Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä

 

 

Töööööööööööööt

Olen iiiiiiihan dead. Jee! Nyt sitä sitten saatiin. Nimittäin kunnon kyytiä. Tiia oli tehnyt tälle päivälle sellaisen treenin, että minäkin joka tässä joku päivä sitten angstailin flunssan jälkeisiä ”mummotreenejäni” voin sanoa, että oho. Muuta en oikeastaan jaksa sanoa juuri nyt.

50 minuuttia reipasta kävelyä, 30 minuuttia spinningiä ja päälle tämä vatsatreeni.

 
Kuulostaa näin kirjoitettuna ja näyttää tuossa Excelissä jotenkin kovin viattomalta, mutta kun siihen sitten tarttui, voin kertoa, että viattomuus oli tästä showsta kaukana. Piti vähän testata noita maksimeja… Sen tänään tajusin, että treenaaminen saa ihan uuden aspektin siitä, kun sille on joku syy. Joku päämäärä kuten nyt minulla. Niin siistii! Polkasun jälkeen on saatava joku uusi urheilutavoite! Siinä jollekin pohdittavaa: mihin minut voisi seuraavaksi haastaa?
Nyt olen yksinkertaisesti niin tööt, että tämä tyttö on over and out loppupäiväksi. En anna yhtään ajatusta millekään työhön tai polkasuun liittyvälle. 

En edes sille, että nyt alkaa näyttää sille ettei Kuningasta (siis fillaria) saadakaan ajoissa Kuopiosta Helsinkiin. Ihanan Iikan tarjouksesta huolimatta aikataulut ja etäisyydet asettavat haastetta juttuun, joten tässä saattaa nyt käydä niin, että pikku twisti tähän juttuun vielä saadaan. Onko se niin suuri, että en ehdikään saada fillaria ollenkaan ja Ämmän Polkasu kaatuu jo ennen kuin se varsinaisesti alkaakaan…? Sen ei anneta tapahtua, eihän!

Tööt, tööt ja töttöröö! Hienoa lauantai-iltaa sulle!

/Äm

Tarpeeton twisti alkumetreillä

 

Näin tänään aamulla.

Tällainen twisti tähän tarinaan. Olen aivan kammottavan sairaana. Sen lisäksi, että olo on kuin maastopyörän alle jääneellä, koko päivä on ollut varsinaista mielen kanssa kamppailua. Fillarointihaaste pelottaa, ja päässä nakuttaa ajatus, että treenattava olisi. On se jännä miten älytön ihmismieli on. Vaikka keho huutaa stoppia, ja itsekin tajuaa, että ei täältä sängyn pohjalta edes pääse nousemaan ylös, silti velvollisuus jyskyttää.

Onhan tämä aika tarpeeton twisti nyt tähän kohttan. En voi ymmärtää miksi juuri nyt tämän piti iskeä päälle, enhän ole päässyt vielä aloittamaankaan fillaritreeniä. Eri juttu olisi, jos minulla olisi ollut aikaa harjoitella jo pidempään, mutta nyt tämä kaikki täytyy kursia kasaan parissa viikossa.

Onneksi minulla on oma rakas personal trainer, joka valaa minuun uskoa. Vain pari minuuttia sen jälkeen kun olin ladannut tämän videoni Facebookiin, Tiia jo laittoi viestissään minulle tsemppiä ja ohjeitaan. Käsky on totaalilepo ja valtava määrä c-vitaamiinia.

IMG_2796 IMG_2797

 

Täällä sitä nyt on koko päivä maattu aloillaan, vedetty hedelmiä, marjoja, vihanneksia, juotu tyrnimarjamehua ja inkivääriteetä sekä rukoiltu ihmettä. Toivottavasti huomenna olen jo kunnossa!

Tein tänään viimeisillä voimillani muuten tällaisen

FB-ämmänpolkasu-banneri

Ämmän Polkasu -tapahtuman Facebookiin! Tervetuloa seuraamaan matkaa Hullun Polkasuun valmistautumisesta itse suoritukseen! Saako Somekuningatar sponsorit ja matkakassan kasaan? Mistä löytyy fillari? Miten treenataan ultimaattiseen haasteeseen? Kestääkö pää? Ja mikä tärkeintä: kestääkö tarakka? Senhän sä haluat tietää.

Reissun kovimmat palat itseoikeutetusti tietysti täällä, blogissani ja MaiLifen Facebook-ryhmässä sekä Instagramissa @maijailmoniemi (tule tykkäämään/seuraamaan)!

Tuo tapahtuma on luotu toiveestanne päästä seuraamaan reissuani ja haastettani yhdestä paikasta. Klikkaamaalla tapahtuman osallistumisnappulaa et suinkaan joudu polkemaan kanssani ja osallistumaan Hullun Polksuun / Ämmän Polkasuun, vaan pääset mukaan tähän tapahtumavirtaan blogini ja MaiLifen Facebook-ryhmän lisäksi.

Mennäänpä sitten näillä tänään.

/Äm, painuen takaisin sängyn pohjalle

Miehen näkökulma treenattuihin kroppiin ja pumpattuihin tisseihin

Tänään mielessä pyörii jotenkin koko ajan nämä ulkonäkö- ja kroppakysymykset. Varmaan siitä syystä, että tuo photoshoppaukseni on herättänyt niin paljon ajatuksia niin itsessäni kuin teissä, ihanat lukijani. Ja siksi, että itse tulin juuri äsken salilta treenaamasta. Olo on ristiriitainen, sillä treenistä tulee todella hyvä olo ja teen sitä todella mielelläni. Haluan olla hyvässä kunnossa ja näyttää hyvinvoivalta – ja postailen ihan kaikkien muiden tavoin kuvia itsestäni salilla. Mutta samalla sitten mielessä pyörii tämä ulkonäkökeskeisyys ja se, missä mene raja terveen ja sairaan kuntoilun välillä. Ja kuinka paljon saa itsestään esitellä treenikuvia ennen kuin siitä tulee sairasta…

jumppapallo

Aamulla eräs miestuttavani sattui myös esittämään Facebook-sivullansa ajatuksen näistä ylilaihoiksi ja lihaksikkaiksi treenatuista fitnessmimmeistä, joihin minäkin tänään viittasin aamulla blogissani. Kerroin hänelle miettineeni naiseuden paineita, joita meille mediassa luodaan sekä sitä piinaavaa tarvetta tulla hyväksytyksi muiden silmissä – erityisesti miesten. Kysyin häneltä: haluatteko te miehet meidät naiset todella tuollaisina 40-kiloisina jannihusseina ja tissit räjähtämiskuntoon pumpattuina viidakontähtösinä?

Hän vastasi:

”Tietysti meitä miehiäkin on moneen lähtöön. Kyllä varmasti osa diggaa tommosesta nälkiintyneen näkösestä kiiltokuvatyypistä. Mutta mun mielestä semmonen oletus, että tää koskis kaikkia miehiä, on väärä. Onhan se hyvä, että plastiikkakirurgia on olemassa, jotta voidaan korjata ihan aitoja virheitä, mutta ongelma kai tulee siinä, että mitä pidetään virheenä ja siis lääketieteellisin perustein korjattavana ja mikä taas on puhtaasti esteettistä ”parantelua”. Mun mielestä on todella hyvä asia, jos naisia saadaan innostettua salille ja treenaamaan, mutta muuten koko tää superälytön fitness-buumi menee täysin ohi maalista. Ei ole terveellistä eikä kaunista, että ihmisen elämä on pelkkää rehkimistä ja ruuan vahtimista. Mun mielestä noi fitness-starbat ei ikinä näytä kauniilta kisakunnossa, vaan ns. suht normaalissa rasvassa. Treenattu vartalo ei vaadi mitään poskettomia alle kympin rasvoja, kyllä se erottuu muutenkin. Mä pidän treenatusta vartalosta, mutta ei siitäkään kaikki välttämättä pidä. Summa summarum, on hyvä pitää itsestään huolta, mutta jos naiset ottaa paineita näiden ”fitness-tähtien” ulkonäöstä, niin ihan turhaan. Ei noi suinkaan oo mitään kaikkien miesten patenttipäiväunia. Ja ihan tärkeimpänä: Ei se oo naisten asia muokata itseään miesten oletettujen preferenssien mukaan. Päättäkää itse mitä haluatte olla. Jos joku äijä ei diggaa susta sen takia, että et käytä koko elämääs kropan rakentamiseen, niin se on sen ongelma.”

Siis, rakkaat siskot, lukekaa tuo viimeinen lause erityisellä tarkkuudella: ”Päättäkää itse mitä haluatte olla. Jos joku äijä ei diggaa susta sen takia, että et käytä koko elämääs kropan rakentamiseen, niin se on sen ongelma.”

/Maija, päättää itse mitä on ja miten elää