Tag Archives: kuntoutuminen

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Posted on by

0

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.

ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

377 x 4 x 4

Posted on by

0

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Laskeutuminen Lahteen

Posted on by

0

Piuhat alkaa olla iltayhdeksältä jo aika lyhyet. Olen laskeutunut onnellisesti Lahteen. Varsinainen vilinäpäivä takana, ja äsken, asettuessani hotellin sängylle makaamaan, totesin, että tänään on enää urha yrittää tehdä mitään älyllistä. Tänään aamulla kävin tekemässä spiikkaustyökeikkani (joka muuten sujui täydellisesti, eilen päivittelemäni ”on an adventuret”kin soljahtivat kuin sylkeä vaan) ja uppouduin studiokopissa niin syvälle äänityöhön sekä duunitekstieni ilmaisuun, että tuntuu, että jo puolen päivän aikaan olin älyllisesti tyhjentänyt pakan.

Olen päivän aikana kävellyt aikamoisen määrän, eniten koko viiteen kuukauteen, ja nyt hieman soimaan itseäni siitä. Voimia pitäisi säästää, sillä huomenna alkavat työt täällä. Veikkaanpa, että seuraavat 1,5 viikkoa täällä vierähtävät siten, että työpäivän päättyessä vetäydyn suoraan tälle sängylle eikä minua juuri muissa menoissa näy.

Nyt on siis levättävä.

16879943_10154772613574457_1432008504_o

Kuten kunnon urheilijalla konsanaan, kaikki tällä kaudella on tähdännyt tähän. Pääkisa, niinku. Kun polvivammani vakavuus syksyllä selvisi, ensimmäinen asia, jota ajattelin, olivat nämä kisat ja huolehdin kuinka tämän keikan kävisi. Tilaisuus on niin ainutlaatuinen, että en voinut nähdä mahdollisuutta siihen, että joutuisin tämänkin työkeikan siirtämään.

Siksi polvileikkaus ajoitettiin tarkkaan ja viime kuukaudet on tehty kovaa kuntoutusta – kaikki tämä nämä Suomen 100-vuotisjuhlien maailmanmestaruuskisat mielessä pitäen, jotta pääsisin tänne töihin. Ja nyt olen mestoilla kahdella jalalla valmiina antamaan kaikkeni kisayleisölle (mut älä pelkää, en kuiteskaan hyppää vielä mäkeä, enkä nyt edes pukeudu mäkihyppypukuun).  Olo on suht nostalginen. Jos suoraan tunnustan, en ihan aina uskonut tämän polviprosessin varrella, että olisin tässä juuri nyt. Mut onneks oon. Lahes on hyvä olla. Ainakin seuraavat 1,5 viikkoa.

/Äm

Ps. Nyt vähän naurattaa. Kirjoitellessani tätä tekstiä, oven takaa käytävältä kuului kovaa mekkalaa – pakko tunnustaa, että hieman ärsytti, kun joku mies kilkatti ja kalkatti niin kovaa. Sitten jäin kuuntelemaan tarkemmin; Juha Mietohan se siellä jutteli tutuin tulisin tuntein jonkun ihmisen kanssa.

 

Ilon kyyneleet

Posted on by

0

Vaikka fysioterapeuttini hehkutti eilen kovasti suurinta edistystaskeltani tähän mennessä, en ollut itse vielä ihan varma asiasta. Ei oikein kuitenkaan tuntunut siltä, että niin valtava kehitys olisi tapahtunut.

Mutta sitten tänään jotain tapahtui. Tämä on nyt niitä asioita, joita en osaa selittää sinulle, sillä koko tämä vammautumis- ja kuntoutusprosessini on ollut niin henkilökohtainen ja primitiivinen prosessi.

Mutta jokin loksahti paikalleen käytyäni ulkona kävelemässä ja tehtyäni päivän toisen 25 minuutin kuntopyöräilyn sekä kuntoutusharjoitukset. Koko tämän viisi kuukautta (kyllä, huomenna on se kuun kymmenes päivä, josta olen sinulle kirjoittanut, ja joka nyt on ollut elämäni etenemisen mittari jo viisi kertaa) kehoni on ollut aivan kierossa. Polvi kun on rikki ja oikea jalka käyttökelvoton, olen koko ajan tukenut kehoani enemmän vasemmalle puolelle ja vasemmalle lonkalle. Siitä johtuen koko perusoleminen ja elämä on ollut koko ajan hyvin vaikeaa ja väsyttävää.

Ja sitten tänään kuin salaman iskusta, kuntoiluni tehtyäni, yhtäkkiä jokin vaan loksahti kropassa, ja kun lähdin kävelemään, tuntui ensimmäistä kertaa koko tän helvetillisen matkan aikana, että kehoni oli täysin tasapainossa.

Ja minä…

img_5269

itken, mutta ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen ILOSTA! Ehkä myös jokin henkinen lasti purkautui samalla, kun koin ensimmäistä kertaa kehoni aivan normaalina. Vaikka oloni menisikin vielä takapakkia, niin ensimmäistä kertaa koko prosessissani sain nyt vähän uskoa siihen, että joskus tämä kammottava vaihe elämää todella voi loppua.

/Äm, joka jatkaa vielä hetken itkemistä

Vasten tuntematonta

Posted on by

0

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Pysäyttämätön voittoputki

Posted on by

0

Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.

Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.

Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?

Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.

Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.

Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.

 

IMG_9381

”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.

 

Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!

 

/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa

Make Maija Great Again – roskiksen kautta!

Posted on by

0

img_5169

Ei, tämä ei ole uusi kotini (yritän välttäää ainakin vielä toistaiseksi joutumasta muuttamaan roskikseen ja olenkin käynnistänyt aika hurjan työkeikkojen löytämisrumban). Tämä roskis on symboli yhden aikakauden päättymiselle ja suurelle edistysaskeleelle!

Juhlan paikka on se, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen pystyin viemään tänään itsenäisesti hissittömän kerrostalomme toisessa kerroksessa sijaitsevasta asunnostani roskapussin roskakatokseen! Tähän mennessä homma on keppien takia ollut mahdotonta; painava roskapussi on vaikea kuljettaa, sillä se haastaa keppeihin varautuvan tasapainoa. Joku toinen on vienyt roskat puolestani tähän mennessä. Eipä voisi normaalissa, vammattomassa arjessa osata tällaistakaan haastetta ajatella kohtaavansa.

Mutta tänään minä mestarin elkein köpöttelin yhdellä kepillä roskapussi kädessä rappuset alas! Huutomerkki! Jopa ne talon ulkona olevat kaksi rappusta, joissa ei ole kaidetta lainkaan. Niitä minä olen pelännyt kovasti tähän asti, sillä tukeminen kaiteesta on tarpeellista alas päästäkseni.

HUUTOMERKKI!

Siinä on nimittäin tämän päivän toinen suuri edistysaskel: opettelin nimittäin tänään kulkemaan rappuset ilman kahden kepin tukea. Ehkä olisin pystynyt tähän jo hieman aiemminkin, mutta kun on lähes viisi kuukautta joutunut elämään kyynärsauvojen tukemana, on niistä poisoppiminen ja jalkaan luottaminen vienyt aikansa. Sitähän tämä nyt näinä päivinä on. Että uskaltaa alkaa luottaa vammautuneeseen jalkaan, että se kantaa. Nyt se on tapahtunut, ja pakotan itseni uskaliaasti ottamaan askeleita luottamuksessa. Se vaatii vähän töitä myös pään sisällä.

Siksi huomenna edessä on uusi jännittävä asia. Aion jättää toisen kepin kokonaan kotiin ja kulkea bussilla fysioterapiaan. Busseissa kulkemisenhan minä aloitin viime viikolla ja se jännitti kovasti, nämä Helsingin bussikuskit kun ovat aika arvaamattomia. Nyt jännitän, miten pääsen sukkelasti bussiin ja sieltä ulos vain yhden kepin varassa. Onneksi bussit täällä ovat sellaisia matalalttiaisia, jotta ei tarvitse astua usealle portaalle.

Niin. Tällaisia ovat minun onnistumiseni, haasteeni ja pelkoni tänään. Toivottavasti en ikinä unohda, kuinka pienet askeleet ja voitot saavat minut näin onnelliseksi. Matkalla ollaan, slogankin on jo valmiina – Make Maija Great again!

/Äm, joka tuntee itsensä kyllä tällä kirjoittamisen hetkellä aika pieneksi – nimittäin voimiltaan. Viime viikon isot ponnistukset työssä ja menneiden päivien edistysaskeleet ovat vieneet voimat täysin. Se on myös asia, jota ei ole voinut ennalta ymmärtää. Kunto on todella laskenut, ja vie aikansa ennen kuin jaksaa yhtä teräksisesti kuin ennen. Se on iso asia hyväksyttäväksikin – etten olekaan se pirteä pupu, joka jaksaa mitä vaan.

 

Ja Ps.  Ei, naapurini eivät enää yhtään ihmettele mitä minun toimestani tässä taloyhtiössä tapahtuu, onhan täällä pyörinyt jos jonkinlaista sakkia minua hakemassa autoineen ja tukemassa minua keppeineni, joten ihan rauhassa ilman suurempia kummasteluja antavat minun kuvata roskistakin pihalla pitkään ja hartaasti…

Liian kiire ei tarvitse olla mihinkään

Posted on by

0

Kävelin hetki sitten kaupasta kotiin. Iloitsin mielessäni, sillä ensimmäistä kertaa leikkaukseni jälkeen olin selviytynyt yksin, ilman kenenkään avustusta, kaupassa käynnistä, kun vielä ulkonakin on nyt todella liukasta. Ja totta puhuakseni, tämä kolmas kerta koko neljän kuukauden vammautumiseni aikana, kun olen käynyt kaupassa yksin! Kotini lähelle on avattu leikkaukseni aikana uusi kauppakeskus, ja siksi minä uskaltauduin yksin pienille, repussa helposti kuljetettaville ostoksille! Mikä vapauden tunne! Kulkea noin viisisataa metriä kotoaan kauppaan ja ostoskoria lattialla kepeillä tökkien hoitaa koko kauppahomma itsenäisesti.

Paluumatkallani törmäsin erääseen naiseen, joka peruutti autollaan sellaisen tiemerkintöjä varten käytettävän kumisen kartion päälle. Kartio jäi jumiin hänen autonsa renkaan alle. Minä viitoin naista pysähtymään ja hän ryntäsi autosta ulos hurjalla vauhdilla äkäisenä puhisten. Kirosanoja ei säästelty, kun hän ähki ja puhki ja manasi sattunutta. Hän valitti olevansa jo muutenkin myöhässä ja kirosi alimpaan maan lokeroon sen, joka tielle tämän kartion oli asettanut. Katsoin ympärillemme ja ymmärsin kyllä heti syyn miksi kartio hänen autonsa takana oli.

Lopulta nainen sai kartion revittyä irti ja kiittämättä avustani nainen lähti matkoihinsa puhisten vielä kerran ahdistustaan, kun muutenkin on jo myöhässä. Ja kasa kirosanoja. En ehtinyt edes toivottaa hänelle hyvää viikonloppua, kun oli jo kaahannut matkoihinsa. Mieleni olisi kyllä tehnyt kehottaa häntä muistamaan, ettei pitäisi liian kiirettä; ehkä hän ei olisikaan niin myöhässä, että koko maailma siihen kaatuisi. Liian kiire ei ole mihinkään. Etenkin, kun hänellä oli lapsi takapenkillä. Lähtiessäni köpöttämään eteenpäin jäin miettimään tajusiko hän edes, että seisoin hänen vierellään yrittäen rauhoittaa hänen ankaraa ahdistustaan tapahtuneesta.

Mitenkähän tuo nainen suhtautuisi, jos äkillisesti joutuisikin elämään sellaista arkea kuin minä juuri nyt? Miten hän sopeutuisi elämään, jossa ei voi olla kiire mihinkään. Kun keho pitää siitä huolen, että mitä tahansa mieli haluaa, on pakko hidastaa ja jättää turhat murheet tärkeämmän taa.

* * *

Paitsi, että tänään minulla on kyllä ollut vähän vauhtia. Aamulla kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Ehkä vain naiset voivat ymmärtää mitä se tarkoittaa. Mieli kohenee hetkessä.

Sitten kävin lounaalla ihan oikeassa lounasravintolassa!

Ja sitten menin fysioterapiaan.

Ja sitten vielä kauppaan. Ostin pakastepizzan!

Ja vielä Alkosta punaviiniä!!

Tämä on ollut hieno päivä. Siis ihan oikeasti tällä tasolla elämäni riemut nyt ovat. Ja minä olen kiitollinen jokaisesta.

* * *

Vaikka oli ihana saada hiuksensa taas kuntoon, niin kyllä tämän päivän ykkönen oli kuitenkin visiitti armaalla fysioterapeutillani. Venkslattiin jalkaa jummpaliikkein, hierottiin ja pistettiin koipi täyteen akupunktioneuloja. Olo on nyt aika väsynyt, mutta ihanan raukea. Pienet asiat saavat uupuneeksi. Tämä oli ensimmäinen viikko, jolla tein vähän töitäkin ja kävin muutamissa palavereissa. Tuntuu, kuin olisi juossut maratonin. Mutta hitaasti, rauhassa ja vähitellen.

Monet ihmiset ovat kyselleet kuntoutuksestani. Ihmettelevät miten usein treenaan jalkaani kotona. Osa kohtalotovereistani sanoo, ettei ole kuntouttauttanut jalkaansa leikkauksen jälkeen pakollisia fysioterapiakäyntejä lukuunottamatta lainkaan. Minusta nämä kyselyt kuulostavat kovin kummallisilta. En voisi kuvitellakaan, että jättäisin kuntoutuksen retuperälle. Vaikka olen muuten aika huithapeli enkä sääntöjä jaksa lukea, tämä polvipulma on nostanut minusta aivan uuden puolen esiin. Kuntoutus on elämäni ykkösprioriteetti, ja vaikka taloudellinenkin paine päästä takaisin töihin on suuri, työtkin ovat vielä toisella sijalla. Polvi on saatava huippuun urheilukuntoon ja töitä on tehtävä. Toki tavoitteet ja motivaatio eri ihmisillä ovat erilaisia, mutta siltikään en voi ymmärtää miten kukaan laiminlöisi kuntoutusta.

Mutta nyt juuri on pakko tunnustaa, että tuntuu aika hienolta: fysioterapeuttini määräsi minulle treenivapaan viikonlopun. Neljä kuukautta olen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta treenannut joka päivä kolme kertaa ohjeiden mukaan. Tuntuu ihan oudolta ajatus, että nyt kaksi päivää saan vain olla ja antaa jalan levätä.

Tauko johtuu osin myös siitä, että valmistelemme jalkaa kestämään ensi viikon. Silloin minulla on kolme isoa työkeikkaa, jossa vaaditaan jalkojen kestävyyttä. Joudun tuntikausia esiintymään ihmisille. Pakko tunnustaa, että jännittää miten jaksan. Ensimmäinen kunnon työviikko neljään kuukauteen.

Tänään on siis pieni juhlapäivä! Kaiken kaikkiaan tämä vuoden toinen arkiviikko päättyy plussan puolelle. Onneksi näin, sillä viime viikko oli kovin erilainen. Nyt minä juon itse kaupasta hakemaani punaviiniä ja syön pakastepizzaa.

* * *

Koska olen mestarillinen epäonnistuja valokuvien kanssa, en suin surminkaan saa tästä tilanteesta sellaista bloggarimaista kaunista ruokakuvaa. Kokeilin, mutta koska minun silloin kun on ruokaa pöydässä, täytyy keskittyä sen syömiseen eikä kuvaamiseen, annoin olla. Tavallaan harmi, kun tässä olisi ollut kaikki elementit upealle kiiltokuvalle; kerrankin sytytin ihan kynttilöitä ja ystävän tuoma upea ruusukimppukin on tässä pöydällä. Mutta sä tiedät, elämä on usein jotain ihan muuta kuin kiiltokuvia pakastepizzasta ja alkon alimmaisen hyllyn punaviinistä…

Mutta tässä olennaiset juuri tällä hetkellä. Hieno lasinalusta minulla, eikö?

img_5021

Letkeää viikonloppua, ystäväni. Muistathan, että liian kiire ei tarvitse olla mihinkään!

/Ämmäsi

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

Posted on by

6

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Tällä tiellä ei ole oikopolkuja

Posted on by

0

Jännää. Perinjuurin kummallista.

Päivän kolme kovinta:

  1. Aloin kävellä yhdellä kyynärsauvalla. Sillai vaan päätin aamulla, että nyt lähtee. Kävin jopa ulkona kävelemässä muutaman sadan metrin lenkin vain yhteen keppiin tukeutuen, vaikka vielä oli kuitenkin otettava molemmat kepit mukaan – en osaa enkä uskalla laskeutua vielä kotitaloni ulkoportaita, joissa ei ole kaidetta (kyllä, niitä on kokonaista kaksi kappaletta) ilman molempia keppejä tukenani.
  2. Poljin aamulla ensimmäistä kertaa kuntopyörällä 10 minuuttia. Pelotti ihan hirveästi, mutta selvisin.
  3. Imuroin ensimmäistä kertaa itse. Kyynärsauva oikeassa kädessä ja imuri vasemmassa. Vain kerran aiemmin tämän vammani aikana, juuri ennen leikkausta, olen itse voinut imuroida.

 

Päivän kaikkein kamalin (vain yksi, sillä se on aivan riittävä tätä kategoriaa):

Kuntoutusohjelmaani kuuluvien jumppien tähän mennessä kaksi kappaletta, yksi odottaa vielä ennen tekemistä ennen nukkumaanmenoani) ja yllä esitettyjen asioiden lisäksi en ole jaksanut tehdä mitään muuta. Pakko tunnustaa, että olin ladannut vuoden vaihteeseen aika suuret odotukset. Ajattelin uuden vuoden alun olevan sellainen henkinen rajapyykki, jonka jälkeen kuin jonkun ihmeen avulla saisin elämänhallintani ja voimani kerralla takaisin. Suunnittelin, että nyt jaksaisin painaa täysillä kohti töitäni ja edessä siintävää vauhdikasta kevättä. Että voisin vihdoin käynnistää neljä kuukautta tyhjäkäynnillä olleen elämäni, jotta kaikki ei pyörisi vain polveni ympärillä.

Niin ei käynyt tänään. Pettymys raastaa mieltä. Jalkaa kolottaa ja raastaa, koska olen viime päivinä alkanut käyttää sitä enemmän. Väsymys on valtava, sillä kroppa ei ole valmis vielä suuriin. Siksi pääkään ei pysty vielä työskentelemään täysillä. On pakko tunnustaa, etten vielä liikoja jaksa ja että kuntoutus on päätyöni.

 

Jännää. Perinjuurin kummallista.

Tällä tiellä ei taida olla oikopolkuja. Sen minä opin tänään.

On kai vain maltillisesti osattava pistää asiat mittaisuhteisiin; oikeastaanhan olen saavuttanut tänään isoja edistysaskeleita. Kuntoutuminen on yksilöllistä, minun kohdallani aika hidasta, eikä tarkkoja tavoitteita voi asettaa. Se minun on nyt vain hyväksyttävä.

Tänään toivon, ettei maailma kaadu vielä seuraavien viikkojen aikana, sillä tämä polku on vain nyt jaksettava kulkea jokaista kivikkoa myöten.

img_4874

Uuden vuoden aattona olin ystävieni luona. Jotakuinkin tämän ilotulitteen omaista rakettimaista ampaisua taivaisiin minä kai odotin itseltänikin uuden vuoden kunniaksi, kunnes tänään jouduin nöyrtymään fysiikkani äärellä.

 

/Äm, odottaen parempia päiviä