Arkistojen aarre: Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli

Jostain syystä huomioni on kiinnittänyt viime aikoina useampikin dokumentti ja juttu naisen kehonkuvasta ja ulkonäköpaineista. Muun muassa Yle Areenassa on tuore, suuresti arvostamani toimittaja Louis Therouxin dokumentti anoreksiasta (jonka suosittelen muuten katsomaan!).

Mieleni palautuikin muutaman vuoden taakse, jolloin tein hurjan ihmiskokeen; muistatko, kun teetätin itsestäni ”täydellisen naisen” ja kansikuvamallin standardein photoshopatun kuvan?

Tässä se arkistojen aarteena uudelleen! Mitä ajatuksia tarinani sinussa herättää? Tällaistahan kuvakirjo nykyisin somessakin jo on…


 

Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli
(Julkaistu MaiLifessa 6.4.2014)

 

HALUSIN TEHDÄ testin: miltä näyttäisi ”täydellinen minä”, naistenlehtikansikuvien standardien mukaisesti retusoitu Maija. Halusin nähdä iteseni nykymaailman kauneusihanteiden mukaisena täydellisenä naisena ja tutkia millaisia ajatuksia itsensä näkeminen kuvassa käsiteltynä herättää.

Halusin, että ammattilainen ottaisi pois kaiken epätäydellisyyden ja voisin ihailla itseäni kerrankin virheettömänä – sellaisena kasvona ja vartalona, joka myisi aparaatin kuin aparaatin, saisi kaikki maailman naiset haluamaan olla kaltaisensa ja miehet lankeamaan viettelykseen.


OLEN AINA vihannut isoja hörökorviani, leveää nenänpäätäni, epäsymmetristä leukaani, laatikon mallista päätäni, isoja reisiäni, sitä miten hymyillesäni leveästi ikeneni näkyvät…. Oman kuvan katsominen on todella vaikeaa. Sitä keskittyy epätäydellisyyksiin, siihen mikä minussa on vialla, vertailee itseään muihin oman kauneusihanteensa mukaisiin ihmisiin ja useimmiten ajattelee olevansa ihan kammottava.

Niinpä pyysin valokuvaajaystävääni Mirkku Merimaata photoshoppaamaan yhden valokuvan minusta. Pyysin häntä tekemään minusta kansikuvakaunottaren, lähes nuken, sellaisen, joita me katsomme silmästä silmään kioskien lehtihyllyillä päivittäin. Valitsimme ihmiskokeeseemme tämä Niina Stoltin minusta kuvaaman kuvan:

 

Ja sitten sain, mitä halusin; Mirkku väänsi kuvani uuteen uskoon vallalla olevan länsimaisen kauneusihanteen mukaan…

 

 

JUURI NYT TUNTUU siltä, etten pysty kirjoittamaan mitään. Ensimmäinen reaktioni kuvan nähdessä on totaalinen shokki, siis oikeasti olen aika mykistynyt järkytyksestä. Miten feikki! Siis katso kasvojani! En se ole minä – se on joku joka yrittää jotain. Niin ajattelen kun näen kuvan ensimmäistä kertaa.

Kaikista eniten minua ahdistavat nuo nukkemaiset kasvot. Tuo nukke puristaa ja pinnistää ollakseen kaunis, tai ollakseen ylipäänsä jotain. En minä ole sellainen. Sen kaula on nostettu, hampaat vaalennettu ja hymy levennetty, silmiä suurennettu, lantio käännetty, tissejä kohotettu ja pyöristetty, käsivarsia kavennetty ja pää väännetty luonnottomaksi; sehän näyttää ihan avaruusoliolta!

En näe tässä kuvassa itseäni. Identiteettini on muuttunut kokonaan. Minulle tuossa ihmisessä ei ole mitään persoonaa ekä tuo virheettömyys tunnu todelliselta. Näen tässä kuvassa aika surullisen ihmisen. Mistä se ajatus tulee? Siitä, että tuo pää jotenkin vangitsee minut epäaitoudellaan.

Silmä palaa koko ajan takaisin alkuperäiseen kuvaan. Kun vertailen näitä kuvia, en yllättäen enää näekään tuossa alkuperäisessä kuvassa virheitäni, vaan bongaan sieltä asioita, joista todella pidän itsessäni. Ja ne piirteet on myös häivytetty minusta pois photoshopatussa kuvassani. Yhtäkkiä pidänkin hymystäni, jossa vilahtavat ikenet, silmistäni, jotka ovat pienet, mutta kertovat jotain tarinaa, jota käsitellyssä kuvassa ei näy. Pää ei enää näytäkään laatikolta, kun vertaan sitä noihin avaruusolon kasvonpiirteisiin. Vertaa sinäkin nyt vielä tästä:

 

OLEN YLLÄTTYNYT reaktiostani. Halusin, että olisin rakastunut itseeni photoshopattuna. Että olisin voinut vaihtaa tämän kuvan Facebookin profiilikuvaksi ja saada sille sata tykkäystä. Minähän voisin myös todeta olevani tuossa kuvassa aika kuuma kissa! Juuri sellainen viidakontähtönen, jota tuijotan televisiosta ja mietin miksi itse en ole sellainen.

Mutta enemmän tuo kuva antaa minulle vaan vilunväristyksiä. Tällaisena olen halunnut nähdä itseni, mutta nyt kun katson kuvaani, en oikeastaan nauti näkemästäni – ja se kaikki kulminoituu ajatukseen feikkiydestä, epäaitoudesta. Minusta tuntuu enemmänkin, että kaikki kauneus on otettu pois minusta. Sillä kauneuteni koen tulevan juuri monestä epätäydellisestä piirteestäni ja siitä tarinasta, jota minun kauneusihanteesta poikkeavat piirteeni kertovat.

Mitä sinä olet mieltä? Erityisesti sinä mies, kumpi sinua miellyttää enemmän? Entä nainen, kumpi sinä haluaisit olla näistä kahdesta?

Tämä kuva on ilman muuta överikäsittely ja ajatus siitä, miten naisesta saa tehtyä lähes nuken. Mutta tällaiseen länsimaiseen nukkenaiseen me törmäämme jatkuvasti. Eikä ole ihme, että monella itsetunto omasta kropastaan pyörii nollalukemissa. Minulla myös. Varsinkin nyt eron jälkeen, kun tunnen olevani kaikista elossa (jotenkuten) olevista eliöistä epähaluttavin muinaisjäänne. Ja sitähän minä kuitenkin vain haluaisin, että olisin haluttava; että kuvani olisivat kauniita ja täydellisiä ja sitten joku unelmieni prinssi tulisi ja ratsastaisi minut auringonlaskuun.


KUVAAJA MIRKKU kiteytti asian hyvin:

”Musta tuo kuva näyttää kuitenkin aika ”oikealta ihmiseltä”, mutta se onkin niin järkyttävää, koska tuota ihmistä ole olemassakaan. Se on silti selvästi valokuva, jota me katsotaan kuin dokumenttia ja aitoa asiaa, vaikka tuo on kaukana aidosta.”

Niin. Erityisesti, kun parin kolmekymppisen miehen testiryhmästä toisen näistä mielestä kuva oli näyttänyt ”tosi kuumalta”… Mutta sekin on ihan ok, sillä kauneus on aina katsojan omassa päässä. Se, minkä minä miellän kauniiksi, voi ollakin sinun mielestäsi tosi rumaa. Sinä saat tykätä minusta enemmän photoshopattuna – tai pitää minua rumana edelleen käsittelynkin jälkeen.

Mielenkiintoista minusta tässä on se, että vaikka kauneus on aina suheellista, joku meitä ihmisiä suurempi voima voi määritellä sen, mikä on yleisesti kaunista ja kuumaa rakentaen meille ideaalimallin, johon kaikkien pitäisi sulloutua.


EN OTA KANTAA siihen, onko oikein vai väärin käsitellä kuvaa ja rakentaa tällaista illuusiota. On täysin luonnollista olla kriittinen itsensä suhteen ja verrata itseään johonkin yleiseen idaaliin. Mutta samalla on tärkeä muistaa, että tätä kansikuvan ideaalinaista ei ole olemassa.

Tällainen naiskuvasto luo meille naisille (ja miehillekin?) paineita, hyvin epärealististisia sellaisia. Naisten pitäisi olla tätä ja miesten pitäisi haluta tätä? Mirkku sanoi, ettei hän missään tapauksessa tekisi tällaista koetta kenenkään epävarman nuoren ihmisen kanssa, sillä tämä on aika raaka testi – sen tajusin nyt itsekin. Aika vereslihalla täällä ollaan juuri nyt. Todella outoa!

Muotilehtien mainoksissa on varmasti vielä kovempiakin muutoksia. ”Noiden huippumuotilehtien mainosten photarigurut ovat niin taitavia ettei me nähdä sitä trikkiä”, sanoi Mirkku ja kertoi photaroinnin tekemisen olleen myös kauheaa tehdä. ”Tuli oikeasti paha mieli: eletään kyllä kauheiden sterotypioiden ja väkisin samaan muottiin puristamisen aikaa. Persoonat häviävät tässä puuhassa.”

Niin, mitä mieltä sinä olet?

/Maija, sanattomana… kauneudesta?

Mainokset

Kuva Kuopiosta

Pikkutyttönä pelkäsin Pelle Hermannia ihan hirveästi. Kunnes erään kerran Pelle Hermanni sanoi Pikku Kakkosessa, että:

”Ja Maijakin se siellä ruudun takana katsoo tätä ohjelmaa, terve Maija!”

Ni, yhtäkkiä en pelännytkään enää, vaan siitä lähtien rakastin Pelle Hermannia, koska se oli nähnyt minut ruudun läpi ja puhui minulle!

No. Täs ollaan nyt löyhästi saman ilmiön näppäimillä… Kuopio, viimeistään tästä lähtien rakastan sua!

Kävin tänään kävelyllä Kuopion upeissa maisemissa (niistäkin kuvia myöhemmin, mutta haluan napata tuolloin matkaan paremman kamerani), kun paluumatkalla kaupungin läpi huomasin tämän valokuvaamon. Se herätti Pelle Hermanni -muistoni… 😀

Niin rakastunut olen ja kiinnostunut näkemään uuden kptikaupunkini erilaisia puolia, että jatkossa päätin ottaa lähes päivittäin #KuvaKuopiosta:n – siis esittää mielenkiintoisen kulman tähän kauniiseen kaupunkiin uuden tulokkaan tuorein silmin Instagramiini. Tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi ja tutustutaan yhdessä tähän kaupunkiin.

Only in America

Jos ihan rehellinen olen, niin ei minulla kyllä oikeastaan ole mitään sanottavaa. Syksyni on ollut niin hektinen ja vetänyt aivoistani ja luovuudestani niin mehut irti, että nyt on ollut aivan ihanaa, kun on vain saanut peuhata lasten kanssa. Siinä touhussa unohtuu kaikki muu. Siksi tekstiäkään ei nyt liiemmin synny.

Kotimme on muuttunut varsinaiseksi sairastuvaksi. Yksi kerrallaan kaikki perheen jäsenet ovat sairastuneet; kun yksi on parantunut, on toiselle pukannut päälle kuumetta ja köhää. Siksi elo on ollut kovin verkkaisaa ja antanut aikaa vain olemiselle ja rauhassa etenemiselle. Elämän pääjuttuja ovat leikkipuistot ja syöminen. Kovin paljon muuta sitä ei tarvitakaan. Paitsi ehkä kohta… Kyllähän se vähän menojalkaa taas kutittaa. Onneksi on kuntosali. Siellä puretaan tämän tytön kovimmat energiat.

Ajattelen sinua kyllä päivittäin, ja yritän napsia kuvia asioista ja ihmeistä, joita ympärilläni näen, mutta tuntuu, etteivät nämä kuvarullalle nappaamani räpsäisyt tee oikeutta tälle kaikelle. Nämä näkymät taitavat parhaiten piirtyä vain näille verkkokalvoille.

Mutta koska minulla ei ole oikein mitään sanottavaa, ajattelin sen sijaan poimia sinulle nähtäväksi muutaman ihan random-kuvan, jotta pääset vähän tunnelmaan. Tunnelmaa täällä nimittäin riittää.

12399216_10153536564864457_1546288575_n

Vuoria. Niitä löytyy kamerastani. En vaan kestä, kun ne ovat niin hienoja.

 

12395272_10153536564924457_764790170_n

Niin ja palmuja. Palmuja ja vuoria…

 

10637640_10153536564874457_1188997975_n

Ja kuntosalikuvia! Paitsi, että sisätiloissa en uskalla kuvia napsia sillä pelkään, että joku haastaa minut oikeuteen. Se on hyvin mahdollista. Only in America!

 

12366716_10153536565254457_1623083612_n

Ja tietysti lavastettuja, terveellistä elämää ja elinvoimaa hehkuvia otoksia viherjuomineen kuntosalin jälkeen. Kalliiksi käy tämä kuntosaleilu, kun salilla on oma smoothiebaari, josta saa järjettömän hyviä juomia. Mutta lupaan; tämän jälkeen postaan vain hampurilaiskuvia.

 

10331731_10153536564909457_764401571_n

Ilta laskeutuu vuorien ja palmujen ylle… Kuva meidän kotikadultamme.

 

702756_10153536566119457_283363313_n

Ja nämä sitten taas naapurustomme jouluvaloja, aika överiä noin suomalaiseen makuun. Asumme alueella, joka on aidoin rajattu 200 asunnon taloyhtiö. Täällä on turvallista kulkea, sillä vartijat valvovat porteilla päästäen sisään alueelle vain ne, joilla on tänne lupa tulla. Only in Ameriaca…

 

12386783_10153536564994457_1267218300_n

Ja aika överiä on tämä Nanny-meininki täällä. Tyttöjen kanssa pidetään hauskaa. Vanhempi heistä tuunasi tämän kuvan. Huumorintajumme (ja lapsenmielisyytemme taso) osuvat sujuvasti yksiin.

 

Näin. Tällaista täällä. Taidan käydä kohta nukkumaan. Tänään juoksumatolla juostut 10 kilometriä alkavat painaa. Niin. Juoksumatolla olen juossut 10 kilometriä. En ulkona luonnossa. Only in America.

/Ämmä

Syksy saa

Sanotaan, että kaikkiin sosiaalisen median palveluihin pitäisi julkaista eri asioita, mutta tänään en edes yritä keksiä mitään muuta näytettävää sinulle kuin tämän kuvan

Ehkä törmäsit siihen jo Facebookissani, Instagramissani tai Twitterissäni?

Tämä aamulla nopeasti nappaamani kuva sai minut oudolla tavalla pauloihinsa. Se oli minulle niin pysäyttävä, että haluan jakaa sen mahdollisimman monen silmän nähtäväksi. Siitä välittyy jokin käsinkosketeltavan vahva tunnelma ja ajatus, jota en oikein osaa purkaa sanoiksi.

Mitä sinulle tulee tästä mieleen?

Minä muistin tätä polkua aamulla kulkiessani sen erään koskettavan kappaleen, jonka olen ehdottanut sinun kuuntelevan jo joskus aikaisemminkin. Roads.

Siinä sanotaan:

There are roads in this life that we all travel
There are scars and there are battles where we roam
When we are lost or wherever we may go
They will always lead you home

There are roads that have lead me to another
To a friend or to a lover I have known
For every turn is a year that I have grown
As I walk along these roads

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There were times when I stumbled and I wondered
But every choice and every step I don’t regret
Cause I have lived and I have loved like no other
I won’t fear what lies ahead

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There are roads in this life that I have traveled
There are scars and there are battles, this I know
Cause I’d be lost, but no matter where I go
They will one day lead me home
They will one day lead me home 

 

Syksy saa. Ja niin saa pian viikonloppukin. Ystäväni, terveiset Jyväskylästä, missä olen tänään kävellyt pitkin lähes keskeltä kaupunkia löytyneitä pitkospuita ja viettänyt etätyöpäivää vetäen viimeisiä viivoja tälle hyvin kiireiselle työviikolle. On tunnustettava, että olen aivan valmis vetäytymään viikonloppuun. Näissä maisemissa jatketaan. Minähän olen nyt kotona! Kotona nuoruuteni maisemissa. Tämä on minun mielenmaisemani.

Lämpöä perjantaihin!

/Ämmä

 

Ärsyttäviä treenikuvia ja THE twisti

Sunnuntaita, suloiset!  Olkaa onnellisia, että kohta tämä minun massiivinen (viikon mittainen) treenikauteni fillarihaasteeseen loppuu, ja voin taas lakata postailemasta näitä treenikuvia. Mutta siihen asti: kärsi!

1,5 tunnin spinning takana, katso mun mahaa, se kertoo kaiken (se ei siis ole pienentynyt, vaan hiestä läpimärkä).

 

Jos nämä treenikuvat ovat jonkun mielestä ärsyttäviä, niin ihan oma lukunsa on tietysti nämä. Videot! Livenä suoraan treenistä aiemmin tänään, jonka tökkäsin heti Ämmän Polkasun Facebookin tapahtumaryhmään… Kohta nämäkin loppuvat! Mutta ennen sitä, menepä tutkimaan myös mitä löytyy Ämmän Polkasun tapahtumasta, sillä sinne sitten päivittyy kaikki matsku ensi viikolla kun ollaan in action ja fillareilla. Vaikka sitten itse reissulla aionkin kyllä keskittyä nauttimaan myös reissusta ilman kännykkää.

Treenit jatkuivat tänään siis sisäpyöräilyllä, sillä tähän juttuun on tullut nyt uusi twisti. Kuopion Kuningas ei etäisyyksien ja aikataulujen takia ehdikään tämän Kuningattaren luokse. JOTEN: oisko ideoita?

En suostu panikoitumaan. En.

VAI kaatuuko Ämmän Polkasu nyt sitten tähän, ennen kuin se ehti alkaakaan?

Mutta onhan tässä peräti KAKSI päivää ennen lähtöä Ylläkselle, tässähän ehtisi vaikka naimisiin mennä, joten kai nyt yhden tsygän jostain löytää…

Ja sitäpaitsi, olisihan tämä muuten mennytkin ihan liian täydellisesti. Aina tarvitaan pikku säröjä matkalle.

Mutta siis: IDEOITA?

/Äm, joka ei panikoi. Ei.

Nouseva myrsky ja pakeneva aurinko

IMG_6871 IMG_8334

Yö toi mukanaan lumen. Pahin myrskytuuli on laantunut, mutta nyt aurinko näyttää pakenevan uuden myräkän alta. Mutta siinä ne vielä ovat – sulassa sovussa ja tasapainossa saman taivaan alla.

Nämä postikortit haluan sinulle tänään lähettää. Kävimme Hermannin kanssa kunnon kävelyllä ja nämä näkymät piirtyivät kameran linssin lisäksi vahvasti minun silmieni verkkokalvoille.

Tasapainoista päivää sinulle!

 

 

Kotka, kettu, koira, kuvia ja kokemuksia

Tuijotan keittiön ikkunasta ulos. Støssä sataa. Tuosta suoraan kun katson, näen tämän

kotka

Se on kotka! Voitko ymmärtää? Kotka suoraan keittiöni ikkunasta bongattuna. En ole koskaan nähnyt kotkaa luonnossa. Tämä kuva on otettu eilen, mutta siellä se lintu seisoo passissa edelleen sateesta huolimatta. Vartioi Støtä ja sen asukkaita. Minuakin! Ja Herra Hermannia, joka on mennä sekaisin näistä luonnon ihmeistä. Eilen näimme ketun, mutta sitä en saanut ikuistettua kameralle. Jos olisin Herran päästänyt vapaaksi, se olisi varmasti järjestänyt kuvausmahdollisuuden… Minun pikku ketunmetsästjäni.

Tuo on muuten varmaan ensimmäinen koskaan ottamani kunnon luontokuva. Vielä täytyy vähän harjoitella kuvaamista, mutta siihen täällä varmasti on aikaa.

kotka2

Fiilis on vähän hassu. En oikein tiedä mitä tehdä; rytmi on ihan hukassa. Eilen pidin totaalisen lepopäivän. Katsoin vain leffoja NRK:n netti-tv:stä ja söin suklaata. Suomalaisia oli eilen saunomassa yhdessä, mutta minä päätin jäädä rauhassa yksin kotiin. Huomasin kaipaavani sitä kovasti, sillä täällä tahti on ollut reipas, ja yksinolo tekee välillä todella hyvää. Minäkin, joka olen hyvin seurallinen ja ihmisiä rakastava tyyppi, kaipaan paljon tilaa olla yksin. Täällä saa olla sen suhteen tarkkana. Olin suorastaan yllättynyt, miten paljon täällä ihmiset pitävät yhtä. Ja minullakin on sellainen jännä ristiriitainen tilanne, että haluaisin pian tutustua kaikkiin ihmisiin, mutta sitten samalla huomaan kuinka väsyttävää se on.

Toissa iltana istuimme pitkään suomalaisen Kilinän luona, hän teki meille ihanan poroillallisen.

kilinäillallinen kilnäillallinen2

Nyt on kuulunut huhua, että Lofoottien Tomppa, minun kalastajani, olisi lähdössä tänään merelle. Se tarkoittaisi töitä huomisille. Syöttejä on oltavana valmiina kalastajan lähtöä varten. Toivon, että hommiin päästäisiin pian, niin saisi taas harjoiteltua työtä. Vie oman aikansa ennen kuin siinä oppii riittävän nopeaksi.

Tänään olin ajatellut mennä kuvaamaan lisää ympäristöä, mutta tuo sade ei oikein tee oikeutusta maisemille. Minulla on nyt kaksi asiaa, jotka haluan esitellä sinulle pian kuvin: tämä kotikyläni ja työni! Luulen, että ensi viikolla siihen on mahdollisuus. Olisi niin paljon kuvattavaa, enkä tiedä mitä sinulle ensimmäisenä näyttäisin.

Ehkä pääset fiilikseen mukaan myös näin. Että kuvia ja ajatuksia tulee vähän miten sattuu ja tajunnanvirtana. Kyllä minä vielä joku päivä saan aikaiseksi jotain jäsennellympää.

/Ämmä, joka saattaa kohta rykäistä Stø Boxing Clubille

Norjan elämää Instagramissa

Kaaos on tämän(kin) päivän avainsana… Mutta tästä muutosta selvitään, sen olen itselleni luvannut, vaikken vieläkään tiedä mihin kaikki tavarani sijoitan.

Tässä on kuva asuntoni tämänhetkisestä tilasta

kaaos

Kuvista puheen ollen! Apropoo! Suosittelen, että alat seurata minua Instagramissa, sillä sieltä tulet löytämään jatkossa paljon kuvia elämästä Norjassa. Kaikkia kuvia en blogiini laita, ja Instagram on hyvä keino päästä fiiliksen mukaan myös vähän vähemmin sanoin kuin blogissani. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jos et ole vielä itse Instagramissa, niin hophop sinne. Se on minusta ihan paras sosiaalisen median kanava, siellä ainakin itse mieluiten pyörin. Kuvia on mielenkiintoista katsoa.

Olen tosi innossani lähdöstä senkin takia, että kuvamaailmani rikastuu (ja muuttuu miljoona kertaa mielenkiintoisemmaksi kuin tähän mennessä) varmasti Norjassa. En malta odottaa, että pääsen jakamaan kaikki löytöni kanssasi! Instagramiin kirjoittelen useimmin englanniksi, jotta myös kansainväliset ystäväni pääsevät tarinaan mukaan.

Eilisestä aarteestani, vaihto-oppilasvuoden jälkeen kirjoitetusta esseestä mieleeni tuli tänään rakentaa tällainen kuva. Tuohan on se minun tulevan työpaikkani ovi…

oventakana

Myös näitä tällaisia ”Maijismeja” kuvia ja ajatuksia tekemistäni havainnoista löydät Instgramista. Etsi siis minut sieltä käyttäjänimellä @maijailmoniemi!

Ps. Minkä oven sinä voisit tänään avata? Oletko ajatellut, millainen uusi maailma tänään odottaa tutkimista?

 

Säilyisi tulevallekin mahdollisuus

Täytyy tunnustaa, että tänään en ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen vain käynyt pitällä lenkillä koiran kanssa ja nukkunut. Olen aika väsynyt. Niin väsynyt, etten ole vielä saanut vastata kaikkiin minulle viime päivinä tulleisiin viesteihin. Köyhyysaiheinen blogini on herättänyt paljon ajatuksia. Itse en oikein osaa tehdä enää mitään sen kummempaa yhteenvetoa saamieni yhteydenottojen herättämistä ajatuksista. Pintaan nousi vain aikamoinen väsymys. Kuten jo kirjoitinkin, tuntuu, että olen nyt aika vapaa eräänlaisista kahleista. Ei ole mitään salattavaa, ja olen vapaa.

Minä en ole ainoa tässä taloudessa, joka on väsynyt. Tietokoneenikin alkaa näyttää vähän hyytymisen merkkejä. Kävin äsken läpi vanhoja koneelle tallennettuja valokuvia, ja poistelin tarpeettomia, jotta tilaa vapautuisi muistilevylle. Törmäsin näihin kuviin, joita en ole oikeastaan muistanut olevan olemassa.

IMG_0486 IMG_0482 IMG_0483 IMG_0484 IMG_0485 IMG_0481

Sinusta ne saattavat näyttää vähän oudoilta. Sitähän ne tavallaan ovatkin. Tämä hautakiviä muistuttava taideteos löytyy Jyväskylästä. Minulle ne ovat kuitenkin merkityksellisiä. Löysin nämä kivet nimittäin viime jouluna kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin lähtemään ulos vaikeiden päivien jälkeen. Lähdimme äitini kanssa kävelylle, ja törmäsimme näihin. Se oli taas niitä ”merkkejä” elämässäni.

Muistatko kun kirjoitin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä? Siitä kun sairaalassa kohtasin enkelin?

Tuosta tapahtumasta kerroin sinulle näin.

* * *

Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.

 

Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.
* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!
* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!

* * *

Ja sitten parin päivän päästä tästää tapahtumasta löysin nämä kivet, ja niiden sanoma kosketti syvästi. Ne osuivat tielleni oikeaan aikaan. Tämä kaikki tuli nyt vain mieleeni kun löysin nuo kuvat ei minulla tähän liity mitään sen suurempaa sanomaa.

Mikä sinua noista kivistä koskettaa eniten?

Minulle on tämä:

IMG_0486

 

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni!

 

Seitsemän kuukautta!

Havahduin äsken valmistautuessani vanhempieni wc:ssä tätini syntymäpäiväjuhliin. Sama paikka, seitsemän kuukautta välissä. Otin kuvan silloin, otin kuvan nyt.

20140719-122449-44689594.jpg

20140719-122506-44706825.jpg
I AM stronger!

Jos käyt nyt läpi vaikeaa aikaa elämässäsi, rakas blogiystäväni, anna näiden kuvien olla todiste siitä, että mikään ei ole lopullista. Mielen täytyy välillä murtua, jotta se voisi tulla vahvemmaksi!

/Ämmä isolla ämmällä

Ps. Jos olet uusi blogissani, käy lukemassa blogini ”Kun mieli muttuu” (löydät sen helposti oikeassa palkissa olevan etsi-toiminnon avulla, bloggaan nyt kännykälläni enkä saa siksi blogia linkattua tähän suoraan), niin tiet tuon ensimmäisen kuvan taustan.