Nelikymppisellä lapsettomalla naisella ei ole varaa valita parisuhdemarkkinoilla

Törmäsin Helsingin Sanomien juttuun parisuhteenmuodostuksen kommervenkeistä. ”Sopivan puolison valintaan kannattaa satsata: Näin vältät huonot päätökset jo tutustumis­vaiheessa”, sen otsikko vihjaa.

Jutussa muun muassa muistutetaan siitä, että sen oikean kumppanin löytäminen on kovaa hommaa ja että varmistaakseen valintansa oikeaksi kannattaa satsata paljon siihen, millä perustein kumppaninsa valitsee. Ja jos ei natsaa niin sitten siirrytään seuraavaan.

Tämä kaikki on totta, ja sinällään Hesarin juttu on todella tarpeellinen näkökulma parisuhteen rakentamiseen, sillä se muistuttaa ettei suhteeseen ole hyvä rynnätä suinpäin pelkästä pyhästä rakkauden huumasta jättäen realiteetit ja isot keskustelut sivuun, sillä tämä kaikki saattaa kostaantua myöhemmin. Mutta kun tarkastellaan tuota sen ajatusta ”huonojen päätösten välttämisestä”, ”sopivan puolison valinnasta” sekä siihen ”satsaamisesta” (tiedän, jutussa puhutaan myös muustakin), kaltaiselleni neljääkymmentä kolkuttelevalle lapsettomalle naiselle tämä näkemys on kovin ristiriitainen.

Ensinnäkin se on ristiriitainen siksi, että meitähän arvostellaan yleensä juuri aivan päinvastaisesta näkökulmasta: mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän saa kuulla ulkopuolelta arvioita siitä, kuinka nirsoja olemme ja kuinka yksinolomme syy on siinä miten korkeita kriteereitä asetamme potentiaalista puolisoa kohtaan. Ei kai meidän tällaisen ajattelun mukaan enää enempää kannattaisi valikoida ja pohtia puolisoehdokkaan potentiaalia.

Ja toinen ristiriita, edellistäkin ehkä isompi, on se että ei meillä nelikymppisillä juurikaan ole valinnan varaa parisuhdemarkkinoilla puntarointiin. Puolisoa ei enää tällä iällä voi valita kymmenien tai satojen vaihtoehtojen joukosta – saattaahan olla, ettei vaihtoehtoja edes ole tarjolla. 

Kuva: Mirkku Merimaa

 

JOS haluaa perheen, siis koko paketin puolisoineen ja lapsineen, ja vaikkei olisi yhden ainutta kriteeriäkään miestä kohtaan, tosiasia voi olla, ettei potentiaalista parisuhdetta löydy esimerkiksi seuraavista syistä johtuen:

  1. Itselleni käy useimmiten se selkein: mies, josta kiinnostun, on varattu. Useimmiten omanikäiseni miehet ovat parhaassa vaiheessa perhe-elämää – jotkut heistä jo sellaisen toisella kierroksella – eikä heidän joukostaan puolisoa valita. Tämä on se ikävä seinä johon usein törmää ja joka saa epävarmaksi. Voiko olemassa olla edes ketään joka on vielä vapaa ja joka haluaisi kanssani samoja asioita, tulee väistämättä ajatelleeksi.
  2. Ikäiseni nainen alkaa myös törmätä kummalliseen realiteettiin: nuorempien joukossa emme ehkä olekaan enää ykkösvalinta toiselle sukupuolelle. Ikä tuo mukanaan monta positiivista asiaa, mutta kenties puhtaan biologiselta kannalta ja niinä eläiminä vaistoineen, joita mekin vain lopulta olemme, hedelmällisyytensä ehtoopuolta kolkutteleva nainen ei kiinnosta. Puhtaasta suvun jatkamisen näkökulmasta vanhemman naisen kanssa ei ehkä ole enää takeita ja siksi sellaiseen ei kannata käyttää aikaa.
  3. Sitten ovat taas ne jo varttuneemmat miehet, joita kyllä tarjolla kenties olisi, mutta jotka eivät usein halua lapsia. Heillä saattaa olla sellaisia jo itsellään tai ovat tehneet päätöksen, etteivät sellaisia haluakaan. Ylipäänsä he, joilla on jo lapsia, eivät enää koe samalla tavalla tarvetta perhearkeen ja uusien lasten hankintaan. Mitä nuorempi mies puolestaan on, sitä vähemmän hänen vielä tarvitsee huolehtia perheen perustamisesta, sillä sen ehtii myöhemminkin. Mutta naisen biologia ei anna armoa.
  4. Ja sitten tullaan kaikenlaisiin kummallisiin ilmiöihin, jotka kenties ovat nostaneet päätään sosiaalisen median myötä entistäkin enemmän: esimerkkinä niistä ”ghostaaminen”, jossa toinen häipyy ja hiljenee aivan yllättäen. Itselläni ei ole kokemusta kuin kohtaamisista miesten kanssa, enkä suinkaan väitä, että tämä olisi vain miesten toimintamalli, mutta olen kuullut paljon kokemuksia siitä, kuinka pari on tavannut useampiakin kertoja ja on orastavan suhteen alkutaipaleella, mutta sitten yhtäkkiä mies jättää saapumatta sovituille treffeille ja/tai lopettaa yhteydenpidon kokonaan tuosta vaan selityksiä antamatta. Se on julma kokemus, sillä jos on jo antanut toiselle palan sydäntään ja tämä häviääkin jälkiä jättämättä, tulee aika lohduton olo. Lupauksia on jo ollut, mutta sitten onkin taas puilla paljailla. Oliko tämä viimeinen mahdollisuuteni ja ainoa oljenkorsi, sitä väistämättä ajattelee ja punnitsee onko valmis aloittamaan kaiken taas alusta.
  5. Entä ne kriteerit sitten. Tottahan se on, että itsetuntemus lisääntyy sitä mukaa kun elämää näkee ja tämä tarkoittaa tietysti, että sillä tavoin tietää tarkemmin millaista kumppanuutta toisesta ihmisestä hakee ja mitä itse tarvitsee. Mutta naiselle itsetuntemuksen kasvussa on myös sellainen kummallinen puoli, että mitä tietoisemmaksi itsestään ja enemmän omilla jaloillaan seisovaksi tulee, sitä useampaa tällainen nainen myös ”pelottaa” ja tämä taas työntää häntä markkinoiden marginaaliin.

Muun muassa nämä ovat asioita joihin tällä iällä ja lapsettomana törmää jos paria etsii. Unohdinko jotain keskeistä tai tuntuvatko nämä tutuilta? Tässä ne ovat mitenkään arvottamatta tai ottamatta kantaa sen enempää suuntaan tai toiseen, kokemuksina, joita vastaan on tullut. Kirjoitan nyt lapsettoman naisen näkökulmasta, sillä miesten maailmasta tässä asiassa en niin tiedä – mutta kuulisin siitä mielelläni! Olisi hienoa puhua myös siitä millaisia kokemuksia ja ajatuksia miehillä on.

 

”PUOLISON valitseminen on yksi isoimpia valintoja elämässä. Siihen kannattaa satsata…”, Hesarin jutussa sanotaan ja todetaan, että huonot päätökset voidaan välttää jo tutustumisvaiheessa. Tämän me kaikki neljääkymppiä ja isompiakin ikävuosia kolkuttelevat tiedämme varmasti tarkkaan, sillä suurin osa meistä todennäköisimmin juuri sellaisesta syystä on yksin juuri nyt.

Mutta mitkä ovat huonoja päätöksiä ja mitkä taas oikeita juuri tällä iällä ja kaltaisilleni naisille – ja onko meillä todellisuudessa enää edes varaa pohtia mitään tällaista jos haluaa kokea rakkauden ja kenties vielä lapsiakin saada?

Kuinka paljon valinnan varaa todella on?

Vastauksista, en oikeista enkä vääristä, osaa itse sanoa. Jos osaisin, en ehkä olisi nyt yksin. Mutta näissä kysymyksissä yhä useampi nainen ja mies pyörii tälläkin hetkellä, ja tämä on nelikymppisen sinkun todellista elämää. Jotenkin tuli vain mieleen juuri tänään jakaa tämä ajatus, sillä tajusin, ettei tätä tietenkään välttämättä moni tiedä, eikä moni näissä kokemuksissa juuri nyt kulkeva uskalla ääneen sanoa.

/Äm

 

 

Minusta ei tule koskaan äitiä

Niin, nyt se on sanottu. Lausuttu ihan ääneen ja kirjoitettu paperille. Sitten vielä painettu blogin ”julkaise”-nappulaa, ja kerrottu julkisesti.

Minusta ei tule äitiä.

Se on vaihtoehto: että minusta ei tule koskaan äitiä. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee äiti, mutta tuon vaihtoehdon mahdollisuus vähenee koko ajan. Olen 37-vuotias, ja sen todennäköisyys, että en koskaan ole äiti, kasvaa vauhdilla.

On kaksi vaihtoehtoa, elämän ja biologian sanelemaa faktaa, ja juuri nyt minä en tiedä, kumpi niistä käy toteteen. Mutta tässä vaiheessa elämää kummatkin vaihtoehdot sekä niiden herättämät tunteet on nostettava esiin ja hyväksyttävä.

On tehtävä itsensä tutuksi molemman tunteen kanssa sekä todettava: elämä, kummalla tahansa tavalla elettynä ja koettuna, on täyttä ja ihanaa.

Olen huomannut, että tämän asian ääneen sanominen on erittäin tarpeellista ja hyvin vapauttavaa. Se vapauttaa paineista, joita itse itselleen ja ulkopuoliset asettavat äitiydestä. Niin monesti olen kuullut toisen ihmisen sanovan, että nainen voi olla täysi ja tietää mitä rakkaus on vasta äitinä; ja heti myös tullut itse ajatelleeksi, että entä jos näin onkin. Entä jos en riitä tällaisena naisena?

Minusta ei välttämättä tule koskaan äitiä, ja tämä täytyy myös muiden ihmisten hyväksyä. Olen kirjoittanut äitiyspohdinnoistani usein aiemminkin, ja on jännä, miten tämä saa ihmiset olettamaan, että ainoa (ja epätoivoinen) haluni ja tavoiteeni on saada lapsi.

Ei niin ole. Minulle aivan yhtä mahdollista on jäädä lapsettomaksi. Se on itselleni juuri tällä hetkellä jopa luontevampi ajatus, sillä en osaa kuvitella, millaista elämäni äitinä olisi. Minulla ei ole itsestäni sellaista mallia tai kuvaa päässä, jossa olisin äiti, ja sen kuvitteleminen on vaikeaa. Tätä ajatusta ei ehkä kukaan muu kuin kaltaiseni lapseton voi ymmärtää. Minä olen tottunut elämään tällaisenaan ja osaan elää sitä täysillä sekä onnellisena myös näin. Minun elämäni on nyt näin ja on mahdollista, että se ei ikinä täydenny perheellä. 

Äitiys on upea asia ja monelle naiselle elämän tärkein asia, mutta nykyaikaiselle naiselle on myös muita tapoja elää. Itse en halua epätoivoisesti äidiksi, vaan tahdon vain kertoa, millaisia ajatuksia käy tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä. 

Tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä käy väistämättä myös se tosiasia, että äitiys ei ehkä ikinä olekaan minun elämäni agendalla – ja että voin olla onnellinen nainen siltikin.

Haluan jakaa julkisesti nämä pohdinnat ja tunteet, jotta ne tulisivat helpommin ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi myös muille. 

On vielä mahdollista, että tilanteeni muuttuu, mutta jos minusta ei tule koskaan äitiä, valitsen elämääni muita asioita. En jää haikailemaan mitään menetettyä, vaan keskityn mahdollisuuksiin, joita tuo tilanne avaa. En jähmety kaipaamaan jotain, jota minulla ei ole, vaan kuljen eteenpäin uskoen, että juuri tällaisenaan voin olla maailmalle tarpeellinen ja hyvä nainen.

 

Äm, toivottaen kaunista äitienpäivää kaikille!

Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?


OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.


MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.


JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Puhetta hedelmällisyydestä

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsensaannin mahdollisuuksista? Taannoinen tekstini ”Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?” herätti teissä niin paljon liikehdintää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseni likoon ehkä hurjimmalla tavalla kuin ikinä.

Näistä asioista kukaan ei puhu ääneen, joten nyt on toimittava: Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Menen hedelmällisyysklinikalle etsimään vastauksia meitä lapsettomia sinkkunaisia mietityttäviin kysymyksiin ja testautan oman tilanteeni. Mutta koska itselläni ei ole mitään käsitystä mitä nyt tapahtuu, pyydän apuanne, jotta osaan kysyä oikeat kysymykset.

Katso tästä lisää…

 

Viestiä voit toki myös laittaa tämän bloginikin kautta tai somessa!

Lapsettoman ajatus lapsista, aikuisista ja kärsivällisyydestä

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon sana.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että jos on sairaana, ei auta, vaikka hokee vinkuvalla nasaaliäänellä kaksikymmentäyhdeksän kertaa ”milloin mä voin mennä leikkipuistoon” tai sata miljoon kertaa kriittisiä tavuja korostaen, että ”voisitko sä NYT leikkiä MUN kanssa” jos vastaus on joka kerta sama, ettei sairaana voi mennä leikkipuistoon ja täytyy odottaa kunnes on terve ja että minä en leiki SINUN kanssasi NYT, vaan heti kunhan MINÄ olen juonut tämän kupin kahvia RAUHASSA.

Te blogiystäväni, joilla on lapsia, saatatte pitää minua aika naiivina sanoessani tämän, mutta sanon sen silti: en ollut ymmärtänytkään millainen kärsivällisyyskoetos elämä lasten kanssa on. Niin. Eihän sitä voisikaan tulla ajatelleeksi ellei joka päivä kuule sataa miljoonaa kertaa samoja asioita tai maanittele ruokaa suuhun tai kenkiä jalkoihin. Sitä me lapsettomat ihmiset emme ymmärrä ellemme pääse osaksi lapsiperheiden normaalia elämää. Me tädit ja sedät saamme lapsista aina parhaat päältä: kullannuppuset, joille meillä riittää aikaa ja energiaa loputtomiin, ”joudummehan” leikkimään heidän kanssaan vain määrätyn ajan.

* * *

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oppi.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että mennään rauhassa. Että ei ole kiire minnekään ja että pitää olla malttia odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan mieleen pätkähtävät tai kun lenkkarit eivät sujahda jalkaan tai kananpala suuhun maanitteluista ja sirkustempuista huolimatta puolen tunnin yrittämisenkään jälkeen.

* * *

Kärsimättömyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oivallus.

Minulla on oma tahto. Oma tahti.

Sinulla on oma tahto ja oma tahti.

Me olemme kärsimättömiä. Oma tahto ja tahti ovat toisen tahtoa ja tahtia tärkeämmät.

Meidän kärsimättömyytemme törmäävät ruokapöydässä tai ulko-ovella sirkustemppuja esittäessä sekä yrittäessä tunkea asioita suuhun ja jalkoihin. Kärsimättömyytemme kolahtavat, kun asiat eivät suju haluamallamme tavalla ja haluaisimme vain sanella tahdin toiselle; kun itse haluaisi jo mennä ja toinen vain makaa maassa potkien jalkoja ilmassa. Kun omaa menojalkaa vipattaa, kun on kiire nähdä koko maailma ja toinen pistää ovella täysstopin. Kun haluaa, että SINÄ leikkisit juuri NYT MINUN kanssani ja sinä juotkin vain kahvia. Kun sanoo satamiljoonaajayksi kertaa sen saman asian kriittisiä tavuja korostaen: minä juon NYT tämän kahvin, sinä syöt NYT tämän kananpalan, me lähdemme NYT, jotta minä pääsisin edes kerran päivässä ulos tästä ovesta ja me ehtisimme takaisin ennen kuin sinua alkaa väsyttää. Jotta ehtisimme jotain.

Jotta jostain tulisi jotain.

puisto2

Ensimmäisen Amerikan viikon yllätys: kännykän kuvakansio on alkanut täyttyä leikkipuistokuvista!

puisto1

Emme me ehkä olekaan niin erilaisia; lapset ja aikuiset. Kärsivällisyytemme mitataan pisteessä, jossa saavutetaan yhteinen ymmärrys. Kun kärsimättömyys kääntyy kärsivälliseksi ajatukseksi: mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän pätkähtävät.

Kärsivällisyys.

Kärsimättömyys.

Mikä äärilaitojen parivaljakko.

Mikä yhdistävä tekijä!

* * *

Emme me ole niin erilaisia; lapset ja aikuiset.

Meillä on oma tahto. Oma tahti.

* * *

Jossain kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden välissä on tärkeä piste: halaus. Iso rutistus sovinnoksi, jolloin kärsimättömyys, oma tahto ja oma tahti muuttuvat kärsivällisyydeksi – rakkaudeksi ja yhteisymmärrykseksi.

Kärsivällisyys.

Mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa.

Harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän ptkähtävät.

Sirkustempuista huolimatta.

oletihana

Ensimmäisen Amerikan viikon ihanin asia.

 

/Ämmä, toivoen kärsivällisyyttä päivääsi vietätpä sen lasten tai aikuisten kanssa!