Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.
* * *
Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.
Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.
– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo!
Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.
Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.
– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.
Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.
Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!
Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.
– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.
Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!
Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.
Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:
– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!
Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.
– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.
Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.
On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.
Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.
– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.
* * *
Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.
Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.
– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.
– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.
Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.
Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.
Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan.
Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.
Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!
Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.
Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!
Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.
Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!
Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.
– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.
Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.
– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.
Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!
* * *
Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.
– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.
Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!
Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!
Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:
/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)
Kuvat: Mirkku Merimaa Photography
Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?
MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.
MaiLife 