Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.


”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Mainokset

Elämä on aina hymyn arvoinen

Tänään oli tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa viimeaikaisella blogini sisältölinjalla kertomalla taas kerran, ja etten voi ymmärtää miten pitkään toipuminen kestää ja miten pikkuruinen pulma polven kanssa voi väsyttää koko kehon tällä tavoin. Tai sitten vaihtoehtona olisi kurkistaa ajassa taaksepäin blogissani, ja muistella mitä elämässäni on tapahtunut tähän aikaan eri vuosina.

Päädyin jäkimmäiseen, sillä en enää itsekään jaksa kertoa polvestani tai tai napsia kuvaia jaloistani. Se kannatti; aika jännä elämän virta ja joukkoita voimakkaita ajatuksia löytyi tasan vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta taaksepäin…

 

Tammikuun 12. vuonna 2014. Huh niitä muistoja. Olin aloittanut taas bloggaamaan tauon jälkeen. Niin, se oli se vuosi, jolloin koko elämäni kaatui ja muutin rytinällä takaisin Ruotsista Suomeen. 12. tammikuuta olin palannut taas tauon jälkeen blogini pariin ja kerroin, kuinka kuuntelin Britney Spearsin Stronger -biisiä repeatilla rakentaen pienistä sirpaleista uutta elämääni uudessa pienessä yksiössäni.

”Istun uudessa kodissani ja katson ikkunasta sunnuntai-iltapäivän laiskanvilkasta kaupunkimaisemaa. Helsinkiä. Lumista Helsinkiä. Kotiani. Se tuli kuin taivaan lahjana. Rytinällä ja vauhdilla; ilman että oikein ehdin edes tajuta. Vähän kuten kaikki asiat viime aikoina. Tapahtuvat rytinällä ja ripeästi, mutta tarkoituksella – tehden joka päiva vahvmmaksi kuin eilen. Nopeasti ja tarkoituksella, vaikka sitä tarkoitusta ei itse vielä ymmärtäisi ja nopeutta ei aina tuntuisi kestävän – tehden vahvemmaksi, vaikka heikkoina hetkinä ei uskoisi omaan voimaansa. Pala kerrallaan asiat asettuvat paikoilleen.”

Näin minä tuolloin kirjoitin.

* * *

Tammikuun 11. vuonna 2015 (silloin ei ollut tekstiä 12. päivänä), kirjoitin ”SOS, Stø”. Elämä oli heittänyt minut norjalaiseen kalastajakylään kalastajan apulaiseksi.

”Tänään on jääkylmä ja minä seison nyt varastokuntosalillamme päälläni toppatakki ja kaikki lämpimimmät vaatteet, jotka saatoin löytää. Täällä on nykyään nettiyhteyteni. Kun seisoo yhdessä paikassa liikkumatta kiinni seinässä, pääsee kännykällä toimivaan verkkoon. Jos se nyt sattuu toimimaan. Jos tuulee paljon, yhteys häviää. Nyt sormeni jäätyvät, enkä voi kunnolla kirjoittaa. Jännää: vaikka on sisällä, on kylmempi kuin ulkona”, kirjoitin ja allekirjoitin tekstini näin:

 /Ämmä, jolla suhteutettuna kaiken mahdottuuteen on kuitenkin aikaa hauskaa juuri nyt. Näkymä täällä jääkylmässä varastossa on jokseenkin hupaisa. Eihän tälle muuta voi kun nauraa. Ja sitä paitsi: sain tänään suomalaisia ristikkolehtiä! Ja sähkötkin toimii! Jee! Elämän pienet asiat ja sillai!

 

* * *

Ja sitten tammikuun 11. vuonna 2016 (tänä päivänä, tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa, enkä voinut kirjoittaa): olin juuri jätttämässä jäähyväisiä Las Vegasille. Olin ollut siellä au pairina puolitoista kuukautta ystäväperheelleni. Lauloin tuolloin sinulle tämän laulun

 

Aika lailla on ehtinyt tapahtua ja jos jonkinlaista olen kokenut. Jäin miettimään mitä viisaita sanoja voisin tänään sanoa. Miten voisin kiteyttää tuon elämän virran viimeisen kolmen vuoden ajalta opiksi tähän päivään? Mikä näitä kaikkia, vaikka hyvin erilaisia vuosia yhdistää?

Kyllä se kuule on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että elämä on aina hymyn arvoinen. Millainen voima kyky hymyillä onkaan ja millainen seikkailu voikaan syntyä, kun näkee aina positiivisen. Välillä se vie kalliolaiseen pikkuyksiöön, välillä Norjaan, välillä Amerikkaan. Toimikoon minun tarinani näiltä vuosilta esimerkkinä siitä.

Kyllä hymy ja nauru todella ovat minun tärkein aseeni elämässä. Toivottavasti sinunkin!

/Äm, hymyillen tänään, sillä polven jomotuksesta ja hidastusyrityksistä huolimatta tulossa on huippujuttuja…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maailman huipulta elämän notkoon

Kaksi viikkoa ja kolme kovinta kopastuskiveä juuri nyt ovat:

  1. yksinäisyys
  2. mitääntekemättömyys
  3. liikkumiskyvyttömyys

Ja bonussektorina kipu, joka onneksi on jo laantunut, mutta muuttanut muotoaan, eikä edelleenkään hellitä hurjasta otteestaan. Olo on suhteellisen sietämätön.

Luojan kiitos olen joutunut jo useamman kerran aiemmin elämässäni opettelemaan paljon yksin olemista ja sietämään mitääntekemättömyyttä. Olen muistellut viime päivinä paljon aikoja Ruotsissa, jossa asuin tuntemattomassa ympäristössä vailla omaa lähipiiriä miehen ollessa pajon töissä ja matkoilla. Ja Norjaa, jossa saatettiin elää päiväkausia vailla tekemistä.

Jos en olisi jo monta kertaa aiemmin elämässäni päässyt harjoittelemaan osaa nykyisen arkeni kompastuskivistä, saattaisi pää jo vähitellen räjähtää. Ja makuulihakset.

Yksinäisyys on helpointa. Oikeastaan en edes nyt jaksaisi tavata ketään, vaikka tiedänkin, että ihmiset ovat tärkein voimani ja innostukseni lähde. Mitääntekemättömyys johtuu pitkälti liikkumiskyvyttömyydestä – kun ei voi mennä välttämättömien vessa- ja keittiövisiittien lisäksi sänkyä pidemmälle, tekeminen on kovin rajattua. Ja sängyssä makaaminen myös tekee entistä väsyneemmäksi ja laiskemmaksi.

Liikkumiskyvyttömyys on pahinta. Aiemmissa elämänkoettelemuksissa olen kuitenkin päässyt aina liikkumaan ja se on ollut parasta lääkettä yksinolemiseen ja mitääntekemättömyyteen.Nyt huomaa, että pää alkaa jo suunnata ajatuksia tulevaan, ja pienet epätoivoisetkin ajatukset nousevat pintaan. Puhdasta sietokykyä vaaditaan nyt. Aikaa on tapettava rankalla kädellä.

Mutta parempaan mennään joka päivä. Ja suklaata riittää!

Selailin blogiani äsken vuoden takaiseen aikaan. Hah. Arvaa missä olin tasan vuosi sitten? No täällä

12390960_10153523740524457_7833879085104597877_n

Las Vegasissa Stratosphere-kasinon huipulla huvipuistolatteessa. Jos haluat lukea hauskempia juttuja, niin käy kurkkaamassa koko juttu täältä. Tämä on näitä hauskoja elämän perspektiivejä. Vuosi sitten maailman huipulla ja nyt elämän notkossa.

Näin tänään. Ja noin vuosi sitten. Mitäköhän vuoden päästä? Onneksi ei voi tietää juuri nyt.

/Äm

Ikioma lainaperhe

Kyllä sitä varmaan jotain on elämässään kuitenkin tehnyt oikein, kun siitä huolimatta, ettei maailma ole omaa perhettä tarjonnut, on saanut yhden varaperheen ja lainalapsia!

Mikään ei ole tällä viikolla yhtä tärkeää kuin tämä


Minun ihanat Amerikan lapseni! Tänään juhlittiin heistä nuoremman 5-vuotissyntymäpäiviä. On aika hurjan hienoa päästä osaksi toisten perhettä niin, että pääsee mukaan lähimmän suvun kanssa vietettäviä juhlia. Olo on etuoikeutettu!

Niin. Perhettä voi olla niin monin eri tavoin. Se on rikkaus. Ja upeaa, että vanhemmat antavat lapsilleen erilaisten aikuisten mallia.

Näillä hymyin ja lämpimin halauksin jaksaa taas pitkään.

Ai mitkä lapset? Oletko jo lukenut esimerkiksi tämän juttuni Las Vegasin seikkailulta: ”Ei ihmisen kuulu yksin olla.”

/Äm

Miten voin auttaa sinua tänä kesänä? Avoin kesätyöhakemukseni

Sinähän ehkä muistat: Vuosi sitten tupsahdin työttömänä takaisin Suomeen seikkailultani Norjasta. Oli tenkkapoo ja töttöröö; mistä löytää töitä?

Sinähän ehkä tiedät: nyt en ole enää työtön, vaan teen kirjoittajan, esiintyjän ja viestintäkonsultin töitä Somekuningattarena sekä rakennan uutta liiketoimintaa startupissa. On maaliskuun ensimmäinen, kesä koputtelee jo kovaa ovelle. Kohta koko Suomi hiljenee lomilleen, ja kaltaiselleni konsultille kesä tarkoittaa kuukausien kuolemaa; pienyrittäjän palveluja ei osteta laiturinnokassa. Tenkkapoo ja töttöröö.

Sinähän ehkä olet jo nähnyt: minulla ei ole tapana jäädä laakereilleni lepäämään. Kun haaste häämöttää, otetaan supervoimat käyttöön ja pyöräytetään päästä aivan uusi tapa tarttua toimeen. Vuosi sitten tarjosin itseni työharjoitteluun. Halusin olla jollekin hyödyksi samalla kun etsin töitä. Muistatko, katso lisää tästä?

Paljon on muuttunut vuodessa, mutta yksi asia pysyy; palava haluni palvella. Nyt edessä on yrittäjän suven suvanto, mutta minä en suinkaan halua liekkini sammuvan kuukausiksi:

tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön!

On aika pienen seikkailun. Etsin itselleni nyt kesätyöpaikan. Tarjoan käyttöön kenties aivan toisenlaiset avuni. Jeesiä sinulle, joka et ehkä vielä ymmärtänyt minun voivan auttaa? Mikään ei ole liian pientä tai suurta, sillä suurin lahja elämässä on kokea eri perspektiivejä. Muottiin mahtumattomana muijana soljahdan moneen ja taustaani tuntevana uskot, että arvostan kaikkia töitä.

Kesän käsite on joustava, eikä työpaikan sijainnilla ole väliä. Tiedät, että lennähdän Las Vegasiin lastenvahdiksi tai Norjaan nieriää nylkemään – mitä suurempi seikkailu, siis mahdollisuus tehdä jotain uutta, sen houkuttelevampi haaste. Pikkukylän hotellin vastaanotto? Ehtisihän tässä vaikka yhden kesäteatteriroolin opiskella ja esittää!

#eilisenteerenkesätyttö

Vaikka kesätyötä haen, en ole kyllä enää mikään eilisen teeren kesätyttö, vaan jossain täällä kolmen- ja neljänkympin välimaastossa. Enkä missään määrin täydellinkään: Matemaattisia ongelmia en osaa ratkoa huonon matikkapään takia, hautausmaan nurmikoita en voi leikata kamalasta heinäallergiastani johtuen, eikä minulle ehkä kannata ydinreaktoria jättää pyöritettäväksi ihan vaan tukanvärini puolesta.

Mutta ihmisten kanssa ja heidän edessään minä osaan olla. Ja sinne minä haluankin: palvelemaan, koskettamaan ja vaikuttamaan. Vaikuttumaankin, sillä mukanani kulkee aina kokenut kynäni ja villi videokamerani, jotka tallentavat kertomuksia matkan varrelta. Ehkä niistäkin on sinulle hyötyä?

Och svenska går bra, norsk med. Akkurat och absolut! And English – here’s my application for the summer job!

Salaiset aseeni

Minulla on muutama hullu kyky. Salaiset aseeni ovat mäkihyppy (mieluiten arvokisoissa ja Mertarannan selostamana),

luontodokumenttien teko,

ja laulaminen

 

Monta kulmaa minusta paljastuu MaiLifen sivuilta sekä osoitteesta www.maijailmoniemi.fi, josta löydät cv:ni ja muut tärkeät tiedot taustastani.

kesätyttöfi

Niin. Miten minä voisin auttaa sinua? Millainen kesätyöpaikka sinulla olisi minulle tarjolla?

Vain mielikuvitus ja sinun tarpeesi ovat kattona. Tällä kertaa etsin rehtiä ja reipasta kesätyötä, siksi palkkaakin pyydän. Taidoillani ja ilolla, jota ympärilleni levitän on sen verran suuri arvo, ettei niitä saa palkatta painaa alas. Mutta suuuri seikkailu toki punnitaan myös vaakakupissa, ja uuden elämyksen arvotan aina kullassa.

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi.

/Ämmä
maija@ilmoniemi.com

Tämä teksti englanniksi, täällä!

 

Ps. Tekstiin olen linkannut joitakin tätä stooria valottavia kertomuksia. Tässä ne sinulle vielä erikseen:

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani free of charge

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

Muottiin mahtumaton muija

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen

Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

 

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo

Haluatko tietää, mitä täällä on tapahtunut viimeisinä päivinä?

Minä hankin Netflixin ja olen katsonut putkeen valtavan määrän elokuvia. Ihan vähän juonut punaviiniä päälle, ja pariin otteeseen pistänyt nokkani ulos käydäkseni kävelemässä ja kuntosalilla.

Eipä paljon muu nappaa.

* * *

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo.

Siellä minä taidan olla nyt. Vähän neuvottomana ja ihmeissäni siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Etenkin, kun tuoreen yrittäjän arki on paloissa missä lie ja tarttumapinnan kanssa on vähän miten sattuu.

On kova ikävä Vegasiin. Tämä seikkailu oli erityinen; pääsin takaisin maailmaan, jossa kauan sitten elin ja näin kaikki rakkaat ihmiset. Sitten jouduin jättämään heidät taas taakseni. Jouduin jättämään rakkaan maailman, vaikka oikeastaan haluaisin olla vielä siellä. Tuntuu, että jotain jäi kesken.

* * *

Tiesitkö muuten, että Netflixissä on lukemattommia Las Vegasista kertovia elokuvia?

Älä katso niitä! Ne eivät tee oikeutta sille maailmalle. Minun silmissäni siintävät vuoret, aurinko ja ihmisten hymy. Oma hymyni, joka on ollut viime päivinä hieman kateissa.

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Tunnetko sen tunteen?

tuulenkanto

Tämä kuva ei ole suolta. Se on meri. Se on meri tänään rankassa lumisateessa. Varjoliitäjät jäällä kokeilemassa tuulen kantoa.

Joskus suurten seikkailujen jälkeen kokeillaan tuulen kantoa.

Mihin lie tuuli kantaa suuren seikkailijan seuraavaksi? Mitä sinä arvaat? Kerro minulle nyt, sillä itse aion nyt avata Netflixin miettiäkseni tuulen kantoa seuraavan kerran huomenna.

/Ämmä

Hullu haikeus

Kello on 1 yöllä.

Veikkaanpa, että tänään ei uni tule.

Sur.

Rurrurr.

Huomenna herätään viimeiseen kokonaiseen päivään Vegasissa.

On haikea olla. Vietin illan vanhojen ystävieni kanssa, joita en ole nähnyt melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Hullua. Siis se, miten ihmiset eivät muutu ollenkaan ja samalla muuttuvat niin paljon. Hullua, miten jossain kohtaa elämän varrella meistä on tullut aikuisia. Tavallaan. Ja tavallaan olemme edelleen niitä high school -ikäisiä villikkoja.

Moni asia muuttuu ja lopulta ei mikään.

Hullua.

vegas1

Melissa, Carrie, Liz, R.J. ja minä. Kuvat eivät oikein tee oikeutta kohtaamisemme kauneudelle hämärän ravintolatilan takia. Mutta suurinta kauneutta ei voi kuviin vangita. Suurimman kauneuden voi vain tuntea.

vegas2 vegas5 vegas3

Hirveän vaikeaa selittää mitä juuri nyt tunnen.

Hullua haikeutta. Käsittämätöntä kolahtelua. Mielen myllerryksiä. Tämä reissu on palauttanut mieleeni niin monta suunnitelmaa, unelmaa ja toivetta, jotka ovat olleet unohduksissa vuosien ajan. Muistoja, tuoksuja ja tunteita. Elämää. Näiden ihmisten näkeminen saa minut kaipaamaan. Tämä koko matka on saanut minut kaipaamaan. Niin montaa asiaa, ettet uskokaan.

vegas6 vegas4 vegas7

Vietimme yhdessä hauskan illan illallisineen ja peleineen. Oli haikeaa ja vaikeaa hyvästellä heidät. Hullua. Siis se, miten tämä reissu on saanut minut kaipaamaan takaisin. Niin monesta eri syystä, ettet uskokaan.

/Ämmä, joka koettaa nyt nukahtaa hetkeksi

Surinaa ja tikitystä

Tiktaktiktaktiktak.

Noin sanoo kello.

Kolmanneksi viimeinen päivä Vegasissa kääntyy yöhön.

Surrurrururrurr.

Noin sanoo minun pääni, sillä kello oikeastaan huutaa:

TIKTAKTIKTAKTIKTAK!!

Siis huutaa ja juoksee kohti toiseksi viimeistä päivää Vegasissa.

SURRUURRUR huutaa minun pääni, sillä tuntuu, että niin paljon on vielä tekemättä ja jotain jää kesken. Ja minä panikoin, sillä jotain jää kesken ja minä en halua että niin on.

* * *

”Don’t think ahead. Anything can happen anytime”, kirjoitin eilen päiväkirjaani. Ihan tuosta noin vaan tuo virke tuli mieleeni.

Niin, ei kai kannattaisi kuunnella kellon tikitystä, ja ajatella maanantaiaamun kotiinlähtöä jottei pää turhaan surisisi. Sillä mitä tahansa voi tapahtua milloin vaan.

Tänään tapahtui muun muassa tällaisia asioita

IMG_8785

Aamun ensimmäinen drinkki. Hirveä kolpakollinen vihersmoothieta. Ei täällä vain hampurilaisia vedetä…

IMG_8824

Aamupäivän shoppailureissun turistihomia. Las Vegas Town Squaren ostoskeskuksen yli laskeutuvat lentokoneet viereiselle McCarranin lentokentälle. Käytin 30 minuuttia elämästäni koettaen saada täydellista lentokoneselfietä. Ni, miten käy?! Kaksoisleuka. Mut on tuo kone aika lähellä, vai mitä!?

IMG_8910

Kyllä. Oli pakko mennä vielä samoilemaan Red Rockiin. Tässä muutamia kuvia lisää tuosta upeasta paikasta.

IMG_8915 IMG_8939 IMG_8976

IMG_8950

Täydellinen vuoriselfie. Ja kaksoisleuka.

IMG_8982

Auringonlaskun värit takapihallamme.

 

IMG_8992

Tyttöjen vanhemmat lähtivät tänään illalliselle ulos ja minä jäin neitien vahdiksi kotiin. Tässä he tekevät minulle iltapalaksi maapähkinävoi- ja hillotoasteja samalla kun minä makaan sohvala odottaen että he tarjoilevat purtavan minulle. Tätä kutsutaan täydelliseksi ulkoistukseksi!

IMG_8991

Ja näitä täydellisiksi jäähtyneiksi ja ällömakeiksi hiilaripommeiksi.

IMG_8986

Ja tätä taas kutsutaan ihan vaan jäätelöksi. Tästä puuttuu enää taustamusiikkina Celine Dionin ”All by myself”. Se itse asiassa löytyisi minulta videonpätkänä toissapäiväisestä Celinen konsertista (AI NIIN, en muistanut kertoa koko konsertista sinulle!) nauhoitettuna, mutta koska kuvasin konsertissa luvatta, niin jätettäköön jakamatta…

 

Tiktaktiktaktiktak, huutaa kello.

Onneksi minä en enää kuule sitä, vaan vain keskityn nyt ottamaan kaiken irti viimeisistä päivistä.

/Ämmä

Red Rock Canyon on ulkoilmahörhön paratiisi

Tänään ei tarvita sanoja. Vain nämä kuvat. Las Vegas on jokaiselle jotain. Ulkoilmahörhö pääsi tänään vaeltamaan Red Rock Canyonille. Tänään ei ole muuta tarvittu.

Paitsi vähän jäätelöä.

Ja viiniä.

Olen onnellinen.

IMG_8668

IMG_8672 IMG_8695 IMG_8743 IMG_8764 IMG_8748 IMG_8723 IMG_8721

IMG_8727 IMG_8729 IMG_8733

 

 

IMG_8751 IMG_8766 IMG_8749 IMG_8756

Red Rock Canyon on luonnonsuojelualue reilun parinkymmenen kilometrin päässä Las Vegasista. Se on tunnettu punakivistään. Mahtava kiipeily- ja vaelluskohde etenkin näin talviaikaan, kun ilma on raikasta.

Tänään vuorille satoi lisää lunta. Me säästyimme kuitenkin sateilta ja saimme vaeltaa kunnon lenkin kiipeillen kalliolla.

Sanoinko jo, että olen onnellinen?
/Ämmä

Kohtalon ensimmäinen askel

Las Vegasissa on satanut kaksi päivää. Se on poikkeuksellista, sillä täällä harvemmin sataa näin paljon. Kaupunkia ympäröi tiukka ja korkea vuoristo, joka ei usein päästä sadetta lävitseen.

Mutta sitten kun pilviä painautuu vuorten taakse riittämiin, purkautuvat ne kaupungin ylle. Ja vasta sitten kun pilvet itse päättävät haihtua, aurinko voi rynnätä päällemme ja kirkastaa maailman. Näkymä on upea. Vuorille on satanut kaunista lunta.  Sinä tiedät – minä rakastan vuoria. Niissä on jotain.

lumi

aurinkoaamu

Las Vegasissa on aamu. Tänään pilvet ovat päättäneet poistua vierailultaan, ja nyt rakas ystävämme on kylässä. Luulen, että se on jäämässä taas pitkäksi aikaa. Aurinko!

Las Vegasissa on vasta varhainen aamu, mutta minä olen ollut hereillä jo pitkään. Heräsin aamuyöstä puoli neljän aikaan, enkä enää saanut nukuttua. Torkahdin kenties hetkeksi. Nyt silmissä viiraa ja olo on kohmeinen. Mutta kohmeesta huolimatta kaunis. Valtavan kaunis ja valoisa. Mutta kovin hassu. Outo ja silläviissiin.

Mieli pyörii. Pohtii kysymystä ja päätöstä, jonka sinullekin eilen esitin. Kohtalo. Omat kädet. Tämä vuosi. Mitä se tuo tullessaan? Vajaan viikon päästä on aika palata kotiin. En ajattele, että se on huono asia, en että se on hyvä.

Se on kohtalo. Askel yksi. Mennä takaisin Suomeen, ja katsoa miten elämä kääntyy. Ei sen kummempaa. Valintoja. Toisia valintoja. Seuraavia valintoja. Askeleita.

Las Vegasissa on satanut, vuorilla on lunta ja nyt aurinko paistaa. Minä syön eiliseltä illalliselta syömättä jääneen jälkiruokajuustokakun puolikasta. Siitä ajattelen, että se on hyvä asia. Las Vegasissa voi syödä juustokakkua aamiaiseksi sateen jälkeen.

Kohtalon ensimmäinen askel: tee valintoja ja nauti niistä.

Minä olen tehnyt ensimmäiset valinnat. Nautin niistä. Aion nauttia. Tulen nauttimaan.

lumi2

/Ämmäsi