Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Mainokset

Oletko pysähtynyt kuulemaan?

En voi sanoin kuvailla sitä iloa, jota tunnen, kun saan tavata erilaisia ihmisiä ja käydä heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Jokainen kohtaamine on kullan arvioinen, sillä toisen ihmisen kautta voi päästä tutustumaan aivan uuteen maailmaan ja inspiroitua itse ihmeisiin. Joskus ei tarvita kuin pieni katse tai puolikas sana, joskus voidaan viettää tunteja puhuen ja jakaen kokemuksia.

Minä toivon, että me pysähtyisimme vielä useammin kohtaamaan toisiamme, heittäytymään keskusteluun ja kuulemaan kenties sellaista, jota emme voisi itse osata koskaan kuulla. Jotta voisin tarjota sinullekin mahdollisuuden päästä osalliseksi upeista keskusteluista, oppia toisilta ja saada uutta ajateltavaa, työstämme Helsinki Reali -keskusteluohjelman uusia jaksoja innolla. Seuraavina viikkoina pääset kuulemaan muun muassa lauluja Hanna Maarian (tuttu mm. Cheekin ”Sä huudat” -biisistä) tarinaa periksiantamattoman työn ja tuloksista sekä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen oivalluksia itsensä voittamisesta.

hannamaaria ruffe

Tänään tärkeimmän oivalluksen ja opin minulle tarjosi Ruffe, tuo mies tuossa yllä, joka on edelleen Suomen nuorin valtameripurjehtija ja seilannut muiden seikkailujen muassa Huippuvuorten ympäri ja laiturilla Tallinnaan. Hän sanoi tänään näin:

”Tärkeintä pelkojen voittamisessa on päätös. Kun tekee selvän päätöksen päämäärästä, eivät pelot enää hallitse mieltä ja voi keskittyä olennaiseen – onnistumiseen.”

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla joltain toiselta ihmiseltä? Oletko pysähtynyt kuulemaan?

Minulla on suuri onni, että minut on sinut, blogiystäväni. En tiedä muistanko aina kiittää siitä riittävästi. Te opetatte minulle enemmän kuin tiedättekään. Iloa iltaasi!

/Äm