Lapsettoman ajatus lapsista, aikuisista ja kärsivällisyydestä

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon sana.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että jos on sairaana, ei auta, vaikka hokee vinkuvalla nasaaliäänellä kaksikymmentäyhdeksän kertaa ”milloin mä voin mennä leikkipuistoon” tai sata miljoon kertaa kriittisiä tavuja korostaen, että ”voisitko sä NYT leikkiä MUN kanssa” jos vastaus on joka kerta sama, ettei sairaana voi mennä leikkipuistoon ja täytyy odottaa kunnes on terve ja että minä en leiki SINUN kanssasi NYT, vaan heti kunhan MINÄ olen juonut tämän kupin kahvia RAUHASSA.

Te blogiystäväni, joilla on lapsia, saatatte pitää minua aika naiivina sanoessani tämän, mutta sanon sen silti: en ollut ymmärtänytkään millainen kärsivällisyyskoetos elämä lasten kanssa on. Niin. Eihän sitä voisikaan tulla ajatelleeksi ellei joka päivä kuule sataa miljoonaa kertaa samoja asioita tai maanittele ruokaa suuhun tai kenkiä jalkoihin. Sitä me lapsettomat ihmiset emme ymmärrä ellemme pääse osaksi lapsiperheiden normaalia elämää. Me tädit ja sedät saamme lapsista aina parhaat päältä: kullannuppuset, joille meillä riittää aikaa ja energiaa loputtomiin, ”joudummehan” leikkimään heidän kanssaan vain määrätyn ajan.

* * *

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oppi.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että mennään rauhassa. Että ei ole kiire minnekään ja että pitää olla malttia odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan mieleen pätkähtävät tai kun lenkkarit eivät sujahda jalkaan tai kananpala suuhun maanitteluista ja sirkustempuista huolimatta puolen tunnin yrittämisenkään jälkeen.

* * *

Kärsimättömyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oivallus.

Minulla on oma tahto. Oma tahti.

Sinulla on oma tahto ja oma tahti.

Me olemme kärsimättömiä. Oma tahto ja tahti ovat toisen tahtoa ja tahtia tärkeämmät.

Meidän kärsimättömyytemme törmäävät ruokapöydässä tai ulko-ovella sirkustemppuja esittäessä sekä yrittäessä tunkea asioita suuhun ja jalkoihin. Kärsimättömyytemme kolahtavat, kun asiat eivät suju haluamallamme tavalla ja haluaisimme vain sanella tahdin toiselle; kun itse haluaisi jo mennä ja toinen vain makaa maassa potkien jalkoja ilmassa. Kun omaa menojalkaa vipattaa, kun on kiire nähdä koko maailma ja toinen pistää ovella täysstopin. Kun haluaa, että SINÄ leikkisit juuri NYT MINUN kanssani ja sinä juotkin vain kahvia. Kun sanoo satamiljoonaajayksi kertaa sen saman asian kriittisiä tavuja korostaen: minä juon NYT tämän kahvin, sinä syöt NYT tämän kananpalan, me lähdemme NYT, jotta minä pääsisin edes kerran päivässä ulos tästä ovesta ja me ehtisimme takaisin ennen kuin sinua alkaa väsyttää. Jotta ehtisimme jotain.

Jotta jostain tulisi jotain.

puisto2

Ensimmäisen Amerikan viikon yllätys: kännykän kuvakansio on alkanut täyttyä leikkipuistokuvista!

puisto1

Emme me ehkä olekaan niin erilaisia; lapset ja aikuiset. Kärsivällisyytemme mitataan pisteessä, jossa saavutetaan yhteinen ymmärrys. Kun kärsimättömyys kääntyy kärsivälliseksi ajatukseksi: mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän pätkähtävät.

Kärsivällisyys.

Kärsimättömyys.

Mikä äärilaitojen parivaljakko.

Mikä yhdistävä tekijä!

* * *

Emme me ole niin erilaisia; lapset ja aikuiset.

Meillä on oma tahto. Oma tahti.

* * *

Jossain kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden välissä on tärkeä piste: halaus. Iso rutistus sovinnoksi, jolloin kärsimättömyys, oma tahto ja oma tahti muuttuvat kärsivällisyydeksi – rakkaudeksi ja yhteisymmärrykseksi.

Kärsivällisyys.

Mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa.

Harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän ptkähtävät.

Sirkustempuista huolimatta.

oletihana

Ensimmäisen Amerikan viikon ihanin asia.

 

/Ämmä, toivoen kärsivällisyyttä päivääsi vietätpä sen lasten tai aikuisten kanssa!

 

 

 

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

katu

Näkymä kotikadullani. Voi miten olenkaan kaivannut noita vuoria ja palmuja!

 

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

Siksi minä tartun seikkailun mahdollisuuteen, kun sellainen minulle tarjoutuu ja elämäntilanne antaa myötä. Erityisesti silloin, kun kyseessä on toisten ihmisten auttaminen.

caution

Miten sitä voikaan ihminen olla näin sekaisin? Olen nyt pari päivää totutellut elämään Amerikassa. Aikaero ja väsymys pistävät pään tietysti virraamaan, mutta hämmennystä aiheuttaa myös se, että olen taas hypännyt sellaiseen, mistä en tiennyt etukäteen yhtään mitään. Tartuin vain kiinni, kun sain tilaisuuden tehdä taas hetken ajan jotain ihan muuta. Sehän on minun elinvoimani salaisuus; että saan kokeilla asioita, jotka eivät välttämättä normaalivirtaani kuuluisi ja haastaa itseäni uusiin juttuihin – ja sitten tietysti jakaa kokemukseni sinun kanssasi ja kenties tarjota jotain ajateltavaa. Se on minulle seikkailujen suola.

Muistat Maija Poppasen, joka lennähti sateenvarjollaan Bankin perheeseen suositussa elokuvassa? Niin on käynyt nyt minulle. Minä olen laskeutunut erään tuttavaperheeni kanssa Amerikkaan lastenvahdiksi auttamaan kahden suloisen tytön hoidossa vanhempien työskennellessä! Ajattele. Minä luonneroolissani, Poppasena! Se on kenties sinulle vielä tuntematon puoli minusta. Mutta jos en en ole sitä aiemmin tullut maininneeksi, kerrottakoon viimeinkin nyt, että minä rakastan lapsia (ja lapsetkin kenties vähän minuakin…). Lapset ovat maailman hauskinta porukkaa, ja meillä aikuisilla olisi heiltä paljon opittavaa! Siksi minulle on lottovoitto voida osallistua pikkuisten elämään. Varsinkin, kun minulla ei ole omia lapsia.

Jotain ihan muuta. Olisitko arvannut tätä? Jotain ihan muuta kuin kohta vuoden takainen seikkailuni Norjassa. Pidin lähtöni salaisuutena ja olen nyt saanut monta ”huolestunutta” viestiä siitä, kuinka pitkäksi ajaksi olen reissuun lähtenyt. Paluulippu on tammikuun puolivälissä, joten silloin palaan Suomeen, älä huoli. Vaikka eihän sitä toki voi koskaan tietää mitä täällä tapahtuu… Kuten sanottu, seikkailut päätyvät aina odottamattamattomiin yllätyksiin.

Mahdollisuus lähteä tarjoutui yllättäen, päätös tehtiin nopeasti ja sitten vain mentiin. You know my style! Niinhän ne parhaimmat seikkailut alkavat. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se se, että on aina hyvä jättää ovi avoimeksi yllättäville mahdollisuuksille oppia ja kokea jotain uutta – tehdä jotain ihan muuta kuin kukaan, itsensä mukaan luettuna, osaisi odottaa.

Kun on mahdollisuus, miksi ei taas tarttuisi toimeen?

muistoja8

Tuossa olen minä ystäväni Sarahin kanssa Prom-juhlapäivänä kauan sitten Las Vegaissa elämäni yhdellä edelleen tärkeimmistä seikkailuista. Tuon vaihto- oppilasvuoden aikana Las Vegasista tuli minulle tärkeä paikka.

 

Flashback. Sinähän ehkä jo tiedät, että olen ollut vajaa parikymmentä vuotta sitten vaihto-oppilaana Las Vegasissa. Myös siitä syystä tämä reissu oli minulle tärkeä, sillä pääsen palaamaan taas pitkästä aikaa minulle tärkeään paikkaan. Kun astuin toissa päivänä tähän upeaan taloon, josta nyt tulee kotini seuraaviksi viikoiksi, tuntui aivan samalta kuin silloin kun avasin lukioikäisenä isäntäperheeni kodin oven täällä. Nyt olen taas astunut toisten perheen elämään ulkopuolisena, ja mietin miten sovin tähän palaan. Olen lähtenyt matkaan tietämättä millainen arjestani täällä muodostuu. Jännä tunne, joka vie minut muistoissani takaisin noihin nuoruuteni vuosiin. Hyvin voimakas fyysinen reaktio, jossa sekoittuvat niin jännitys, innostus kuin pieni pelkokin: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Mutta sitähän seikkailu juuri on; jännitystä, innostusta ja pelkoakin. Sitä, että antaa mennä ja katsoo mitä syntyy. Sinäkin pääset nyt mukaani matkalle Las Vegasiin kuulemaan mitä aika lasten kanssa minulle opettaa, tapaamaan rakkaita vaihto-oppilasaikani ystäviä ja isäntäperhettäni sekä kuulemaan mitä amerikkalaiset täällä auringon alla ajattelevat elämästä. Haluan tuoda sinulle palan tätä maailmaa ja ajatuksia, jotka täällä syntyvät.

Poppasena Poppasen paikalla, Amerikan Au Pairina.

Iloa ja Las Vegasin valoa Suomeen, rakkaat ystäväni! Seikkailu alkakoon!

aupair

/Ämmä, joka nauraa ajatukselle siitä, että on nyt tehnyt kaikki teini-ihmisten elämään kuuluvat asiat Las Vegasissa: ollut ensin vaihto-oppilas ja nyt au pair! Mitähän seuraavaksi?

Posliininorsu

Muistatko, kun kerroin heinäkuussa nimipäivänäni posliininorsusta, jonka sain nimipäivälahjaksi joskus 30 vuotta sitten? Kirjoitin silloin tämän tekstin, jossa pohdin kiitollisuutta.

ARVAA MITÄ!?!?!! 

Löysin tuon norsun vanhempieni luota!!!

Katso!

  
Tuo se on! Vaaleanpunainen norsu, joka makaa rennosti kyljellään. Hassun näköinen ja melko vaatimaton, mutta silti minun rakkain aarteeni. Vuosikymmenten jälkeen se on taas minulla. Ja minä olen yhtä lapsenomaisen innostunut kuin pikkutyttönä tämän saadessani.

Kiitollinen. Lapsenomaisen kiitollinen minä olen tänään. Monesta syystä. Elämä on taas monin eri merkein muistuttanut minulle, miten uskomattomin tavoin se aina järjestää asiat juuri oikein. Uskomattomia asioita tapahtuu. Saat kuulla niistä aikanaan.

Mistä sinä olet tänään lapsenomaisen innostunut ja kiitollinen?

/Ämmä

Tötteröviikonloppu ja yllätys kulman takana

Tunnustan. Eilinen veti voimat niin nolliin, etten enää illalla jaksanut kirjoittaa. Aamulla heräsin pienessä jännityksen sekaisessa fiiliksessä pohtien haluaisinko tämän viikonlopun jälkeen hetkeen kuullakaan sanaa ”lapsi” saati sitten ajatella pikkutaaperoita tai nähdä niitä…

Tämä on ollut Tötteröviikonloppu, jonka minä, Maija-täti, lasten paras kaveri olen viettänyt Helsingin Messukeskuksessa Lapsimessuilla viihdyttäen pikku Tötteröitä.

tötterö

Onneksi eilinen tiukka päivä saatiin nollattua kunnon kymmentuntisilla yöunilla ja nyt päivän jälkeen olen edelleen yllätyksekseni täynnä virtaa. Jotain maagista niissä Tötteröissä kai on.

Siihen, että virtaa riittää edelleen saattaa myös vaikuttaa se, että kohtasin pikku Tötteröitten lisäksi ihania isoja Tötteröitä. Naurattaa. Muistat kun loppuviikosta taiteilin sen kuvan ja ajatuksen seikkailusta? Kerroin kuinka minusta seikkailu on mielentila ja ajatus siitä, että haluaa kurkistaa aina seuraavan kulman taakse. Että sieltä sitten se seikkailu löytyy. No, tänään kulman takana todella odotti aivan kirjaimellisesti ihana yllätys!

papu

Yhtäkkiä tämä nainen hyppäsi kulman takaa osastolleni! Ihana lukijani Marja, joka tuli tervehtimään minua. Hänen työpaikkansa Papu Design -lastenvaate- ja lifestylebrändin osasto oli suoraan kulman takana osastosta, jolla minä olin. Siinä me sitten vaihdoimme ajatuksia ja kuulumisia keskellä Tötteröiden tohinaa. Ihania ihmisiä ja aivan valtavan mielenkiintoinen suomalainen, vastuullinen ja ekologinen vaatebrändi!

Ja koska Papu pukee pikku Tötteröitten lisäksi myös meitä isompia Tötteröitä, minäkin sain itselleni hankittua ihanan Papu stories -paidan. Meinaan haljeta onnesta. Tämä paita on ihan kaikkea mitä vaatteelta voin toivoa; laadukas ja juuri sopiva sekoitus rokkenrollia ja lapsekkuutta.

Sellainen seikkailu se, Tötteröviikonloppu.

Nyt minä sanon töttöröö ja lähden lenkille sateeseen! Iloista viikon alkua ja jos satut minuun ensi viikolla törmäämään, puhu minulle kuitenkin aika vähän jooko lapsista… Tai niiden tekemisestä.

/Ämmä

 

Innostusilme 30 vuoden takaa

Tämä on huvittanut minua tänä aamuna

innostus

Ei sitä ihminen näemmä 30 vuodessa kovin paljon muutu. Tuo on minun innostusilmeeni.

Ja tänään olen suhteellisen innostunut. Varsinkin kun sain juuri tehtyä siivousoperaationi tässä kämppäni about 50 asteen trooppisessa helteessä. Iltapäivällä mennään kyläilemään kaverin luokse ja saattaa olla että tänään korkkaan kesän ekan Mattolaiturin. Siis Mattolaituri on ravintola Helsingissä niille jotka eivät tiedä.

Mikäs sinua tänään innostaa? Onko sinulla oma innostusilme? Ja oletko koskaan vertaillut vanhoja kuvia itsestäsi nykypäivään? Ei sitä kuulkaa ihan oikeasti ihmisen perusluonne ja -olemus kovasti muutu, vaikka joskus ihan yrittämällä yrittäisi. Minulle yksi tämän parin vuoden matkan isoimmista löydöistä on se, miten samanlainen olen nykyään kuin joskus lapsena. Että se lapsuuden riemu, uteliaisuus ja innostus ovat nousseet taas pintään, vaikka pitkäksi ajaksi yritin ne peittää kun piti olla vakava aikuinen. Ja silti juuri parhaimmillani koen olevani juuri tuollaisena. Vaikka muut pitäisivät ihan hölmönä.

Miksi vanhempia pitää miellyttää vaikka on aikuinen?

Isä soittaa.

”Nooooh. Mites siellä työrintamalla, kun se sinun viiden kuukauden mittainen projekti kohta loppuu. Onko löytynyt jo jotain uutta?”

Noin! Ryhti valahtaa lysyyn, kasvot kalpenevat vitivalkoiseksi. Otsaan nousee ärtymyksen ryppy. Salitreenin jälkeinen hyvä pössikseni on tiessään sen siliän tien.

Taas se soittaa siitä. Että olenko jo saanut vakauden ja varmuuden elämääni. Tasaisen tulovirran ja sillai.

”Kyllä nämä asiat etenevät”, tokaisen kireänä kirjakielellä tuntien valtavaa ahdistusta.

”Eihän taas mennä tähän? Ethän taas masenna minua sillä puheellasi elämän realiteeteista?”, ajattelen. ”Raadan täällä perse ruvella unelmani saavuttamiseksi, uskon siihen täysillä, ja olen päättänyt toteuttaa sen. Se ei vaan ehkä ole sinun käsityksesi tasaisesta tulovirrasta ja sillai.”

* * *

Onko sulla tätä samaa? Että vanhempien varjo painaa niskassa, vaikka olet jo vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia, asunut poissa kotoa? Vaikka olet perhana aikuinen ja sinulla pitäisi olla ihan oma elämä!

”Sinun pitää nyt ottaa sellainen turvallinen työ”, he sanovat. ”Että pääset nyt jaloillesi ja saat jatkuvuutta elämään.”

Hyvää hyvyyttäänhän se soittaa ja osoittaa välittämistään. Miksi tämä saa minut niin ahdistuneeksi? Koen, että olen tilivelvollinen vanhemmilleni, että minun täytyy vastata heidän odotuksiinsa siitä milaista elämäni tulisi olla.

* * *

Miksi vanhempien sana on niin merkityksellinen vielä aikuisena? Miksi koen, että minun täytyy miellyttää heitä ja ajattelen, että minun pitää ottaa vakituinen tiedottajan paikka jossain virastossa, kun vanhempani katsovat sen olevan vakaa ja turvallinen työ –

”jotta sinä saat nyt vihdoin tuon elämäsi järjestykseen ja löydät jonkun ihan tavallisen jalat maassa olevan miehen ja perustat perheen ja otat virkavapaata sitten kun haluat vähän tuulettaa ajatuksia.”

– kun minä itse en koe, että se on yhtään minun juttuni. Päinvastoin, minulle henkilökohtaisesti se edustaisi henkistä kuolemaa (en tarkoita, että tiedottajan virassa olisi mitään pahaa, mutta minulle se ei vaan ole sopivin työ). Mutta silti ajattelen, että se olisi minulle paras vaihtoehto. Koska vanhempani niin sanovat.

Tiedätkö mistä puhun. Onko sulla tätä? Ja onks tää aina tätä?

aivopallo

Tää kuva on oikeasti jo parin vuoden takaa, mut kun just nyt on ihan just tollanen olo…!

/Maija, rolling in the deep

Mediakasvatus pakolliseksi kaikille lapsille!

Eilinen photoshoppaustestini herätti ison lukijajoukon ja paljon keskustelua. Tervetuloa taas iso uusi, ihana jengi blogini pariin! Erityisen kiinnostuneena olenkin seurannut juuri teidän kommentointianne, te, jotka ette minua tunteneet ennen eilistä millään tavalla – ette henkilökohtaisesti ettekä blogini kautta. Mitä te ajattelitte? Kumpi Maija teihin vetosi enemmän?

Mirkku teki pientä gallupia ja kertoi, että myös tuo käsitelty versio minusta oli vedonnut useaan, joka ei ole minua nähnyt aiemmin. Eräs oli esimerkiksi todennut sen olevan ”esteettisesti vaikuttavampi” ja se yksi piti ”tosi hottina” ”Se riippuu niin siitä millä ajatuksella kuvaa katsoo, ja niin vain on, että tuollaisella barbityypillä on yllättävän paljon faneja. Ei se kaikkiin vetoa, mutta kirurgien vastaanotolle pyrkii kuulemma jo nuoria, jotka oikeasti haluavat näyttää barbieilta, luonnollisuutta ei enää edes haluta tavoitella.”, Mirkku kiteytti.

Facebookissa käytiin myös mielenkiintoinen keskustelu.

Veera kommentoi kuvaani:

Kasvoissa selkein muutos, mutta olisiko Maija huomannut muita muutoksia jos olisi nähnyt vain tuon photoshopatun version? Tätä tämä maailma valitettavasti on. Varsin vääristynyt monella tapaa. Naisilla on loputon tarve muokata itseään ja valitettavasti me keskitytään monesti sellaisiin yksityiskohtiin, jolla ei ole oikeasti varsinaista merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Hän on kuitenkin kaunis ”virheineen” kaikkineen!

Tähän Mirkku vastasi:

”Luulen, kyllä Maija olisi muutokset huomannu. Uskon, että etenkin puolitutuilla muokattu olisi mennyt läpi jo helpommin ”aitona”. Vartalon muokkaus menee aina helpommin läpi ja se musta onkin se kaikkein kriittisin juttu. Luullaan, että kun kaikki muutkin ja varsinkin ne menestyneet ja kuuluisat näyttää tolta, niin kyllä munkin pitää: se on se mitä pitää olla, että voi menestyä ja on haluttava. Ja kuka meistä pystyy sanomaan, ettei haluaisi olla menestynyt ja haluttava, ainakin siinä omassa viitekehyksessään ellei nyt ihan julkisesti? Toiset on tälle immuunimpia ja (onneksi!) monen mielestä tää on ihan triviaalia, mutta kyllä tää on asia, joka koskettaa isoa osaa ihmisistä, etenkin nuorista. Jos yli kolmekymppinen nainen meni tästäkin tarkoituksellisesta ”leikistä” vähän hämmennyksiin, niin miten sitten nää ihmisenalut, kun media on tulvillaan tätä? Mitä jää, kun riisuu persoonan ja jättää pinnan, joka näyttää kovasti myyvän? Mihin vedetään raja? Tämän tyyppinen pinta tulee vastaan musiikkivideoista, muotilehdistä ja realitysarjoista ihan jatkuvalla syötöllä.”

Mehän teimme kuvasta yhden hienovaraisemmin käsitellyn version. Tällaisen

IMG_9344_feikkimaija

Vertaapa sitä nyt näiden kahden välissä. Olisiko tuo mennyt sinulta läpi?

bild

Riitta Lontoosta sanoi (viitaten tuohon eniten retusoituun barbiekuvaani):

”Jos haluaa ihan oikeasti lehtiin täällä Lontoossa, niin airbrushaukseen menee about kaksi tuntia per kuva ja ne pitää olla selkeesti ihan erilaisia kuin Maijan kuvan. Tämä (kuva) on hyvin kevyt ja kiva kun ei ole tehty ihmisestä robotin näköistä. Luonnollisia kuviahan ei ainakaan täällä voi enää käyttää, joten myos kasvatuksen ja opetuksen pitäisi seurata mukana että nuoret ymmärtää, ettei lehden kuvat ole todellisia.”

Se kuva, joka sai minut tärisemään järkytyksestä feikkiydellään oli Riitan mielestä hyvin kevyt ja kiva! Ja minä näin kuvassa avaruusolion!

Niin. Nyt tullaan olennaisimpaan asiaan koko testini opetuksessa. Tätä trendiä ei voi estää, kuvia tullaan jatkossakin käsittelemään vielä entistä rankemminkin ja kauneusihanne muokkautuu sen mukaisesti. Ellei jotain tehdä. Ja jotain on tehtävä, jotta tämä nykynuorisomme pysyy edes jollain tavalla järjissään kaiken tämän keskellä! On erityisen tärkeää, että mediakasvatus saadaan pakolliseksi kouluaineeksi jo alakoulussa. Että nuoret saavat käsitellä näitä asioita terveessä ohjauksessa. Sitä asiaa minä haluan omalla toiminnallani edistää. Että kaikki saavat jo lapsesta lähtien, alakoulussa mahdollisuuden mediakasvatukseen. Sillä usko minua sisko; tämä ei ole totta, tämä on illuusiota. Eikä tämän tarvitse olle totta!

Tämä on totta:
sunnuntaiauringonsäde

/Maija, joka kirjoittaessaan tätä blogia katsoo sivusilmällä uutta ”Tavallista elämää” -sarjaa Vitoselta ja toteaa, että… tai ei toteakaan mitään, on vaan hiljaa ja katsoo omaa, photoshoppaamatonta kuvaansa todella tyytyväisenä

 

 

Vauvapölyä

Nyt taas elämä hymyilee. Sain osakseni ison kasan vauvapölyä lounaalla Helmin, 7 kk, ja hänen äitinsä Heidin, vähän vanhempi, kanssa. Nämä vauvatapaamiset ovat tavallaan vähän vaarallisia, kun se pikkuruinen Hormonizilla minussa alkaa herätä henkiin nähdessäni näitä vaalenpunaisia ja -sinisiä pikkuihmeitä… Hassu havainto on muuten se, että joka toinen ystävistäni on vasta saanut tai saamassa lapsen ja joka toinen taas eronnut tai eroamassa. Sellainen se elämän kulku kai sitten lienee. Tässä iässä.

Helmi2

Helmi1

Ikä se on vaan alkanut itseäkin mietityttää. Että kuinkakohan kauan tässä oikeasti voi odottaa, että vielä lapsia voi saada. Ei kai sitä voi välttyä tällaisiltakin ajatuksilta, kun ei tässä maailmassa mikään näytä olevan varmaa. Hassua ajatella myös, että omilla lapsuuden kavereilla monella on jo isoja lapsia. Sitten toiset ovat päättäneet panostaa ensin muihin asioihin ja saaneet lapsia sitten myöhemmällä iällä. Sellainen kai se elämänkulku lienee. Monta asiaa voi kontrolloida itse, ja sitten taas on juttuja joihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluasi.

Helmi3

Mutta onneksi minulla on näitä lainalapsia, joiden kanssa saan leikkiä ja hassutella. Näillä vauvapölyillä viikonloppu alkakoon!

/Maija, ihmetellen miten nämä lapset saavat aina miettimään näin isoja asioita

 

 

Lapsuudenkaipuu

Kahvitauko töissä. Kävelin kahvinkeittimeltä työpöytäni ääreen ja katselin maahan. Tajusin että toimistolla on ihan samanlainen matto kuin meidän kotona oli lapsena. En yhtään muista missä ja milloin, mutta muistan leikkineeni tuollaisen maton päällä joskus.

20140331-125845.jpg
Tuli ihan hirveä ikävä lapsuutta. Kotia, vanhempia, sitä että ei ollut murheen murhetta. Tällainen lyhyt, ohimenevä ajatus, että voi kun saisin olla taas huoleton lapsi.

/Maija, toivottaen reipasta alkanutta viikkoa