En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.
Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.
EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.
Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.
Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.
On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.
Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.
OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.
Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.
Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.
Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.
Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.
Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.
TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.
Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.
Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.
Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.
TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:
Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.
Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.
Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.
”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *
Tähän tyyliin.
Palaute.
Nimettömänä taas, arvannet jo.
Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.
Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”
Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?
Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.
Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?
Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?
Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.
Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.
Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas.
Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.
Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.
Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.
Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?
En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?
Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.
Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?
Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.
Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.
Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.
Lämpimin ajatuksin,
Maija
Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.
*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.
Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.
Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.
EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.
Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.
Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:
”Katsotaan miten tytön käy.”
Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.
HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.
Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.
Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!
Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.
ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.
”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”
Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.
Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?
EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.
Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.
Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.
Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.
”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.
”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”
Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.
Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.
Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.
ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.
Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.
KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.
Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.
Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.
Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.
INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.
Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:
”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.
Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.
Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.
Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.
Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.
Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.
SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansalaisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.
Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.
Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.
Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.
NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.
Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.
”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”
Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.
Martimojärven aamumaisemissa
Kivalon autiotuvalla
Lintutornissa
VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.
Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.
Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.
TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.
Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.
Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.
Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.
Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen
* * *
Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö
Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.
Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.
Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.
Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.
Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…
Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?
* * *
Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen
Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.
Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.
Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.
Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.
Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.
Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.
Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.
Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.
Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.
Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…
MaiLife 