Ketä sinä voisit kannustaa?

Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?

Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.

No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…

 

Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.

Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:

”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”

Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär” TÄÄLTÄ!

 

Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.

Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!

Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?

Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK

Mainokset

Instead of questioning can we get cheering – Because I am a Little Miss Skijumpress

It started from something quite small. A year ago on the top of big hill. What if I could…

* * *

”This is starting to become a habit”, I think to myself. ”Here I am sitting in the Lahti Ski Club changing room putting a skijump suit on.”

I’ve had a dream: a skijump. Quite an insane thought that I got a year earlier looking down from the biggest skijump tower in Lahti, Finland. A thought that this would be something worth trying. That I COULD do it! Two weeks ago I went practicing and wrote to you about the first skijump of my life. And now I’m here, about to participate in a skijump competition. It’s Friday the 19th of February.

But it’s not about me today. It’s about something greater.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Mom, can we go already, I wanna jump!”

Little ski jumper girls have stepped into the changing room. Nanni 5 yrs, Heta 7 yrs, Emilia 8 yrs and Sofia 9 yrs do skijump as their hobby and have come to show us adults some example. We’re about to participate in children’ rights organization Plan’s and Lahti2017 World Championships organization’s charity competition and jump. It’s a theme day at the Lahti Ski Games, which is a pregame for the big WC-competitions next year, and today we’re celebrating girls. Well, in the changing room, there are no other women except for me. Eight men and one woman… And I might be the least scared one. I mean, I’ve done this already and came here to win!

The Little Miss Skijumpresses are eagerly waiting for their turn to do the test jumps of our competition. Their joyful chatting fills the changing room. They put on their jumping suits and t-shirts with texts: ”Because I am a girl” and ”Girls can”.

Because I am a girl and girls can!

The right attitude, I’m thinking.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

The Little Miss Skijumpressess. Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

”Julia, this is what everyone always asks and I’ll ask it once more: Can a girl really do skijumping and be a ski jumper?”

This is what a legendary Finnish sports commentator Antero Mertaranta, who’s (of course!) the commentator of our competition too, asks of Julia Kykkänen, the best Finnish female ski jumper.

I sigh.

Julia sighs.

The Little Miss Skijumpressess are climbing to the top of the skijump hill we’re supposed to jump from. They’re cheering for each other and bursting of excitement and expectation. When do use adults loose that spirit, I start to think. Why is there some point in which life becomes so serious that we forget that childly joy and sincerity?

These girls have a dream. They want to become ski jumpers, be like Julia, their idol. I hope that will can come true in a world that doesn’t question if a girl can do this or that!

Why do we even have to ask those questions? When can we just put and end to those questions?

image1

Skijumper Julia Kykkänen preparing for her jump on Fe 19th 2016

Julia’s big moment has been earlier on that day. She’s jumped in a World Cup competition in front of her home audience. I’ve been watching the game, too. Julia’s done a great performance and it’s been touching to see the video stream straight form the skijump tower in which her coaching team, her own father included, are rejoicing of her achievement. It wasn’t enough for the top spots this time, but that doesn’t actually matter. What matters is that Julia’s done well personally and that history’s been made: this was the first Women’s World Cup competition in history.

And that’s a big deal. These ladies have done a big job in making the way for their sport – first to the Olympic Games and now to here. They’ve believed in their dream and now, step by step, the results of the work are coming alive.

And now, few hours later after her own competition, while the Small Skijumpressess are climbing to the top of the hill, Julia looks to commentator Antero Mertaranta’s eyes and says:

”Well, I guess girls can jump, because they do jump.”

At this point I’m already on the top of the hill, too, waiting for my jump, but when I hear Julia’s answer I scream aloud: ”Girls can!”

Right answer!

haastehyppy.jpg-large

”Now that it so happened, and you fell to the ground and failed, do you think half of the city hates you now?” 

I’ve done my jump. Some amateur luck, I guess. Both my test jump and the competition jump have ended me falling down, even though in my practice two weeks earlier everything went exemplary. The top moment of my life ends up lying in the snow and the question asked by one of the most legendary Finnish person, Mr. Mertaranta: will everyone hate me now?

That makes me laugh. Mr. Mertaranta’s interviewing me infront of the public and I ask their opinion. They give me big applauses.

”No. They love me”, I answer.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

The Little Miss Skijumpresses are running around in the crowd. Pictures are taken and cheers given. Everyone’s jumped now and the atmosphere is high.

I look at the Little Miss Skijumpressess.

I look at Julia.

I look at Mr. Mertaranta.

I look at the cheering public.

I return looking at Mr. Mertaranta and think of his question again. When one’s making their dreams come true, the most important thing is to win oneself. The most important thing is that someone is supporting them and those dreams. One can’t make it alone.

And us girls, we can do whatever as long as we, too, get help – when the world thinks we have no boundaries and that girls can too. That the attitude is supporting. That instead of questioning we get cheering; making our success possible.

I look at the Litte Miss Skijumpressess’ parents.

Julia’s dad.

The competition organizer waiving the Finnish flag and the text on the girls’ shirts:

Because I am a girl and girls can.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Us competitors in the charity jump event. Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Here I am, again. In the changing room taking off my skimp suit. ”This has to become a habit”, I think to myself. The competitor in me has risen and I really want to learn how to do a real skijump that doesn’t end up falling down.

The Little Miss Skijumpressess are bustling in changing room. I look at them and smile. I hope at least one of these girls is seen on Julia’s place one day. I hope that every girl around the world will get all possible support from their parents, schools, coaches and so forth in fulfilling their dreams. And that those whose premises are not as good as others’, and don’t have the support needed in their own families or countries, will be helped by others.

This requires something important of us adults: we need to understand that the attitude is everything. Girls can do whatever and go where ever!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, Plan Finland’s Secretary General Ossi Heinänen, Julia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games, the pregame to the big World Championships in 2017 made many dreams come the past weekend: mine, Julia’s and the Little Miss Skijumpressess, just to name few. I’ve never thought that a sports event can be a whole world – that besides the sports many experiences are produced to the public by the organization and their cooperating companions.

And what comes to this girl thing, it’s all about cooperating, too! Can we now make a joint decision that we will stop questioning and focus on cheering; on believing that girls can as well as boys?

It isn’t a matter of sex.

It is a matter of what’s inside one’s head.

It’s a matter of dreams and everyones right to fulfill their own.

* * *

Many important dreams in this world; one of them the one of Lahti2017 organization. They, with their cooperating partners, want to build a great event for everyone in 2017 – the year Finland celebrates it’s 100th birthday as an independent country. And that’s done in cooperation, too. I wish that many of us Finns and international guests will help the organization to fulfill this dream.

Yours,
Maija

Here’s a video of my jump. In Finnish only, but I think you’ll be able understand the most important things, enjoy 🙂 You’ll also find this blog post in Finnish here.

Mäkihyppääjä rähmällään

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua?”

Näin kysyi minulta lengendaarinen Antero Mertaranta haastattelussa mäkihyppysuoritukseni jälkeen…

Ohhoh, mikä viikonloppu! Salpausselän kisat antoivat parastaan. Ja minäkin koetin. Kävi kuinka kävi, nyt yhden pienen ihmisen yksi pieni unelma ja suuri haaste ovat saaneet nyt täyttymyksen. Ja sinäkin pääset nauttimaan kisan parhaat palat, katso tästä ensinälkään miten Planin haastehyppy meni sekä mitä Lahti nyt ajattelee. Kerron sinulle tulevina päivinä vielä lisää.

Kurkista Youtubesta myös muut haasteesta tehdyt videoklipit! Mukana muun muassa Kaj Kunnas ja Tuija Pehkonen.

 

Iloa sunnuntai-iltaan toivoo Mäki-Ämmäsi!

Kyllä mää niin vaan mäestä hyppäsin

  
Ystävät hyvät, mäkihyppyhaaste suoritettu. Tässä Team Mielensäpahoittajat ja tunnelmia juuri ennen hyppyä. Jäikö hypystä paha mieli vai kutsu Suomen mäkihyppymaajoukkueeseen – se selviää tulevina päivinä kunhan pääsen blogini ääreen. Mutta nyt tämä sekalainen mäkihyppääjien seurakunta keskittyy mitalijuhliin. Iloa viikonloppuusi! Riko joku rajasi tänä viikonloppuna, se on nääs aika hauska! Tai sit: tuu Lahteen! Kenties törmätään huomenna Salppurissa?

Huima hullujen haaste: Salpausselällä hypätään tyttöjen hyväksi

Maanantai! Tästä on tulossa hieno viikko.

Tuosta noin, ja tuollaista

 

 

ehkä jopa vähän parempaakin, sillä nyt olisi tavoitteena kyetä jo ponnistamaan hyppyrillä. Ja mahdollisimman pitkälle, sillä tällä viikolla tällä tytöllä on chäänssit suureen mäkikisavoittoon. Muistatko, kun kävin treenaamassa?

Perjantaina 19.2. starttaavat Lahden Salpausselän kisat, ja tuolloin hypätään historian ensimmäinen naisten mäkihypyn maailmancupin osakilpailu. Vaikka naismäkihypyn historia ulottuukin yli sadan vuoden taakse, mimmit ovat joutuneet puskemaan valtavalla ennakkoluulottomuudella ja sitkeydellä lajin harrastuksesta MM- ja olympialajiksi. Siksi ensimmäistä maailmancupia on nyt syytä juhlia, ja koko Salpausselän perjantain teemana onkin ”Hypätään naisten hyväksi”!

Myöhemmin iltapäivällä tehdään sitten historiaa ainakin muutaman ihmisen elämässä. On nimittäin aika Planin ja Lahti2017 mäkihyppyhaasteen aika! Mukana on joukko suhteellisen hurjia nimiä: Tuija Pehkonen, Kaj Kunnas ja Tuomas Kyrö, jotka hyppäävät minun lisäkseni Karpalon K6-mäestä klo 17. Ja jotta tää nyt olis täydellistä, niin kisan selostaa tietysti Antero Mertaranta.

Voittojahti alkakoon, sillä kultahan se minun mielessäni kiiltää, tietysti!

Kultaa voimme auttaa myös suomalaisten tyttö- ja naismäkihyppääjien saavan tulevaisuudessa: Jokaisen Naisten päivän lipun hinnasta nimittäin lahjoitetaan viisi euroa tyttö- ja naismäkihypyn valmennukseen Suomessa. Tämän lisäksi toiset viisi viisi euroa lippujen hinnasta annetaan Planin tyttötyöhön kehitysmaissa – kultaa siis varmasti monelle!

Oisko tässä nyt sitten jännitettävää ja tekemistä yhdelle viikolle?

12626144_10153621813809457_2018057460_n

Kohta mennään, kotkat! Tule mukaan Lahteen viikonloppuna, siellä riittä menoa monelle päivälle!

/Mäki-Ämmäsi

 

Mäkihyppytreeni käyntiin – Anssin näkemys onnistumisesta ja ensimmäiset ohjeet

Sellainenpa oli sitten uusin haasteeni. Joko luit eilisen blogini?

Tänään olo on ristiriitainen. Aamulla oli taas se perusolo. Se, joka tulee aina kun kertoo jonkun ison uutisen tai kirjoittaa jostain arasta aiheesta avoimesti: tekee mieli vain vetää koko blogijulkaisu pois ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kai se joku sellainen häpeän tai pelon aspekti nousee kehiin tällaisessa minun suosimassani toimintamallissa; että kun tartutaan haasteisiin pelottomasti ja sanotaan joo impusiivisesti, häpeä ja pelko tulevat ähän jälkijunassa.

Hävettää se, että olen tällainen, ja pelottaa se, että olen tällainen. Niinku noin kiteytetysti. Erityisesti tuo häpeä on jännä tunne. Miksi minun ylipäänsä pitäisi hävetä? Häpeänkö etukäteen sitä jos tämä ei onnistukaan tai jokin menee pieleen matkan varrella? Pelosta se kaikki kai kumpuaa…

Mutta onneksi häpeä ja pelko ovat vain ohimeneviä tuntemuksia. Eihän tämä ole elämää kummempaa.

Sanomattakin kuitenkin lienee selvää, että ihan hirveästi kosketuspintaa mäkihyppyyn minulla ei ole entuudestaan. Onko minun todella mahdollista hypätä mäestä helmikuussa? Katso tältä videolta mitä mieltä valmentajani Anssi Koivuranta on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen! Näin alkoi tämän tytön mäkihyppytreeni Lahdessa….

 

Näillä siivin lennetään kohti kaunista viikonloppua, ystäväni! Minä suuntaan kohta viikonlopun mökkireissulle. Tarkoitus on aloittaa treenikausi tänä viikonloppuna pyörätreenillä – ei saa unohtaa, että parin viikon päästä on seuraava haasteeni, se 140 kilometrin Tour de Helsinki eli Tour de Ämmä -haasteeni. Siitäkin on vielä suoriuduttava. Seitsemässä tunnissa… Niin ja hei sinäkin voit vielä ilmoittautua siihen mukaan! Aikaa on 19.8. asti! Mene tuonne ja ilmoittaudu!

/Ämmä, joka edelleen yrittää keksiä mäkihyppyhaasteelle nimeä…

Vapaa ja perinteinen – Lahdessa jokainen on VIP

Tehtäköön tämä nyt jo näin kärkeen selväksi: edellisen kerran olen ollut hiihtokisoissa vuonna 1984 Petäjävedellä Keski-Suomessa. Hippo-hiihto. Osallistuin. Voitin hopeaa. Sarjassani oli lisäkseni yksi hiihtäjä. 

Nyt, 31 vuotta myöhemmin, on aika palata hiihtoareenoille. Minut on kutsuttu Lahteen Salpausselän kisoihin. Murtomaasuksilla olen ollut viimeksi noin 15 vuotta sitten. Mäkihyppyä en ole koskaan harrastanut. Televisiosta olen hiihtokisoja joskus tiirannut, mutta penkkiurheilijaksi minua ei ole luotu. 

Mutta minä tulen Norjasta ja tunnen itseni hiihtolajien erityisasiantijaksi. Norjassa sitä hengitetään, hiihtoilmaa, joten omalla maallahan tässä ollaan. Tämä menee hyvin.

Ja ketut. Nyt ei olla omalla maalla. Aamulla on jännittänyt. Meneekö tämä hyvin? Palellunko? Jaksanko seurata kun hiihtäjät rullaavat rataa ympäri? Tylsistynkö? Pitäisikö vain jäädä nukkumaan?

IMG_0046 IMG_0048

Näitä kysymyksiä on aikaa pohtia seuraavan parin tunnin ajan. Helsingin rautatieasemalta meidät Lahteen kuljettaa kisajuna. Vanhan 50-luvun puujunan ovella meidät toivottaa tervetulleeksi joukko Haapamäen veturimuseon vapaaehtoisia. Tämä juna on tuotu Helsinkiin vain näiden kisojen takia. Olo on etuoikeutettu kun astelen sisään pitkin punaista mattoa. Very important person.

Asemalla minut vastaanottanut kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtonen kertoo, että kisajunaa testiajetaan nyt Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisoja ajatellen. Järjestäjät toivovat, että ainutlaatuinen kisaelämys voitaisiin aloittaa jo matkalla, ja tämä juna todella on jotain ainutlaatuista. Sisällä kaminoilla lämmitetyissä junahyteissä odottavat junaneidit suoraan 50-luvulta. Tuoksuu hennolle savulle ja puulle. Istuimilla odottavat Hans Välimäen taikomat kauniisti pakatut ja suussa sulavat matkaeväät. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat toisilleen. Vaunuissa vierailee Anssi Kela soittamassa ja laulamassa.

IMG_0055

Nyt ei olla idän pikajunassa. Matka Lahteen kestää kaksi tuntia, mutta matka vilahtaa hetkessä. Minulla ja seurassani olevalla Fitness fuhrer -blogin Sofialla on paljon ajatuksia vaihdettavana. Hihkumme jännityksestä, sillä luvassa on mielenkiintoinen päivä kahdelle hiihtourheilu-ummikolle. 

salpuri2

Perille päästyämme olemme heti kuin kunnon kisaturistit konsaan ja nappaamme virallisen kisakuvan. Urheilujuhlan tunnelma tarttuu kehoon ja mieleen heti kun portista astuu sisään. Ehkä menemme vähän pylly edellä puuhun, mutta teemme sen silti: lompsimme suoraan After Ski -telttaan ottamaan alkulämmöt päivän urheilusuorituksiin, niitäkin kun meille on luvassa. Tupa on täynnä ja meno ylimmillään vaikka on vasta alkuiltapäivä. Ja tunnelma on vasta kohoamassa. Kohta se kohoaa yli sadan metrin korkeuteen…

salpuri4

Kiipeän jyrkkiä portaita ylös kohti tornia Matti Hautamäen perässä. Hän on mäkihypyn MM- ja olympiamitalisti ja ottanut minut mukaansa katsomaan miltä maailma näyttää mäkimiehen silmin. Jotainhan tuolla täytyy olla päässä sekaisin, ajattelen. Minun mäkihyppyurani tyssäisi jo tähän portaidenkiipeämisvaiheeseen. Päätä huimaa, reisiä särkee, hengästyttää. Tornin huipulle pääsemme onneksi hissillä. Perillä meinaan revetä liitoksistani. Räpsin kuvia, hihkun kuin pikkutyttö ja osoittelen kaikkea näkemäni sormella. 

Alhaalla mäkimontussa on ollut täysin kirkas sää, mutta Suurmäen huipulla 116 metrin korkeudessa on sakea sumu.

Matti katsoo hyppyrin nokalle ja toteaa ykskantaan: ”hyvä näkyvyys, voi hypätä.” Ihmettelen hänen näkemystään. ”No sä näet tuon lipun tuolla”, hän sanoo ja osoittaa keskelle sumua. ”Kun sen näkee, voi hypätä.” Minä en näe mitään lippua. Hullu mies, ajattelen. Ajatus korkeudesta tärisyttää. Tulee kumman hutera olo.

salpuri7

Mutta niin hullu minäkin olen, että kun mahdollisuus tarjoutuu mennä itse paalupaikalle, säntään innolla  rappusia pitkin ulos hyppyrille ja istumaan lähtöpuomille. Sumu alkaa hälventyä ja yhtäkkiä minä näen sen lipun. Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.

IMG_0095 salpuri5

Matti kiteyttää, että mäkihyppääjälle keskeisin kyky on tuntea ja hahmottaa oma kehonsa koko suorituksen ajan. Minä en innostukseltani erota nyt edes jalkojani käsistä, joten on ehkä parempi tyytyä puominlämmittäjän rooliin ja jättää hyppäämiset muille. Jotain poikkeuksellista näissä kavereissa on oltava. Pelkoja ei saa olla. Kysyn Matilta onko häntä koskaan pelottanut.

”On. Kerran. Zakopanen lentomäessä.” 

”Aha”, sanon.

* * *

Kapuamme alas. Lahti on yllättänyt minut. En ikimaailmassa voinut kuvitella pääseväni käymään mäkihyppytornissa saati istumaan lähtöpuomillapuomilla. Mielikuvitelmissani olen tehnyt sen; hypännyt! Keskittyminen puomilla, vauhdinotto, ponnistus, liito, telemarklasku ja jumalaton tuuletus. Mäkikotkien sukua! 

Matti moikkaa vihreätakkista miestä mäen juurella. 

Toni Nieminen!

Jalkani valahtavat veltoiksi. Toni Nieminen, elämäni rakkaus. 

Siinä minä seison, metrin päässä Toni Niemisestä ja meinaan pyörtyä. Mietin sitä rakkauskirjettä, jonka kirjoitin Tonille vuonna 1992, mutta jota en koskaan uskaltanut lähettää (muistatko, kun kerroin siitä tässä blogissani?). Onko minun hetkeni nyt? Kertoisinko Tonille kuinka rakastunut häneen olin?

Emmin liian pitkään. On lähdettävä jatkamaan matkaa. Hämmenyn ja sekavassa mielentilassa huikkaan Matille: ”Mä tuun sitten ensi vuonna hyppäämään!”

Toni katsoo minua. Sillä on se ilme. ”Kuka urpo toi on?”, hänen silmistään paistaa.

Elämäni tilaisuus on menetetty. Ei tule rakkaudentunnustusta, ei kaverikuvaa Toni Niemisen kanssa. Tulee…

salpuri1

Mietaa.

* * *

Nyt seisotaan sprinttiladun varrella. Lehmänkellot kalkattavat ja trikoopukuiset hiihtäjät vilahtavat ohitsemme pikavauhtia. Kohtamme on tarkoin valittu; mäki ja kaarre, näemme kuinka mestarit hoitavat vaikean nousun ja kaarteen alijäähtyneen veden pinnoittamalla ladulla. Ja reidet ja pakarat. Sekin on tärkeää. Naiselle. Mielenkiintoni on ylimmillään erityisesti kun miehet sprinttaavat tätä mäkeä. 

Huudamme ja hakkaamme rukkasiamme. Mikä fiilis! Minä taputan salaa norjalaisille, maanmiehilleni. Päätämme, että ensi vuonna kokoamme ison kannustusryhmän ja varustaudumme kunnolla. Harjoitellaan ensin Salpausselän kisoissa jotta muuvit ovat kunnossa sitten vuoden 2017 MM-kisoille.

salpuri8

 

salpuri3

Silitän kaulassani roikkuvaa VIP-lippua. Onhan tämä. Arjen luksusta. Minä olen nyt tärkeiden joukossa. Katson taas hauskan bilebändin esitystä VIP-alueella ja silmäilen ympärillä pyöriviä miesryhmiä. Tämä on sinkkunaisen paratiisi! Naisia tänne tarvitaan lisää. Päätän, että kannustusryhmä pitää koota naisten kesken. Lahti 2017, naisten kisat, suunnittelen. Hiihtokatsomo, asianmukainen kisavarustus, hyvä porukka, välillä pysähdys kuuntelemassa eturivin artisteja After Ski -teltassa tai mukillinen minttukaakaota! Naurua, laulua ja kannustusta, mahtavaa yhteishenkeä. Miksi en koskaan aiemmin ole tajunnut miten mahtava tapa viettää aikaa urheilutapahtuma voi olla?

Mahtava tapa viettää aikaa silloin kun ei tarvitse urheilla. Nyt seison suksien päällä isolla stadionilla. Epävarmana, epämukavuusalueella. Sprinttikisat ovat juuri päättyneet, Marit Bjørgen on voittanut odotetusti ja minut on päästetty hänen jälkeensä hiihtostadionille. Laskettelusukset ovat minulle tutut, mutta nämä kapeat luistelusukset ja pitkät sauvat. Kaadun alta aikayksikön, manaan ja tökkään itseni liikkeelle.

Suihk. Liuku. Sauva maahan. Suihk. Liuku. Paino edessä. TUULETUS! Se sujuu! Viidentoista vuoden jälkeen se sujuu! Hiihto! 

salpuri10

Ja sitten yhtäkkiä kuulen korvissani yleisön pauhun. Hurrausta, huutoa, torvien pärinää… Mertaranta selostaa, Marit Bjørgen hauksineen tönöttää vieressäni ja minä suihkin. Vapaa ja perinteinen! Juha Mieto, Marja-Liisa ja Harri ja mitämeitämuitanyton!

Se on minun hetkeni. 

Havahdun kuvitelmistani. Joku yksinäinen kisaturisti on eksynyt katsomoon ja puhaltaa torvea. 

IMG_0198

salpuri14

salpuri20

”HAAAJJJJAAAH”, kuuluu takanani. Seisomme mäkimontussa seuraamassa joukkuemäkeä. Takanamme seisoo iso joukko japanilaisia. Heillä on riemastuttava tapa kannustaa – tuntuu kuin seisoisimme keskellä ninjajoukkoa. Ylen kuvaaja kipittää kovaa vauhtia monttua ylös. Hänkin on huomannut tuon suloisen ja intoa uhkuvan joukon ja haluaa ikuistaa sen televisioon. Hymy ja into tarttuu. Suomelle nämä kisat eivät suureksi menestykseksi koidu, mutta juuri nyt se ei haittaa. Riemuitsen Japanin pronssia, tuo tänne maailman äärilaitaan omaa maataan tullut fanijoukko on pronssinsa ansainnut.

Ilotulitteet värjäävät taivaan. Ilotulitus ja jo 50-luvulta kisailmettä ilostuttanut kisatyttöjen joukko ovat tärkeitä perinteitä kisoille ja Lahdelle. Mietin vuotta 2017; silloin täällä on oltava aivan järjetön meno kun jo näissä kisoissa tunnelma on näin upea.

salpuri15

Tsuumaan katseellani mäkimontun laitoja. Korkealla seisoo houkuttelevan näköinen rakennelma. Lasikatto, tunnelmallinen valaistus ja iloisen näköisiä ihmisiä. Veikkaus on kutsunut VIP-vieraakseen sinne ihan tavallisia meikäläisiä. Tuonne minäkin haluan ensi vuonna! 

Ja sitä paitsi, ei täällä mitään erillisiä vippejä tarvita. Lahdessa kaikki ovat VIP! 

Ei tämä ole mikään hiihtokisa – tämä on elämys kaikille aisteille, joka alkoi sillä sekunnilla kun astuin juna-asemalle, kohtasin konduktöörit, haistoin puujunan tuoksun ja tunsin kaminan lämmön. Kokemus, joka maistui Hans Välimäen taikomissa erinomaisissa matkaeväissä, tuntui mäkimontussa ja ladun varrella ihon pintaan kohonneena hentoisena hikenä, kuuluI kilisevinä lehmänkelloina ja jääden mieleen ainutlaatuisen hauskana päivänä.

Tämä on Lahti! Täällä järjestetään maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2017 ja voin vain jännityksellä odottaa millainen tapahtuma siitä tulee. Tämän kokemuksen perusteella sellainen, että sitä ei voi kukaan jättää väliin. Minä en ainakaan. Aion olla ladun varressa ja mäkimontussa lehmänkello kaulassa ja huutaa kovaa HAAAAAJJJAAAAH! Kiitos Lahti, vapaa ja perinteinen: tästä alkaa valmistautuminen vuoteen 2017! Oletko mukanani kisakannustusjoukkueessa?

salpuri16

/Äm, vapaa ja perinteinen