Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Mainokset

Kiitoksia keholle ja työniloa

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Vilinää elämänsyrjässä

Päivät vaan vilahtelevat ja vaihtuvat toiseen. En yhtään ymmärrä mihin aika häviää. Enkä oikein tiedä mitä tapahtuu ja vielä vähemmän osaan siitä kirjoittaa.

Eilen vietin iltapäivän studiossa spiikkaustöissä, tänään on ollut fysioterapiaa, uusien työkuvioiden suunnittelua ja tarjouksen tekoa sekä iltapäivällä tapaamista pr-henkilöni kanssa. Kaipa viime päivät voisi kiteyttää niin, että täällä minä kasailen ja käynnistän normaalimpaa elämää ja laitan vähitellen uutta vaihdetta päälle. Ja siinä se sitten vilisee.

Vielä viikko on sairauslomaa jäljellä, ja sen jälkeen olen ajatellut, että yksi vaihe elämää saa päättyä. Onhan sitä sairauslomaa jo vietettykin viisi kuukautta. Vaikka jalan kuntoutus tuleekin olemaan vielä pitkään ykkössijalla elämässäni, ja voimat vielä varmasti jonkin aikaa vähäiset, alkaa olla aika tarttua kunnolla elämänsyrjästä kiinni ja suunnata katse pois polvesta kohti uusia seikkailuja – niin toivon.

Fysioterapiassa tämän toiveen toteutuminen sai tänään kyllä paljon tukea. Fysioterapeuttini oli todella tyytyväinen viimeisen viikon sisällä tapahtuneesta kehityksestäni. Jännällä tavalla tämä kuntoutuminen on taas edennyt jotenkin piiloisesti ja ottanut yhdellä kertaa ison askeleen; fyssarini mukaan nyt otettu askel on suurin tähän mennessä tapahtuneista! En oikein itse osaa jotenkin edes ymmärtää, kun omaa kehitystään on vaikea välillä arvioida, mutta hänen sanojaan kuunnellessa ja silminnähtävää innostusta katsoessa sain itsekin vahvistusta sille, että nyt on todella kuljettu iso matka. Polveni kestävyys ja toimivuus ovat parantuneet huomattavasti nyt, 2,5 kuukautta leikkauksesta ja polvi taipuu ja ojentuu jo hyvin – ja minä luotan jalkaani jo paljon paremmin. Ensi viikolla lähdemmekin sitten fyssarin kanssa kuntosalille ja minä pääsen hikoilemaan ensimmäistä kertaa! Hurjaa. Ja vähän pelottavaakin.

Mutta nyt ennen kaikkea: voimat tyhjentävää. Fyssarin ja yhden palaverin jäljiltä olen aivan loppu!

Ai ni! Päivä on merkityksellinen myös siksi, että kävin tänään ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen Helsingin ihan ydinkeskustassa Aleksanterinkadulla ja Stockmannilla. Siellä se maailma näyttää edelleen olevan pystyssä, vaikka minä en olekaan noita katuja kuukausiin kuluttanut. Sellaista se elämä on.

IMG_0547

TÄTÄ on ollut ikävä! Kunnon treeniä ja urheilua. Toistaiseksi olen vielä joutunut vain katsomaan kuvista vanhoja muistoja, ja tällaiseen, viime keväänä Vierumäellä Yhdistetyn maajoukkueen kanssa treenileirillä tehtyyn kuntoiluun on vielä matkaa, mutta yhden askeleen lähempänä olen taas. Ja niiiiiiin onnellinen!

 

/Äm, joka ei kykene tänään tekstillisesti enää parempaan kuin tähän tajunnanvirtaan