Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Mainokset

Kuuntele, keskustele ja palvele – millainen olisi blogi, jota kirjoittaja ja yleisö tekisi yhdessä?

Syyskuu on ollut minulle uudelleenasettumisen aikaa. Olet kenties pannut merkille, että olen ollut myös blogissani paljon hiljaisempi. En ole kirjoittanut totutun säännölllisesti enkä… No, suoraan sanottuna ei ole ollut juuri sanottavaa. Kuten koko elämässäni, myös blogissani on täytynyt antaa syksyn mukanaan tuomien uusien muotojen, värien ja tulevaisuuden visioiden hahmottua sekä asettua paikoilleen.
On täytynyt ottaa etäisyyttä. Blogini paikka tässä maailmankaikkeudessa ja internetin valtavassa hälinässä on ollut viimeisten viikkojen aikana kysymysmerkki. Uusia merkityksiä ja merkityksettömyyksiä on noussut esiin. On ollut pakko antaa olla ja ottaa happea.

Koska blogini on heijaste minusta, elämäni muuttuessa tosiasia on myös, että tämä blogi on nyt jonkilaisen muutoksen äärellä. En osaa vielä tarkalleen sanoa mitä tuo muutos tarkoittaa käytännössä.

Mutta sen tiedän, etten löydä enää ammennettavaa itsestäni tällä tavoin. Olen kyllästynyt hölöttämään vain omasta elämästäni ja arjestani – kulmista, joiden oletan kiinnostavan tai antavan sinulle jotain oivalluksia. Ja vaikka annatkin minulle usein kiitosta, palautetta ja syyn jatkaa, en jaksa – enkä juuri nyt halua – avata arkoja paikkojani, eikä seikkailuja ole päivittäin tarjolla. Olen kyllästynyt paasaamaan itsestäni ja tekemään yksin.

* * *

Tänään mielessäni on pyörinyt jostain syystä kolme käskyä: kuuntele, keskustele ja palvele. Siis taas niitä juttuja, kun jostain nousee vahva tunne, joka käskee keskittymään johonkin tiettyyn asiaan, jonka tulisi olla olennaisinta juuri nyt. Ja juuri nyt se on käsky kuunnella, keskustella ja palvella. Se on tarve tehdä yhdessä sinun kanssasi, vahvemmin sinua varten. Sillä ilman sinua elämä on melko merkityksetöntä.

On totta, että koko blogini on viime päivinä tuntunut merkityksettömältä. Tuntuu, että voisin antaa vielä enemmän. Mutta on osattava keskittyä olennaiseen; siihen, etten vain hölötä itsestäni ja että voisin tehdä asioita yhdessä sinun kanssasi. Siksi olen päättänyt nyt näin. Rauhoitan seuraavat viikot sinulle. Keskityn koko lokakuun ajan kuuntelemaan sinua, jotta voisin palvella sinua paremmin. Jos onnistun tässä tavoitteessani, on järkevää jatkaa.

Jos en, voi olla järkevää lopettaa.

Jos olet ikinä halunnut kirjoittaa minulle viestin, nyt olisi hienoin aika tehdä se. Minä kaipaan sinun ajatuksiasi! En halua suitsutusta ja ylistystä rohkeudestani tai innostavuudestani, vaan kuulla sinun toiveesi ja vastauksesi:

Jos olisikin olemassa blogi, jota voisimme tehdä yhdessä, millainen se olisi? Mistä siinä puhuttaisiin ja miten? Kutsuisitko minut kylään luoksesi yhteiseen keskusteluun elämän peruskysymyksistä? Lähtisimmekö yhdessä seikkailulle? Ehdottaisitko minulle jotain inspiroivaa ihmistä, jota voisin haastatella ja jonka tarinan kertoa teille kaikille? Menisimmekö yhdessä yllättämään jonkun apua tarvitsevan? Vai onko jotain muuta mitä haluaisit?

Onko jotain, mitä minä en ehkä näe? Onko jotain, minkä voisimme tehdä näkyväksi yhdessä?

Miten minä voisin palvella sinua parhaiten? Miten voisin auttaa?


Mitä voisimme saada aikaan yhdessä?

/Äm