Vaikka vailla puolikasta biologiaa – isäpuoli ja kasvatti-isä ovat lapselle ihan oikeita isiä

Tänään on kaikkien isien päivä. Minä olen nyt 35-vuotias lapsi. Kun olin vain vuoden ikäinen, biologinen isäni lähti pois äitini ja minun luota. Sen koomin en ole miestä tavannut eikä minulla ole hänestä muistikuvia.

Muutaman vuoden vanhana, hetken isättömänä lapsuutta elettyäni, maailmaani astui uusi mies. Hän otti minut elämäänsä ja kasvoi isäkseni. Minä juurruin hänen lapsekseen mutkattomasti. Koen, että olemme aina muodostaneet yhteisen perheen ja hän on ollut ainoa isäni; mikään asetelmassa ei ole tuntunut väärältä tai kyseenalaiselta. Edes murrosiän kiukkujen keskellä en ikinä joutunut käyttämään sitä klassista korttia, jossa olisin riidan viimeisenä tikkinä huutanut että ”ethän sä edes ole mun oikea isä”.

 

OLEN ELÄNYT ELÄMÄNI VAILLA puolikasta biologiaa. Enhän olisi ihminen ellen olisi silloin tällöin pysähtynyt pohtimaan miltä tuntuisi tavata tuo toinen puoli. Mutta sille en ole kokenut tarvetta. Liiemmin ei ole ollut aihetta (eikä tule tämän jälkeenkään olemaan) avata asiaa enempää julkisesti. Kerron blogissani vain omista kokemuksistani toisten yksityisyyteen koskematta.

Mutta koska aika harvoin näitä asioita tulee ajateltua saati sanottua tai kuultua ääneen, tänä isänpäivänä haluan omalla tarinallani muistuttaa kaikkia uusioperheitä tai kenties kaltaistani lasta juuri kasvattavaa: joskus uusi isä on hienoin lahja, jonka lapsi voi saada. Vaikka ei ole biologinen, voi silti olla maailman paras ja ihan oikea isä, lapsen rakkauden ja kiitoksen arvoinen!

Minulla on sellainen, enkä ole mistään vajaa.

 

MONESTI VUOSIEN VARRELLA OLEN ihmetellyt sitä kuinka vähän biologialla lopulta on merkitystä. Joskus aivan naurattaa, kuinka paljon muistutan ihmistä, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä perimää. Isäni on antanut mallin moneen ja valanut minuun valtavan rohkeuden; sen, joka täällä blogissanikin sinun edessäsi näyttäytyy. Hän on edelleen minulle se henkilö, jolle soitan kaikista suurimmissa vaikeuksissani tai hurjimmissa iloissani.

Side lapsen ja aikuisen – isän ja tyttären – välillä voi rakentua niin vahvaksi, että perimä ei ole merkityksellinen. Tiedän, ettei tällainen isäksi tuleminen tai isäpuolen rooli ole helppo, mutta täältä aikuiseksi kasvaneen lapsen maailmasta voin sanoa: ei varmasti ole oikeaa tietä, vaan vain kaksi ihmistä, jotka yhdessä muodostavat yksilöllisen ja merkityksellisen suhteen. Ehkä hyväksyminen ja yhteinen kasvaminen ovatkin kaiken avain?

Olen oman kasvatukseni kautta kokenut, että vanhemmuudessa biologiaa tärkeämpää lapselle on ehdoton rakkaus. Tuon tunteen voi hänelle tarjota moni aikuinen ja elämässä vahvasti vaikuttava ihminen.

 

ISYYS, ÄITIYS, VANHEMMUUS, PERHE; ehkä ne ovatkin ennemmin mielentila?

Halu, tahto ja sitoutuminen.

Rakkaus, ohjaus ja lämpö.

Erehdykset, oppiminen ja anteeksiantaminen.

Elämän koko inhimillinen kirjo!

Nämä kaikki voi saada vaikka on vailla puolikasta biologiaa. Minä olen ollut etuoikeutettu ja nyt kovin kiitollinen, että olen saanut elämääni juuri tällaisen isän!

 

Jos sinä olet isäpuoli, kasvatti-isä tai muutoin hetken lainassa lapsen elämässä, muistathan, että me rakastamme sinua!

Ja te loput: annattehan tänään(kin) ekstrakiitoksen kaikille isillenne ja isähahmoillenne!

muistoja6

Sillaiki merkityksellinen on ollut minun isäni, että hän on vaikka pysäyttänyt auton keskellä matkaa tien poskeen, kun tyttären leikkinuken on täytynyt päästä potalle… Siinä olen minä ja Mauno-nukke joskus kasikytluvulla.

 

/Äm

Innostusilme 30 vuoden takaa

Tämä on huvittanut minua tänä aamuna

innostus

Ei sitä ihminen näemmä 30 vuodessa kovin paljon muutu. Tuo on minun innostusilmeeni.

Ja tänään olen suhteellisen innostunut. Varsinkin kun sain juuri tehtyä siivousoperaationi tässä kämppäni about 50 asteen trooppisessa helteessä. Iltapäivällä mennään kyläilemään kaverin luokse ja saattaa olla että tänään korkkaan kesän ekan Mattolaiturin. Siis Mattolaituri on ravintola Helsingissä niille jotka eivät tiedä.

Mikäs sinua tänään innostaa? Onko sinulla oma innostusilme? Ja oletko koskaan vertaillut vanhoja kuvia itsestäsi nykypäivään? Ei sitä kuulkaa ihan oikeasti ihmisen perusluonne ja -olemus kovasti muutu, vaikka joskus ihan yrittämällä yrittäisi. Minulle yksi tämän parin vuoden matkan isoimmista löydöistä on se, miten samanlainen olen nykyään kuin joskus lapsena. Että se lapsuuden riemu, uteliaisuus ja innostus ovat nousseet taas pintään, vaikka pitkäksi ajaksi yritin ne peittää kun piti olla vakava aikuinen. Ja silti juuri parhaimmillani koen olevani juuri tuollaisena. Vaikka muut pitäisivät ihan hölmönä.

Sanallinen tiedote

Maanantai. Tiedätte mitä se tarkoittaa: minä saan taas ihmetellä, että mihin vilahti yksi viikko.

Kun olen teille rehellinen, voin kertoa, että nyt on vähän stressiä päällä. Kiirettä ja hommaa ja pientä ahdistuneisuutta siitä, että nettisiuvni (joista kyllä tulee ihan sairaan hienot!), ovat vielä niinsanotusti ”vaiheessa”. Mutta onneksi tämä homma on hauskaa. Nettisivuja tehdessämme löysin nimittäin tällaisen todistuksen, ”Sanallisen tiedotteen” ala-asteen ensimmäisiltä luokilta.

st2

st1

Hymyilyttää. On näemmä ollut ihan pienestä lähtien selvää missä tämän tytön kyvyt ovat ja missä eivät. Matematiikassa ”joskus joutuu vähän tuskailemaan” mutta sitten taas ”omat jutut kirjoituksessa ovat mainioita”. Pakko se on uskoa; kyllä se on ollut selvää aina kuka minä olen ja missä olen parhaimmillani.

Minä olin lapsena valtavan luova. Sitten unohdin luovuuden, leikin ja leikkimielisyyden moniksi vuosisksi, kun piti kasvaa vakavaksi aikuiseksi ja tehdä bisnestä. Nyt olen palautellut näitä lapsuuden rakkaita asioita takaisin elämääni parin vuoden ajan – kirjoittanut, tehnyt teatteria, laulanut, ollut kaiken kaikkiaan aikamoisen luova. Ja on sanottava, että juuri tämä on tehnyt elämästäni niin upeaa kuin se nyt on. Uskallan taas tehdä asioita joita rakastan.

Tähän maanantaihin pieni kehotus, minun ”Sanallinen tiedotteeni” sinulle: mietipä mitä sinä rakastit lapsuudessasi ja millä tavoin nämä asiat sisältyvät elämääsi nyt. Onko jotain todella tärkeää ja rakastamaasi kenties unohtunut vuosien taakse, jotka sinun olisi hyvä nostaa taas takaisin elämääsi? Kuka sinä olet parhaimmillasi?

/Ämmä, puhallellen pitkään ja hengittäen syvään pitääkseen itsensä rauhallisena

 

Lapsuudenkaipuu

Kahvitauko töissä. Kävelin kahvinkeittimeltä työpöytäni ääreen ja katselin maahan. Tajusin että toimistolla on ihan samanlainen matto kuin meidän kotona oli lapsena. En yhtään muista missä ja milloin, mutta muistan leikkineeni tuollaisen maton päällä joskus.

20140331-125845.jpg
Tuli ihan hirveä ikävä lapsuutta. Kotia, vanhempia, sitä että ei ollut murheen murhetta. Tällainen lyhyt, ohimenevä ajatus, että voi kun saisin olla taas huoleton lapsi.

/Maija, toivottaen reipasta alkanutta viikkoa

Terapia- ja kaikensortin penkomisahdistus

Mä nyt vaan vähän puran. Kuuluu varmaan prosessiin. On nimittäin vastustusmekanismit päällä. Minähän siis olen niin kutsutulla Bli den du är -kurssilla. Se ei ole vain itsensä penkomista, vaan valmistelee mahdollisiin ”samtalscoachin” (”vuorovaikutuscoach” sen kai voi kääntää) opintoihin. Jatkanko niihin, en tiedä, mutta ajatus oli sellainen, kun kurssille ilmoittauduin. Silloin en vain tiennyt, millaisen prosessin joudun ensin itse käymään läpi. Loogista toki, eihän sitä ennen voi muita coachata, jos ei itse ole käynyt samaa rumbaa läpi.

No mutta nyt. Me siis käsittelemme lapsuutta vielä tämän kerran tämän päivän opintoryhmässämme, ja teen juuri kotitehtäviä sitä varten. Ja kun minä en enää jaksaisi. Olen suorastaan vihainen. Miksi pitää penkoa jotain, minkä kokee olevan hyvin? Jos päällimmäinen tunteeni on, että lapsuuteni on ollut turvallinen ja hyvä ja vanhempani täysjärkisiä, miksi minun pitää ”etsiä sisäistä haavoitettua lastani” ja ”tehdä surutyö tuon lapsen kanssa”? Tai kaikki muu penkominen ja terapiat yleensä. Minä tulen ainakin vainoharhaiseksi (enkä suin surminkaan uskalla kohta hankkia omia lapsia..). Että ”jos tässä nyt kuitenkin on ollut jotain vikaa, ja minä en nyt vaan näe sitä, ja pitää vaan pyöriä siihen syvemmälle kunnes löytää sen”. Ja sitten:  ”Ahaa, se oli se yyyksi keeeerta kun äitini tuli myöhässä kotiin eikä tervehtinyt minua. Haava!!”

maijanaurupappa

Minä papan kanssa, aina yhtä iloisella tuulella

Niin sitä vaan kysyn, että tuottavatko nämä kaikki terapiat ja selfhelp-metodit vain lisää onnettomia ja jopa sairaita ihmisiä? Että eikö voisi vaan nauttia tästä hetkestä ja lopettaa kaikki penkominen? Tämä on osa prosessia, tiedän. Mutta silti olen nyt vaan hyvinhyvin vihainen.