”Hurjaa. Kuinka vähän kukaan voikaan tietää ihmisen arjesta, jos sitä ei jaa. Kiitos kun avasit. Veit ajatukseni vuosien taakse, kun ystäväni oli jumissa kämpässään liikkumista rajoittavan vamman takia, kaukana kaukana täältä. Kuinka puhelimessa sanoin hänelle, että nythän sulla on hyvää aikaa kirjoittaa, reflektoida, pysähtyä. Reipastuhan, ei kannata tuntea alakuloa. Vähänpä tiesin, miltä mielessä kokonaisvaltaisesti voi sellainen tilanne tuntua, samantyyppinen tilanne mitä sä käyt läpi. Nyt sain aavistuksen, ja oma asennoitumiseni ystävän epätoivoon tuntuu nyt kohtuuttomalta. Vähänpä tiesin silloin.”

Sain tämän pysäyttävän palautteen nimimerkilta ”niinas” kommentiksi parin viikon takaiseen kirjoitukseeni, ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”, jossa kerroin muuttuneesta arjestani. Tänään tuntuu kovin tärkeältä nostaa se esiin sinunkin tarkasteluusi.

Niin. Vähänpä me voimme tietää, jos emme avaudu toisillemme. Siihen minä teitä, rakkaat ystäväni minä haluan esimerkilläni kannustaa – olemaan auki rehellisesti toisten edessä.

”Maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tuo uskomukseni on nyt murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää. Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Muistatko kun kirjoitin sinulle noin pari vuotta sitten kertoessani työstäni kalastajanapulaisena Norjassa? Tarinani siitä, Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen ja tuo lainaukseni tekstistä palautui mieleeni, kun pohdin saamaani kommenttia.

Perspektiivi, näkökulmat, joita toisillemme päivittäin voimme antaa. Keskustelu, jota voimme yhdessä käydä. Ehkä ne ovatkin syy, miksi me olemme täällä? On niin monta erilaista elämää. Ehkä onnellisin on se, joka voi elää omanlaista elämäänsä uskaltaen antaa siitä palan muillekin? Ehkä vain siten voimme paremmmin ymmärtää toisiamme.

Sillä eikö tärkeintä olekin koettaa ymmärtää ja nähdä toisen elämään, vaikkei aina voisikaan tai olisi samaa mieltä? Ehkä siinä olisi avain paremmalle vuorovaikutukselle ja myötätuntoisemmalle toisen kohtaamiselle?

En tiiä, tälläinen nyt vaan kävi mielessä tänään.

Halutessasi pohtia asiaa tarkemmin, lue nuo kirjoittamani ja tähän tekstiin linkkaamani tekstit ja kerro sitten minulle: millaista elämää sinä elät juuri nyt?

/Äm, kuvassa kahden vuoden takaa