Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.

LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm