löytyy aika monta, joka tienaa way below 2 100.

Haluan vain kertoa, millaisia ajatuksia omakohtainen köyhyys herättää ja miten helposti voi syrjäytyä, kun rahaa tai työtä ei ole. Tällaisen kertominen on todella kamalaa, siksi meistä varmasti kovin moni ei ääneen tunnusta tilannettaan. Mieluummin vetäytyy yksinäisyyteen kuten minäkin välillä.

20140116-185546.jpg

Tämä oli kalliolaisen kahvilan seinässä tammikuussa, silloin kun minäkin olin näissä tunnelmissa. Osuvaa…?

Kun tulin Suomeen, elin pari kuukautta toimeentulotuella. Sossun luukulle marssiminen oli elämäni nöyryyttävin hetki. Mutta siitäkin selvisin ja olen valtavan kiitollinen siellä saamastani avusta. Sillä pärjäsin. Ei minun tule mieleenikään valittaa rahasta, jonka sain, vaikkei se suuri ollut. Sossun luukulla tajusin, kuinka moni oikeasti joutuu pitkänkin aikaa tukeutumaan tähän rahaan. Aloin nähdä kaupan kassalla toistuvasti ihmisiä, jotka maksoivat ostoksiaan kunnan maksusitoumuksilla. Oltiin niinku samaa jengiä. Hurjaa.

Onnekseni sain kahdessa kuukaudesa projektityön ja sillä juuri sen verran rahaa, että pärjäsin edelleen seuraavat viisi kuukautta. Omin voimin pärjäämisestä on tullut kunnia-asiani. Tärkeintä minulle on maksaa laskut. Vuokra, puhelin ja satunnaisesti muuten elämään kuuluvat välttämättömimmät asiat menevät kaiken muun edelle. Sitten tulee ruoka. Nyt punnitsen, joudunko lopettamaan kuntosalijäsenyyteni, sillä siihen ei ehkä enää kohta ole varaa. Vaikka juuri se on ollut jaksamiseni kannalta kaikista tärkeimpiä asioita.

Kaikesta muusta nipistän. Olen koko vuonna käynyt ravintolassa syömässä kaksi kertaa sekä kolme kertaa lounaalla, ja jokaisen näiden kerran jälkeen olen tuntenut valtavaa syyllisyyttä siitä että raha olisi pitänyt säästää tulevan varalle. En käy baareissa, ja joudun vastaamaan aina uloslähtemiskutsuihin ”kiitos ei”. Vähäisissä rahoissa harmittaa eniten, että se vaikuttaa väistämättä suoraan sosiaalisiin suhteisiin. Sitten en tietenkään voi matkustaa mihinkään, kävelen kaikkialle. Pääsääntöisesti vietän paljon aikaa kotona ja ulkoilen koirani kanssa – blogini on onneksi mahdollistanut monta hauskaa kokemusta, ihan ilmaiseksi. Viime viikolla kun koirani joutui sairaalaan, talous meinasi romahtaa. Onneksi olen piilottanut vähän rahaa laatikkoon kotonani. Mitään yllättävää ei saa sattua. Viiden kuukauden projektityöni jälkeen olen nyt taas työtön. Se on vain hetkellistä, tiedän. Mutta hetkellisyydessäänkin hyvin pelottavaa. Ja kovin uusi kokemus minulle, joka olen tottunut saamaan sen minkä haluan.

Isompi koti, sisustaminen, luksusvatteet tai -laukut ovat minulle utopiaa. Kuolaan aina teidän kuvianne uusista hilavitkuttimista Instagramissa, kunnes totean olevani ihan tyytyväinen elämään ilman niitä. Joskus vähän harmittelen, kun joku kiroaa sitä miten ei halua mennä takaisin töihin loman jälkeen, kunnes muistan; meillä kaikilla on erilainen perspektiivi elämään, ja joskus toisen ongelmat ovat toisen näkökulmasta aika pieniä. Mutta ei se tee niistä väärempiä tai epäoikeutettuja.

Parisuhdetta en edes haaveile saavani, sillä kukapa köyhän haluaa. Enhän minä voi tehdä mitään. Eikä kukaan halua toista elätettäväkseen – enkä kyllä minäkään missään tapauksessa turvautua toiseen. En koe voivani olla tasavertainen kumppani kenellekän ja siksi on parempi olla yksin. Raha on yllättävän iso juttu parisuhteissa.

sängynpohja

Sain tällä viikolla tiedon, että minulle on myönnetty minimimääräinen työttömyyskorvaus. Ensimmäisen tukipäätöksen saaminen vei kuukausia hirvittävän paperisodan tuloksena. Juuri nyt yrittäjyys ei tunnu kannattaneen. Silti en halua lainata rahaa keneltäkään, ja säännökseni olen ottanut, että kerran voin ottaa vastaan yhdeltä ihmiseltä kahvit tai lounaan, mutta siihen se jää. En halua yhtään velkaa mihinkään. Niihin olisi hirveän helppo nyt kaatua. Kaunein hetki oli, kun kampaajani tarjosi minulle ilmaisen hiustenvärjäyksen tammikuussa. Sellaista hyvyyttä en olisi koskaan voinut uskoa saavani keneltäkään. Kahden läheisimmän ystäväni apu on ollut elämänlankani. Avun vastaanottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, sitä joutuu ihan harjoittelemaan!

En ole nirso työn suhteen, ja otan vastaan mitä tahansa saan, vaikka samalla etsin myös unelmieni työtä. Tiedän, että tilanne muuttuu pian, ja teen jatkuvasti töitä sen eteen. Mutta uskoa koetellaan alituiseen. Silti en koskaan luovu intohimoistani ja uskostani huomiseen. Mielessäni on unelma, joka on alkanut näyttää nyt hyvin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Kun se toteutuu, sinäkin ehkä ihmetyt. Mutta sitten minä haluan kertoa sinulle jo ihan uutta kertomusta, odota siis hetki!

äläluovuta

Kirjahyllyssäni on tasan 222 kirjaa. Sekin on ollut aikaa laskea… tästä kerroin toissa päivänä. Jännä kakkosista koostuva luku, sitä jäin ihmettelemään. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä nostamalla esiin sarjan samoja numeroita. Uskoo tähän ken tahtoo, mutta minä googlasin mitä luku 222 tarkoittaa. ”Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä!”, sanoivat nyt sit mun enkelini. Tuo sateenkaari näkyi ikkunastani viime viikolla.

Kaikesta tästä huolimatta, kaikista luopumisista ja taloudellisista haasteista viis, tiedätkö mitä? Köyhyys on yksi tärkeimpiä kokemuksia elämässäni monestakin syystä. Siksi, että opin näkemään mikä elämässä on tärkeintä. Olen todistanut, että minä pärjään. Olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki järjestyy, ja että ihan jokaista asiaa minä en voi kontrolloida. Ja kun en voi, silloin on nostettava rohkeasti kädet ilmaan. Olen nähnyt toisen puolen elämään.

Samppanjaa trendibaarin VIP-tilassa nauttivasta bisnesnaisesta on tullut nyt luontoon kaipaava, yksinkertaisista asioista nauttiva, kirjoittamista ja toisia ihmisiä rakastava ihminen.

Olen testannut, että turvaverkko ei petä, vaikka se nyt kovin kapea onkin. Että tärkeimmät ihmiset säilyvät elämässä, olenpa sitten Samppanjapissis tai Köyhä. Niin karuja kuin tällaiset kokemukset ovat, tiedän, että monelle muullekin tällaisen elämän perusarvojen törmäys vasten kasvoja olisi kokemisen arvoinen juttu – jopa tarpeellinen. Tämä matka on pistänyt arvoni aivan uuteen järjestykseen. Enää en tavoittele rahaa, vaan rikkaus tarkoittaa minulle jotain aivan muuta. Tämä seikkailu on tehnyt minusta minut. Nyt hetkellisesti numeroissa köyhän, mutta mielikuvituksessaan rikkaan.

Ja toivottavasti nyt todistan itselleni myös sen, että tämän kertomisessa ei ole mitään hävettävää. Ehkä se antaa sinulle jotain ajateltavaa?

/Maija, joka yritti pidätellä tämän kirjoituksen julkaisemista yön yli, että olisi voinut miettiä julkaisemisen järkevyyttä nukuttuaan… mutta ei, tuntuu, että tämä on tehtävä juuri nyt ihan vaan meidän kaikkien ihanien köyhien takia 🙂

Kuinka kiitollinen pitää olla kun ei siltä tunnu?

Äitini soitti. Kertoi veljestäni, joka on Afrikassa vapaaehtoistyössä. Hän kävi vierailulla paikallisen perheen luona tervehtimässä työkaverinsa Plan-kummilasta. Perhe on köyhä, heillä on vain pari kanaa ja yksi kukko toimeentulonsa turvana. Juuri edellisenä yönä ennen veljeni vierailua yksi kanoista on varastettu. Perhe on syvästi peloissaan ja huolissaan, sillä heidän koko elämänsä on nyt vaakalaudalla. Yhden kanan tähden! Varkaudesta tietämättömänä veljeni tuo mukanaan tuliaisina elintarvikkeita; kaikkea sellaista, mistä tämä perhe on aiemmin pystynyt vain unelmoimaan. Perhe on niin kiitollinen kaikista saamistaan lahjoista, että ojentavat yhden kanoistaan veljelleni kiitoslahjaksi. Vaikka heiltä on juuri varastettu yksi kana, he haluavat antaa toisen hänelle osoituksena kiitollisuudestaan!

Mikä ajoitus! Kirjoitin tähän aluksi, että suorastaan surkuhupaisa, mutta nyt luetuani lauseen se ei tunnu yhtään oikealta. En tiedä mikä on oikea sana kuvaamaan ajatuksiani. Minä vain itken. Olen koko päivän vältellyt blogin kirjoittamista siksi että minulla on tänään maailman paskin päivä. Päätä särkee julmetusti, kaikki harmittaa ja itkettää. Tuntuu taas lohduttomalta, enkä pystyisi tänään kirjoittamaan muusta kuin pahasta olostani. Ja samalla mielessäni on pyörinyt se aiemmin syksyllä saamani palaute, jossa kysyttiin miksi valitan ja syydän itsesäälipaskaa niskaani, vaikka minulla on oikeasti kaikki hyvin ja jollain toisella asiat ovat paljon huonommin. Ja sitten tuli tuo äitini puhelu. Itken, ja yritän vain miettiä suloista Tuna-koiraa, joka sai minut aamulla hymyilemään. Mutta itken vain enemmän…

tuna3

@tunameltsyourheart

Välttelen kirjoittamista, koska en tiedä mitä on hyväksyttävää kirjoittaa: pitääkö minun todella hehkuttaa kiitollisuutta ja onnellisuutta silloin, kun siltä ei oikeasti tunnu, sillä jollain toisella asiat ovat paljon huonommin? Kuinka aito saan olla tunteitteni kanssa ja kuinka rehellisesti niistä kirjoittaa tietäen, että nämä ovat kuitenkin aika pieniä huolia? Kuinka huono ihminen olen, kun valitan päänsärkyäni tai sitä että tililläni ei ole euroa tai kruunuakaan rahaa eikä minulla työtä, kun jossain muualla asiat ovat paljon huonommin? Kun samalla tuntuu aika epärehelliseltä kieltää omat tunteensa ja keksiä jotain positiivista kirjoitettavaa. Minä olen kuitenkin tässä ja nyt ja tunnen nämä tunteet tässä ja nyt. Kuinka onnellinen ja kiitollinen minun pitää olla, vaikka se tuntuisikin esittämiseltä? Kuinka sallittuja ovat minun omat pienet tunteeni, vaikka ne maailman mittakaavassa eivät olisikaan kovin suuria?

Nyt on vain niin syyllinen ja syntinen olo! Miten kehtaan edes ajatella omia huoliani, kun toisella puolella maapalloa köyhä perhe osoittaa kiitollisuuttaan veljelleni antamalla hänelle arvokkaimman omaisuutensa! Mutta en voi näille ajatuksille mitään. Onko minulla oikeus tuntea näin?

asscrack

/Maija, kirjoittaen tästäkin eteenpäin omista aidoista tunteistaan