Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Työhommia

On ollut vauhdikas viikonaloitus töissä. Paljon tekemistä, ja hyvä niin.

Jännittävät hetket, jotka pistävät oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppimaan uutta, ovat jatkuneet. Eilen olin tekemässä ensimmäisen suoran radiolähetyksen kentältä. Tarkoittaa siis, että ajoin (kyllä, minä itse!) lähetysautolla (joka on pelottavan iso…) studion ulkopuolella sijaitsevaan kohteeseen tekemään osaa radion suoraa iltapäivälähetystä. Oli monta opittavaa osaa yhdellä kertaa, ja se pisti pään pyörimään.

Kyllähän se etukäteen jännitti, mutta voi sitä tunnetta, kun saa jonkin itseä mietityttäneen asian tehtyä ja huomaa selviytyneensä siitä hienosti! Eilinen ilta meni kyllä sitten aika takki tyhjänä. Olo oli väsynyt, mutta tyytyväinen. Nyt tuntuu, että seuraava kerta menee jo lähes leikiten, sillä nyt osaa hahmottaa mistä suorassa kenttälähetysessä on kyse ja kuinka se hoidetaan.

Osa töistäni siis tehdään studiossa, osa juttukeikoilla nauhurin tai tv-kameroiden kanssa ja osa on sitten tällaisia suoria lähetyksiä joko radioon tai tv:hen.

Tänään on ollut vähän kevyempi päivä. Pääsin viettämään ihanaa kesäpäivää työkeikalle Kuopion eläinpuistoon. Voi mitä suloisia eläimiä siellä olikaan!

Possui!

Kissoi!

Alpakoi!

Ja villapossukoi! Niin, ei villisika, vaan villAsika.

 

Huomenna on jo viikon viimeinen työpäivä ja sitten KOLME vapaapäivää! Voin kertoa, että tarpeeseen tulee saada aivot nollattua tämän ensimmäisen kolmen viikon työpuristuksen jälkeen.

Koko maailma lähellä

Yksi hienoimmista asioista Kuopiossa on se, että kaikki täällä on niin lähellä. Olen vielä kovin vähän päässyt nauttimaan olostani täällä (työssä kaikki uudet asiat tuntuvat vielä niin sekavilta ja aiheuttavat sen verran päälle töitä, että se vähän karistaa olemisen nautinnollisuutta), mutta tätä välimatkojen lyhyyttä minä juhlistan joka päivä.

Asuntoni sijainti keskustan tuntumassa on mahtavaa, kun on tottunut siihen, että paikasta toiseen pääsemiseen saattaa tuhraantua aivan turhaan aikaa.

Kaikenlaisia pieniä mutta hyvin merkityksellisiä muutoksia tämä muuttoni on arkielämääni aiheuttanut. Niitä pysähdyn ihmettelemään usein. Ajatella, että edes aamuisin minun ei tarvitse herätä niin aikaisin kuin mihin olen Helsingissä tottunut – töihin on vain kymmenen minuutin kävelymatka, eikä aikaa tarvitse nyt hukata busseissa.

Täällä minä tulen jatkossa vierailemaan useasti.

Yksi hyvin merkityksellinen läheisyys tuli testattua tänään: uimahalli! Polveni kuntoutuksessa vesijuoksu on hyvin tärkeä laji, mutta minä en ole sitä päässyt vielä tekemään. Helsingissä lähimmätkin uimahallit olivat sen verran hankalan matkan päässä kotoani, että polven kanssa niihin könkkääminen oli haasteellista .

Mutta nyt! Uimahalli on täällä niin lähellä, että pääsen sinne helposti. Ja mikä ihana pään nollaus olikaan kipitellä altaassa ja rentoutua saunassa tiukan työpäivän jälkeen. Altaassa ei juuri muita tänään näkynyt (onhan kesän lämpimin päivä!), ja baana oli ihanan vapaa. Vesi rauhoitti ihanasti vähän myllertävää mieltä.

Tänään olin hetken aika onnellinen. Pienet asiat, kuten lyhyet välimatkat, tekevät sellaiseksi – onnelliseksi! Tuntuu, että koko maailma on niin lähellä.

Kuva Kuopiosta

Pikkutyttönä pelkäsin Pelle Hermannia ihan hirveästi. Kunnes erään kerran Pelle Hermanni sanoi Pikku Kakkosessa, että:

”Ja Maijakin se siellä ruudun takana katsoo tätä ohjelmaa, terve Maija!”

Ni, yhtäkkiä en pelännytkään enää, vaan siitä lähtien rakastin Pelle Hermannia, koska se oli nähnyt minut ruudun läpi ja puhui minulle!

No. Täs ollaan nyt löyhästi saman ilmiön näppäimillä… Kuopio, viimeistään tästä lähtien rakastan sua!

Kävin tänään kävelyllä Kuopion upeissa maisemissa (niistäkin kuvia myöhemmin, mutta haluan napata tuolloin matkaan paremman kamerani), kun paluumatkalla kaupungin läpi huomasin tämän valokuvaamon. Se herätti Pelle Hermanni -muistoni… 😀

Niin rakastunut olen ja kiinnostunut näkemään uuden kptikaupunkini erilaisia puolia, että jatkossa päätin ottaa lähes päivittäin #KuvaKuopiosta:n – siis esittää mielenkiintoisen kulman tähän kauniiseen kaupunkiin uuden tulokkaan tuorein silmin Instagramiini. Tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi ja tutustutaan yhdessä tähän kaupunkiin.

Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Elämän pisin viikko

Nyt on tunnustettava, että tämä tyttö on ihan kuollut. Kulunut viikko on tuntunut yhdeltä elämäni pisimmältä. On ollut muuttoa, töiden aloittamista, kodin laittamista ja vamman jäljiltä niin heikko keho, että näin lauantai-iltapäivänä puhti tuntuu hiipuvan kokonaan. Hassua miten hitaalta kaikki on tuntunut. Nyt pelkään, että viikonloppu vilahtaa ohi kovaa vauhtia enkä ehdi levätä riittävästi… Olen ollut jaloillani eniten koko yhdeksään kuukauteen onnettomuuteni jälkeen ja tuntuu, että jalat, jotka eivät vielä kovin paljon ole rasitusta saaneet, ovat ihan puhki. En yksinkertaisesti jaksa seistä jaloillani enää.

Keskiviikkona kävin päivän reissun Helsingissä lääkärissä ja fysipterapiassa sekä hakemassa vielä loppuja tavaroita entisestä asunnostani. Pitkä matka aikaisine herätyksineen ja myöhäisine nukkumaanmenoineen keskellä viikkoa ei kyllä auttanut asiaa ollenkaan – unet ovat jääneet kuluneella viikolla hyvin vähäisiksi ja se tekee päivistä vähän takkuisimpia. Töissä olen päässyt jo oikeisiin hommiin kiinni, ja vaikka kaikki tuntuu ihan mahtavalta, silti samalla pään sisällä on aikamoinen kummallisten pelkojen sekainen kaaos. Koetan saada sanat kasaan ja kertoa siitä pian enemmän.

Kuopiossa on upea kesäsää, mutta minä olen viettänyt koko päivän sisällä yhtä kauppareissua lukuunottamatta. Täytyy toivoa, että kesä ei lopu tähän viikonloppuun, sillä nyt yritän vain saada kaikki tavarani jonkinlaiseen järjestykseen ja kotia siivottua, jotta tästä tulisi edes jotenkin asuttava paikka.

Tässä on tämän päivän tahti. Kasasin kirjahyllyä, ja kaikista epäilyistäni huolimatta tuolla se nyt seisoo.

 

 

Kovvoo hommoo

Hiphei. Pieni hetki jalat ojossa sohvalla ennen kuin jatkan iltapuhteiksi vielä muuttolaatikoiden purkua. Kovvoo hommoo, sanoisi savolainen.

Ensimmäinen työpäivä takana ja… no kovvoo hommoo se on tämä uuden työn aloittaminen. Olen pihalla kuin lumiukko, niin paljon uusia asioita, ihmisiä (mutta aivan mahtavia!) ja käytäntöjä, että pää oli jo puolessa välissä työpäivää aivan pyörällä. Saatta jonkun päivää kestää ennen kuin edes ymmärrän, että tuo paikka johon aamulla kipitän kymmenen minuutin kävelymatkan (mikä mieletön sijainti asunnollani!!) todella on MINUN työpaikkani.

Onneksi nämä ensimmäiset päivät minulla ovat pehmeää laskua, jotta pääsen maltilisesti työhön kiinni. Mutta jo tämän päivän jälkeen, vauhdikas ja tekemään tottunut tyyppi kun olen, tiedän, että pian haluan jo tositoimiin.

Mutta hengissä ollaan ja hyvällä mielellä. Itse asiassa erinomaisella ja hyvin onnellisella mielellä. Jos jokin on varmaa, se, että olen kovin onnellinen juuri nyt. Että elämä täällä Kuopiossa ei todellakaan tule olemaan kovvoo hommoo, vaan maailman ihaninta.

Katse kiinnittyi työpöydälläni olennaiseen…

 

/Äm, painuen vaatekassien purkuhommiin

Alku

Tässä se on: alku. En käytä sen yhteydessä sanaa ”uusi”, se on vain alku. Puhtaasti ja yksinkertaisesti. Alku jollekin elämäntapahtumalle, seikkailulle. Seikkailu voi olla lyhyt, tai se voi olla pitkä. Mutta juuri nyt tuntuu, että jotain pysyvää tässä alussa on. En osaa itsekään sanallistaa tunnetta tai oikeastaan edes tunnistaa sitä. On vain tunne jostain merkityksellisestä kulmakivestä.

Olen hyvin väsynyt. Muuttoa on tehty nyt kaksi päivää ja vihdoin hiljennyin yksin omaan uuteen asuntooni. Olen täysin sen lumoissa. Sinkkuaikojeni ensimmäinen ihan oikea koti. Kaksi huonetta ja keittiö. Valoa, avaruutta ja kauneutta. Olin hyvin onnekas saatuani tämän kodin. Ehkä tuota pysyvyyden tunnettani värittää juuri tämä paikka. Vaikka en välttämättä asu täällä puolta vuotta pidempään, silti tuntuu, että tämä koti on pysyvämpi. Se tarkoittaa erityisesti halua tehdä tästä ihan oikea koti, sisustaa ja laittaa sitä.

Edellisessä asunnossani Helsingissä minulla oli koko ajan jotenkin väliaikainen olo. Jostain kumman syystä tuntui, etten tule pysymään siinä kovin pitkään. Ja siksi (toki myös johtuen muuttuneesta elämäntilanteesta ja siitä, että rahat olivat aika tiukilla) en jaksanut sisustaa kotiani, enkä välittää sen ulkonäöstä. Mutta nyt minulla on pieni pesänrakennusvietti.

Muutto, asettuminen Kuopioon ja huomenna alkavat työt tuntuvat kovin utopististilta. Edelleenkään en vielä ymmärrä missä nyt olen. Mieli tulee fyysistä kehoa paljon hitaammin perässä – se on suorastaan kummallista.  Tuntuu, kuin pää olisi vielä Helsingissä, vaikka keho on ollut jo vuorokauden Kuopiossa. Nyt vain tarvitaan malttia ja armoa itselle. En osaa jännittää työn alkua, mutta samalla se kutkuttaa hassulla tavalla. Koska on tapahtunut niin paljon hyvin lyhyessä ajassa, toivon, että saan hienoisen pehmeän laskun uuteen työhön. Ehkä se mieli sitten seuraa perässä.

Tällaista se on. Alku. Kun on alussa.

Kotini avaimet ja kuohujuomaa.

 

/Äm, joka nostaa nyt jalat kattoon (polvi huutaa hoosiannaa!) pohtien vieläkö jaksaisi purkaa vaatteita vaatekaappiin

Kutkuttavan kummallinen uni

Huomenna on muutto ja minusta tulee kuopiolainen. Rehellisesti sanottuna, en ymmärrä yhtään mitä on tapahtumassa. Kaikki on kulkenut niin kovalla vauhdilla, etten ole vielä hetkeäkään osannut pysähytä miettimään, missä mennään: Että pian olen uudessa ihanassa kodissani Kuopiossa ja aloitan maanantaina upeassa työssä.

Uskoisin, että todellisuus iskee sunnuntai-iltana, kun muuttotohinat ovat takana. Tai sitten maananantaina, kun astun työpaikkani ovesta sisään. Mutta nyt kaikki tuntuu kuin unelta; kutkuttavalta, mutta samalla kummalliselta. Mielessä on yhtä aikaa paljon ajatuksia, mutta samalla pää on aivan tyhjä. Nyt on liian paljon tekemistä, mutta kirjoitan vielä myöhemmin enemmän tämänkertaisen elämänmuutokseni aiheuttamista ajatuksista – ne ovat välillä kovin mielenkiintoisia.

Mutta nyt pitäisi saada suurimmat muuttovamistelut tehtyä, jotta huomenna saisimme vain nostettua tavarat autoon ja asunnon siivottua. Kovin hyvin en ole hommassa onnistunut, sillä viimeiset kaksi päivää jolloin minun olisi pitänyt pakata, olen käynyt akupunktiossa fysioterapeutillani, ripsihuollossa, hierojalla ja kampaajalla…

Ja koska mitäänhän minulla ei ole tapana tehdä viime tipalla, kävin tänään vihdoin palauttamassa kyynärsauvani sairaalaan, täällä kotonani kun ne ovat jo muutaman kuukauden ehtineet lojua käyttämättöminä… Kännykkäni oli tuolla hetkellä päättänyt kädessäni otta 61 kuvan kuvasarjan tästä nostalgisesta hetkestä. Että pakkohan niistä nyt on muutama kanssasi jakaa – juuri muita kuvia kun ei ole viime päivinä juuri tullut napsittua.

Oikea, vammautunut jalkani – ilman keppejä!

Sinne minut syyskuussa kärrättiin onnettomuuden jälkeen.

Pakko tunnustaa, että hetki todella oli hieman nostalginen. Monella tapaa nyt suljetaan ovia menneille ajoille, ja toivottavasti aloitan nyt uuden ja kukoistavamman jakson elämää. Jotenkin tämä kyynärsauvojen vienti ehkä oli myös symbolisessa mielessä tehtävä juuri nyt.

/Äm, jolla seuraavana vuorossa kaappien pesua, vaikka mieli tekisi nukkumaan

 

Muuttomotivaation puute

Lähtölaskenta on alkanut. Muuttopäivä on parin päivän päässä, mutta minulla on muuttomotivaation puute. En ole saanut vielä mitään aikaan muuton eteen. En tiedä onko ajatukseni itsetuhoinen, mutta tuntuu, ettei kotonani ole niin paljon tavaraa, ettenkö saisi niitä kasattua päivässä. Nyt en siis saa itseäni pakkaamaan, koska olen varma saavani kaiken kasaan vikkelästi. Pakkaamisen sijaan nyt tuijotan vain väsyneenä Netflixiä. Ehkä pieni lepo tekee ihan hyvää, kun vauhtia on viime viikkoina riittänyt.

Tänään fiilis on aika haikea. Olimme parin päivän reissulla Tallinnassa ystävieni kanssa (Elina, jonka juhlilla olin juontajana tammikuussa, järjesti meille järjestelyissä mukana olleille pienen karonkkareissun) ja nyt kun viime viikon työtohinat ja reissu on takana, kaikki alkaa vähitellen iskeä minuun. Lauantaina olen todella muuttanut Kuoioon ja maanantaina aloitan uudessa työssäni. Juuri nyt tuntuu hieman surulliselta jättää kaikki Helsingissä taakse.

Vaikka enhän minä oikeastaan mitään taakseni jätä. Juuri nyt en halua tehdä asiasta yhtään sen isompaa kuin se on: seuraavat kuukaudet asun Kuopiossa ja saan tehdä huipputyötä. Sitten jää nähtäväksi mihin elämä vie. Oikeastaan tilanne on aika jännä; nyt tiedän elämääni eteenpäin puoli vuotta, mutta sen jälkeen kaikki on mysteeriä. Ehkä viihdyn Kuopiossa niin hyvin, että haluan jäädä sinne, kenties palaan sieltä heti työkeikkani loputtua ensi vuonna takaisin Helsinkiin tai mahdollisesti matkaan sieltä seuraavaan paikkaan. Kukaan ei tiedä, ja tästä syystä minulla kai on vähän outo olo.

Mutta kovin kauas ei kannata ajatella. Ehkä parempi on vain keskittyä huomiseen, jollon todella aion alkaa pakkaamaan. Sillä huomenna muuttomotivaation on paras löytyä. Muuten joudutaan ongelmiin… Wish me luck!

Tallinnan reissu oli naurua täynnä! Saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä ihanassa seurassa. Ja ihanista ravintoloista. Tässä lounaalla Kivi, paber, käärid (suomeksi Kivi, paperi, sakset) -ravintolassa. Suosittelen!

Illalla suunnattiin seuraamaan auringon laskua Noaan, joka on yksi Tallinnan hienoimmista ravintoloista. Ruoka oli taivaallista ja maisemat mahtavat. Tässä ystäväni Eki koettaa suoristaa housujeni lahkeita kuvaa varten. Ihan vaan, jos ihmettelit 😀

Noa sijaitsee Tallinnan vieressä n. 10 kilometrin päässä olevassa Viimsin kaupungissa. Ikkunasta näkyi suoraan Tallinnnaan.

Tämä kuva ei tee oikeutta annokselle, mutta Noassa söin parhaimman alkuruoan ehkä ikinä.

Sitten siirryttiinkin jo aamiaiselle, joka nautittiin luomu- ja lähiruokaa tarjoilevassa Nop-ravintolassa. Jos olet Tallinnaan matkalla, suosittelen lämpimästi tutustumään näihin kaikkiin paikkoihin, joissa kävimme. Visiittimme emäntä asuu Tallinnassa, ja ilman häntä emme olisi näitä ikinä löytäneet.