Tag Archives: lapsi

Vaikka haluaisinkin lapsia, on se elämäntilanteessani mahdotonta – jos syntyvyyttä halutaan nostaa, tarvitsevat yksin elävät tukea ja pysyvyyttä

Posted on by

1

Kuulun siihen joukkoon naisia, joiden keskimääräinen lapsiluku saattaa laskea 1,6:een.

Paitsi, että minulla se on edelleen nolla, ja täytän kuukauden päästä 39 vuotta.

Helsingin yliopiston ja Max Planck -instituutin tuoreen tutkimuksen mukaan yli 30-vuotiaat naiset saavat vähemmän lapsia kuin muutama vuosi sitten. 1970-luvulla syntyneet naiset saavat keskimäärin 1,9 lasta, mutta meidän, 1980-luvulla syntyneiden lapsiluku saattaa pienentyä jopa reilusti vajaaseen kahteen.

Se, että ei saa lainkaan lapsia yleistyy siis koko ajan. Niin on mahdollista käydä minullekin. On suorastaan todennäköistä, ettei minusta tule ikinä äitiä.

Olen yksin elävä sinkku ja tahattomasti lapseton. Minulle elämän suurin täyttymys ei koskaan ole ollut tulla äidiksi, mutta se on aina ollut todellinen vaihtoehto. Olen uraohjautunut, ja pistänyt työn tietoisesti monta kertaa elämän valinnoissa etusijalle – arvoni ovat kai sillä tavoin nykyaikaisen naisen. Myös tähän mennessä tapahtuneiden isojen elämänmuutosten takia ei ole ollut aidosti mahdollista harkita lasta. Eikä ole nytkään.

 

Vaikka vielä voisin biologisesti puristaa viime metreillä, ja haluaisinkin lapsia, se on elämäntilanteessani mahdotonta. 

Lapsettomaksi olen päätynyt monen tekijän johdosta, ja avaan ne tässä todentaakseni miten monisyisiä syyt syntyvyyden laskun takana yleensä ovat. Välillä nykyistä lapsettomuuskeskustelua seuratessa tulee sellainen olo, että näitä taustoja ei nähdä lainkaan, vaan tehdään kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, miksi naiset eivät tee lapsia.

 

MINULLA OLISI ehkä nyt jälkikasvua jos olisin jäänyt nuoruuden parisuhteeseen. Vajaana kolmekymppisenä, seurusteltuani lähes 10 vuotta tuntui kuitenkin, että elämää olisi vielä nähtävä muutenkin ja tuo suhde päättyi. Tai kenties minulla olisi nyt pari mukulaa, sillä seuraavassa suhteesssani kolmekymppisenä sitä puolisolleni ehdotin; mutta hän ei sanojensa mukaan ollut siihen vielä valmis. Sitten tuli ero.

Moni asia on oman päätäntävallan ulottumattomissa. Yksin elävänä olen päässyt näkemään, miten vaikeaa parisuhteiden syntyminen on; saati se, että siinä päädyttäisiin synnyttämään yhteinen lapsikin. Sinkkujen kohtaamisongelma on yllättävän suuri, vaikka teknologia tarjoaa siihen periaatteessa mahdollisuuksia enemmän kuin ikinä.

Sen lisäksi, että puolisoa on vaikea löytää, neljääkymppiä lähestyvä sinkkunainen joutuu kohtaamaan kummallisia kolauksia. Kovin sellainen lienee kuulla mieheltä, ettei tämä halua seurustelusuhteeseen ikäiseni kanssa, vaan valitsee sen sijaan nuoremman – tällä kun on paremmat mahdollisuudet saada lapsia ja ikäiseni nainen on riski miehen lapsihaaveille.

 

PARISUHTEENHAN VOISI toki lapsihaaveinen nainen nykyaikana unohtaakin, sillä lapsen voisi tehdä yksinkin, mutta minulla ei ole rahaa sellaiseen. Hoidot maksavat yksinkertaisesti liikaa, enkä voi edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Ja jos olisin mies, ei minulla juuri olisi mahdollisuutta lasta yksin saada.

Moni syy lapsettomuuteni takana kulminoituukin rahaan ja epävarmaan elämään. Olen ollut koko elämäni määräaikaisissa työsuhteissa tai freelancer-yrittäjänä vailla mitään pysyvyyttä. Elämäni koostuu pääsääntöisesti sen pohtimisesta, mistä löydän seuraavaksi töitä. Sinkkuna tässä asetelmassa en edes uskalla kuvitella millaista elämä olisi, jos kantaisin vastuun yksin myös lapsesta. Olisiko mahdollista hoitaa yksin lasta ja taistella samalla työelämän arvaamattomuutta vastaan?

Jos minulla juuri nyt olisi mies ja hänkin siihen halukas, saattaisimme ehkä yrittää. Parisuhteessa toki taloudellinen paine helpottaisi, kun olisi toinenkin jakamassa tuota taakkaa, mutta pelko töiden loppumisesta ei lopu ikinä: mitä tapahtuisi jos nyt pitäisi tauon työstä ja joutuisi sitten taas aloittamaan kaiken alusta, luomaan verkostot ja suhteet uudelleen? On mahdollista, että putoaisin taas ammatillisesti alkuun ja joutuisin kuromaan kiinni asemani uudelleen, sillä kukaan ei pidä minulle paikkaa sillä välin kun olen poissa.

 

SEN LISÄKSI, että kauhistelemme syntyvyyden laskua, olisi näihin tarinoihin sen taustalla nyt todella pureuduttava ja ymmärrettävä, millaisia edellytyksiä yhteiskunnalta me hedelmällisessä iässä olevat naiset tarvitsemme, jotta lapsentekoon ryhtyisimme.

Monta vuotta sinkkuelämää eläneenä olen pistänyt merkille sen, miten vähän näistä yksinelävien haasteista ja niiden ratkaisuista puhutaan. Miten aidosti nämä asiat ovat esimerkiksi päättäjien agendalla, ja ovatko ne edes siellä? Niistä kun löytyy iso syy siihen, ettei lapsia synny. Olen varma, että laillani moni muukin varmasti haluaisi lapsen, jos kokisi sen olevan mahdollista kaiken epävarmuuden keskellä.

 

Viereltä on helppo toitottaa, että ei lapsen tekemiseen ole oikeaa aikaa. Kyllä siihen on, ja se aika on silloin, kun tulee tunne paremmasta pysyvyydestä. Tätä yhteiskunnan rakenteiden olisi tuettava nykyistä paremmin.

Jos meillä on varaa valittaa, että syntyvyys laskee, olisi nyt oltava myös kyvykkyys kohdistaa huomio ratkaisuihin. Yksi merkittävä tekijä olisi se, että erityisesti työnantajat ja työelämä tajuaisivat vastuunsa asiassa. Voisimme vaikuttaa asiaan esimerkiksi vakaamilla työsuhteilla, paremmilla yrittäjyyden tuilla sekä yleisellä hyväksynnällä, ymmärryksellä ja tuella siihen, että myös nainen äitinä voi haluta niin lasta kuin uraa.

Minulla ei ole antaa asiaan vielä mitään maata mullistavia ratkaisuja, mutta olisin sellaisia kovin halukas pohtimaan ja edistämään. Löytääksemme ratkaisuja on niistä ainakin alettava puhua. On avattava näitä syitä erilaisten lapsettomien tarinoiden takana ja käännettävä keskustelun fokus siihen, mitä voisimme tehdä.

Voisimmeko miettiä sitä yhdessä? Jos olet lapseton, mitkä ovat sinun syysi siihen ja mitkä asiat voisivat helpottaa sinua tekemään päätöksen lapsentekoon ryhtymisestä?

Minusta ei tule koskaan äitiä

Posted on by

3

Niin, nyt se on sanottu. Lausuttu ihan ääneen ja kirjoitettu paperille. Sitten vielä painettu blogin ”julkaise”-nappulaa, ja kerrottu julkisesti.

Minusta ei tule äitiä.

Se on vaihtoehto: että minusta ei tule koskaan äitiä. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee äiti, mutta tuon vaihtoehdon mahdollisuus vähenee koko ajan. Olen 37-vuotias, ja sen todennäköisyys, että en koskaan ole äiti, kasvaa vauhdilla.

On kaksi vaihtoehtoa, elämän ja biologian sanelemaa faktaa, ja juuri nyt minä en tiedä, kumpi niistä käy toteteen. Mutta tässä vaiheessa elämää kummatkin vaihtoehdot sekä niiden herättämät tunteet on nostettava esiin ja hyväksyttävä.

On tehtävä itsensä tutuksi molemman tunteen kanssa sekä todettava: elämä, kummalla tahansa tavalla elettynä ja koettuna, on täyttä ja ihanaa.

Olen huomannut, että tämän asian ääneen sanominen on erittäin tarpeellista ja hyvin vapauttavaa. Se vapauttaa paineista, joita itse itselleen ja ulkopuoliset asettavat äitiydestä. Niin monesti olen kuullut toisen ihmisen sanovan, että nainen voi olla täysi ja tietää mitä rakkaus on vasta äitinä; ja heti myös tullut itse ajatelleeksi, että entä jos näin onkin. Entä jos en riitä tällaisena naisena?

Minusta ei välttämättä tule koskaan äitiä, ja tämä täytyy myös muiden ihmisten hyväksyä. Olen kirjoittanut äitiyspohdinnoistani usein aiemminkin, ja on jännä, miten tämä saa ihmiset olettamaan, että ainoa (ja epätoivoinen) haluni ja tavoiteeni on saada lapsi.

Ei niin ole. Minulle aivan yhtä mahdollista on jäädä lapsettomaksi. Se on itselleni juuri tällä hetkellä jopa luontevampi ajatus, sillä en osaa kuvitella, millaista elämäni äitinä olisi. Minulla ei ole itsestäni sellaista mallia tai kuvaa päässä, jossa olisin äiti, ja sen kuvitteleminen on vaikeaa. Tätä ajatusta ei ehkä kukaan muu kuin kaltaiseni lapseton voi ymmärtää. Minä olen tottunut elämään tällaisenaan ja osaan elää sitä täysillä sekä onnellisena myös näin. Minun elämäni on nyt näin ja on mahdollista, että se ei ikinä täydenny perheellä. 

Äitiys on upea asia ja monelle naiselle elämän tärkein asia, mutta nykyaikaiselle naiselle on myös muita tapoja elää. Itse en halua epätoivoisesti äidiksi, vaan tahdon vain kertoa, millaisia ajatuksia käy tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä. 

Tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä käy väistämättä myös se tosiasia, että äitiys ei ehkä ikinä olekaan minun elämäni agendalla – ja että voin olla onnellinen nainen siltikin.

Haluan jakaa julkisesti nämä pohdinnat ja tunteet, jotta ne tulisivat helpommin ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi myös muille. 

On vielä mahdollista, että tilanteeni muuttuu, mutta jos minusta ei tule koskaan äitiä, valitsen elämääni muita asioita. En jää haikailemaan mitään menetettyä, vaan keskityn mahdollisuuksiin, joita tuo tilanne avaa. En jähmety kaipaamaan jotain, jota minulla ei ole, vaan kuljen eteenpäin uskoen, että juuri tällaisenaan voin olla maailmalle tarpeellinen ja hyvä nainen.

 

Äm, toivottaen kaunista äitienpäivää kaikille!

Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Posted on by

0

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

Posted on by

2

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.

MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.

LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm

Payback time

Posted on by

0

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Vaikka vailla puolikasta biologiaa – isäpuoli ja kasvatti-isä ovat lapselle ihan oikeita isiä

Posted on by

0

Tänään on kaikkien isien päivä. Minä olen nyt 35-vuotias lapsi. Kun olin vain vuoden ikäinen, biologinen isäni lähti pois äitini ja minun luota. Sen koomin en ole miestä tavannut eikä minulla ole hänestä muistikuvia.

Muutaman vuoden vanhana, hetken isättömänä lapsuutta elettyäni, maailmaani astui uusi mies. Hän otti minut elämäänsä ja kasvoi isäkseni. Minä juurruin hänen lapsekseen mutkattomasti. Koen, että olemme aina muodostaneet yhteisen perheen ja hän on ollut ainoa isäni; mikään asetelmassa ei ole tuntunut väärältä tai kyseenalaiselta. Edes murrosiän kiukkujen keskellä en ikinä joutunut käyttämään sitä klassista korttia, jossa olisin riidan viimeisenä tikkinä huutanut että ”ethän sä edes ole mun oikea isä”.

 

OLEN ELÄNYT ELÄMÄNI VAILLA puolikasta biologiaa. Enhän olisi ihminen ellen olisi silloin tällöin pysähtynyt pohtimaan miltä tuntuisi tavata tuo toinen puoli. Mutta sille en ole kokenut tarvetta. Liiemmin ei ole ollut aihetta (eikä tule tämän jälkeenkään olemaan) avata asiaa enempää julkisesti. Kerron blogissani vain omista kokemuksistani toisten yksityisyyteen koskematta.

Mutta koska aika harvoin näitä asioita tulee ajateltua saati sanottua tai kuultua ääneen, tänä isänpäivänä haluan omalla tarinallani muistuttaa kaikkia uusioperheitä tai kenties kaltaistani lasta juuri kasvattavaa: joskus uusi isä on hienoin lahja, jonka lapsi voi saada. Vaikka ei ole biologinen, voi silti olla maailman paras ja ihan oikea isä, lapsen rakkauden ja kiitoksen arvoinen!

Minulla on sellainen, enkä ole mistään vajaa.

 

MONESTI VUOSIEN VARRELLA OLEN ihmetellyt sitä kuinka vähän biologialla lopulta on merkitystä. Joskus aivan naurattaa, kuinka paljon muistutan ihmistä, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä perimää. Isäni on antanut mallin moneen ja valanut minuun valtavan rohkeuden; sen, joka täällä blogissanikin sinun edessäsi näyttäytyy. Hän on edelleen minulle se henkilö, jolle soitan kaikista suurimmissa vaikeuksissani tai hurjimmissa iloissani.

Side lapsen ja aikuisen – isän ja tyttären – välillä voi rakentua niin vahvaksi, että perimä ei ole merkityksellinen. Tiedän, ettei tällainen isäksi tuleminen tai isäpuolen rooli ole helppo, mutta täältä aikuiseksi kasvaneen lapsen maailmasta voin sanoa: ei varmasti ole oikeaa tietä, vaan vain kaksi ihmistä, jotka yhdessä muodostavat yksilöllisen ja merkityksellisen suhteen. Ehkä hyväksyminen ja yhteinen kasvaminen ovatkin kaiken avain?

Olen oman kasvatukseni kautta kokenut, että vanhemmuudessa biologiaa tärkeämpää lapselle on ehdoton rakkaus. Tuon tunteen voi hänelle tarjota moni aikuinen ja elämässä vahvasti vaikuttava ihminen.

 

ISYYS, ÄITIYS, VANHEMMUUS, PERHE; ehkä ne ovatkin ennemmin mielentila?

Halu, tahto ja sitoutuminen.

Rakkaus, ohjaus ja lämpö.

Erehdykset, oppiminen ja anteeksiantaminen.

Elämän koko inhimillinen kirjo!

Nämä kaikki voi saada vaikka on vailla puolikasta biologiaa. Minä olen ollut etuoikeutettu ja nyt kovin kiitollinen, että olen saanut elämääni juuri tällaisen isän!

 

Jos sinä olet isäpuoli, kasvatti-isä tai muutoin hetken lainassa lapsen elämässä, muistathan, että me rakastamme sinua!

Ja te loput: annattehan tänään(kin) ekstrakiitoksen kaikille isillenne ja isähahmoillenne!

muistoja6

Sillaiki merkityksellinen on ollut minun isäni, että hän on vaikka pysäyttänyt auton keskellä matkaa tien poskeen, kun tyttären leikkinuken on täytynyt päästä potalle… Siinä olen minä ja Mauno-nukke joskus kasikytluvulla.

 

/Äm

Ikioma lainaperhe

Posted on by

0

Kyllä sitä varmaan jotain on elämässään kuitenkin tehnyt oikein, kun siitä huolimatta, ettei maailma ole omaa perhettä tarjonnut, on saanut yhden varaperheen ja lainalapsia!

Mikään ei ole tällä viikolla yhtä tärkeää kuin tämä


Minun ihanat Amerikan lapseni! Tänään juhlittiin heistä nuoremman 5-vuotissyntymäpäiviä. On aika hurjan hienoa päästä osaksi toisten perhettä niin, että pääsee mukaan lähimmän suvun kanssa vietettäviä juhlia. Olo on etuoikeutettu!

Niin. Perhettä voi olla niin monin eri tavoin. Se on rikkaus. Ja upeaa, että vanhemmat antavat lapsilleen erilaisten aikuisten mallia.

Näillä hymyin ja lämpimin halauksin jaksaa taas pitkään.

Ai mitkä lapset? Oletko jo lukenut esimerkiksi tämän juttuni Las Vegasin seikkailulta: ”Ei ihmisen kuulu yksin olla.”

/Äm

Rakelin kuplassa: Elämä ilman lapsia ja parisuhdetta

Posted on by

0

Jos et eilen nähnyt, niin tässä on tämä: Yle TV2:n Kioski ja Rakelin kuplassa. Ohjelma löytyy myös Yle Areenasta, mutta tämä Youtube-versio avautuu myös ulkomailla.

Millaisia ajatuksia aihe sinussa herättää?

Onko elämän tärkein tavoiteltava tähtäin lapsi ja perinteinen parisuhde?

Posted on by

5

Raskaana oleva nainen on yksi kauneimmista muodoista, jonka tiedän. Täydellinen kehon kurvi ja onnellisuuden odotus, jota tuo figuuri huokuu.

Kokonainen nainen.

* * *

Seison kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa. Aiemmin aamulla olemme tehneet intensiivisen tv-haastattelun Ylen Kioski-ohjelmaan, puhuneet toimittaja Rakel Liekin kanssa sinkkuudesta ja lapsettomuudesta.

Ja nyt seison pukuhuoneessa. Minä, lapseton sinkku kolmenkympin pahemmalla puolella. Pää pyörii ajatuksia ja tulin niitä purkamaan. Pää pyörii ja ympärilläni hyörii: kymmenkunta raskaana olevaa naista valmistautumassa mammajumppatunnille.

Kymmenkunta täydellistä muotoa.

Hymähdän kohtalolle. Kuntosalin synttäriviikko ja ekstraohjelmaa; mammajumppaa täällä ei normaalisti ole. Mutta nyt, kun se on, minä olen tässä: muotojen keskellä ahtaassa pukuhuoneessa, päivänä, jona pohdin parittomuutta enemmän kuin aikoihin.

Katson tulevia äitejä ympärilläni: ”Miltä minä näyttäisin, jos minulla olisi raskausvatsa?”, jään itselleni kiinni ajattelemasta. ”Olisinko sitten täydellinen muoto? Kokonainen nainen? Voisinko vasta sitten tietää mitä on olla rakkaudesta täysi?”

Lapsi ja lapsettomuus, parisuhde ja… suhteettomuus?

Ympärilläni keinuu kauniita, eri kokoisia vauvavatsoja – toinen toistaan lähempänä tai kauempana päätepistettään. Vilkaisen niistä yhtä ja siirrän katseeni seuraavaan. Seuraavaan. Keskustelu Rakelin kanssa rullaa mielessäni.

Onko lapsi todella hienointa mitä elämässä voi olla? Parisuhde tärkein tavoiteltava tähtäin? Voiko täydellisen rakkauden tietää vasta kun on perinteinen parisuhde ja oma lapsi? Millainen on täydellisen naisen muoto?

IMG_8031

”Ei ihmisen kuulu yksin olla”, kirjoitin sinulle taannoin kokemuksestani lapsiperhe-elämästä, jota minulla oli taannoin siunattu mahdollisuus kokea Las Vegasissa. Voit lukea jutun tästä, sillä edelleen ajattelen, ettei meitä ole tehty yksinolemiseen.

 

Tuijotan itseäni peilistä. Vertaan omaa lättänää mahaani vierelläni seisovaan kumpuun. Mittailen muotojamme. Sitähän me aina teemme erilaisista asioista. Vertailemme. Rakennamme normeja siitä miten pitäisi olla – mikä on tavoiteltavaa ja oikein. Surkuttelemme niitä, jotka eivät pääse perille.

Ja siinä kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa kauniiden kumpujen pyöriessä ympärilläni minä, lapseton sinkku kolemkympin pahemmalla puolella, mietin: entä jos minä olen tyytyväinen näin? Onko täydeksi tullakseni odotettava päämäärää, jota ei ehkä ole minulle olemassakaan? Entä jos en haluakaan lapsia tai sitoumuksia? Entä jos tämä onkin hienointa mitä elämässä voi olla, sillä jo huomenna kaikki saattaa olla toisin?

Olisiko minulla lupa olla näin? Annanko itselleni luvan siihen?

Annatko sinä?

Entäpä, jos täydellinen rakkaus onkin tätä? Entä, jos tätäkin olisi täydellinen muoto?

* * *

Ajatukset viikon takaisen haastattelun jälkeen rullasivat näin yhdessä pienessä hetkessä. Monta muutakin kulmaa keskustelimme, ja tänään klo 19.30  Yle TV2:n Kioskin Rakelin kuplassa -ohjelmassa lisää ajatuksia parisuhteesta, parittomuudesta, lapsista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti tulet mukaan! Ohjelma on muuten nähtävssä myös Yle Areenassa ja Youtubessa.

Keskustelu alkakoon!

/Äm

Arkistojen aarre: Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Posted on by

0

Vähän vahingossa MaiLifessa vietetäänkin nyt parisuhdeviikkoa, sillä minut pyydettin juttelemaan aiheesta TV2:n Kioski-ohjelmaan viikon päästä tiistaina. Pengoin blogia ja huomasin, että jokunen sana on tullut aiheesta kirjoitettua. Siksi seuraavien päivien aikana uusintana pari tekstiäni sinkkuudesta ja parisuhteesta vähän niinku aihetta lämmittelemään ja ajatuksiasi kirvoittamaan ensi viikon suurta sinkkushowta ajatellen.

Muistatko tämän viime äitienpäiväisen?

* * *

Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.

Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.

* * *

Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita. 

Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina: 

Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.

Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.

maivei

Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?

Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.

Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.

Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?

sukat

Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.

Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?

Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.

Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.

Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.

Tällä iällä!

* * *

Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä. 

Ja äiti. 

Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.

Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.

* * *

Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.

Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?

Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.

Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?

* * *

Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?

En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

* * *

Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään. 

”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle. 

Siis ihan oikeasti sanon!

Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää. 

Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?

Huokaan ja avaan oven.

Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?

* * *

Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?

Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.

Mitä sinä ajattelet?

maijatuplana

/Ämmä, pohjimmiltaan pikkutötteröihminen

Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 10.5.2015. Alkuperäinen blogi tässä.