Entä jos sattuu? Kiireinen kaupunkilainen treenileirillä luonnossa

On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

bootcamp16

Pt Peippo ja sen pesue

 

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

bootcamp1

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

bootcamp2bootcamp3

bootcamp7

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

 

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Ihmiseen kuuluu sattua. Ihmisen kuuluu kaatua. Ihmisen kuuluu liukastua nurmikkoon, lyödä häntäluunsa peltoon, kipuilla hetki ja nousta sitten ylös. Ihmisen kuuluu hörpätä suuhunsa mutaa ja oksentaa se ulos jos huono olo tulee.

Se on meille luontaista.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

bootcamp13 bootcamp10 bootcamp9

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

bootcamp11

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

 

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

bootcamp14

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.

Mainokset

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Levoton sielu Levillä

Kohteessa.

Takana 12 tuntia matkustamista. Vaihteeks. Johan tässä pari viikkoa onkin edellisesta Lapin reissusta. Mutta tiedätkö, jollain kieroutuneella tavalla minä pidän pitkistä matkoista. Levottomalle sielulle suurinta rauhaa on se, kun on liikkeessä. Kun maisemat vaihtuvat ja edessä odottaa tuntematon.

Ja nyt kesäinen Levi.

Seikkailu. Se on taas seuraavien päivieni teema. Haaste Arctic Challenge kisassa. Jo itsessään tämä hurja juoksun ja erilaisten esteiden yhdistelmä on jännittävä; minulla ei ole lainkaan tietoa kuinka kuntoni kestää. Saati sitten se, että kisan suoritan yhdessä minulle ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa. Kisa ja siihen yhdistetyt sokkotreffit, Levin hyvinvintikuningatar Laura Peipon erinomainen, minulle asettama haaste.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä haasteesta juuri nyt. Oma fyysinen kunto epäilyttää vähän, olen nähnyt kuvia aika hurjista suoritteista, joista moniin en ole treenannut juuri millään tavoin etukäteen. Minun onnistumiseni taehan näissä haasteissa on aina raudanluja pääni, joka ei petä, vaikka kropassa alkaisi heikottaa. Sokkotreffit sinällään eivät jännitä tapaanhan jatkuvasti paljon uusia ihmisiä. Ehkä eniten jännittää se, etten tunne pariani tai tiedä hänen kuntoaan ja suhtautumistaan kisaan. Entä jos hän onkin joku himotriathlonisti, joka jyystää vakavana tunturia ja sitten minä etelän vetelä menen ja tyrin hänen kisansa…

Sellaista pyörii päässä juuri nyt.

Arvaamaton. Sekin pyörii päässä. Jaoin jo aamulla Facebookissa kuvan ja sen yhteydessä tekstin:

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä. Nyt kauhistuttaa. Leviltä tippuu sairaita kuvia Arctic Challengen haasteista ja se suurin jännä, tuntematon sokkotreffikumppani, odottaa lauantaina tunturin juurella. 

Kaikki seikkailut päätyvät järisyttäviin löytöihin. Viimeksi 24 tunnin pyöräilyhaasteessani löysin odottamattoman onnen; ymmärsin ettei voitto synny saavutuksesta tai suuren suoritteen läpäisemisestä, vaan siitä, että avautuu arvaamattomalle. Siksi minä seikkailen.” 

 

13621784_1731010397184415_631782535_o

Kannustusjoukot Alastarolla juhannuksena tallentuivat tähän Timo Kananojan ottamaan hauskaan kuvaan.

 

Kävin äsken iltalenkillä. Kiipesin tuossa ihanan majapaikkani (tämä ansaitsee myöhemmin ihan oman postauksensa, sillä minulle on järjestetty täällä aivan mahtava hotelli) lähellä olevalle rinteelle. Yritin ottaa kuvaa sieltä, muttei se oikein onnistunut. Siksi säästetään Levin kesäiset kuvat myöhemmälle ja muistellaan vielä hetki edellistä seikkailuani. Tiedän, että tästä Arctic Challenge -haasteesta syntyy taas tärkeitä oivalluksia. Mutta mitä, sehän tässä nyt innostaakin.

Levottomalle sielulle suurinta elämän iloa ja onnea tuottaa tuntematon, arvaamattomalle antautuminen.

Iloa iltaasi! Minä alan painua kohta pehkuihin sillä hyvin aikainen aamuherätys alkaa painaa. Onneksi huomenna minulla on kokonainen vapaapäivä Levillä ja voin latautua rauhassa kohti lauantain koetoksia.

/Äm

Ai mikä Arctic Challenge? Katso tästä lisää.

Arctic Challenge ja sokkotreffit -haaste…

Kääk.

Huomenta Seinäjoelta, jonne saavuine eilen duunikeikalle!

Herätys hotellilla oli huima. Sain nimittäin käsiini tämän:

 

Laura Peippo, Arctic Challenge -haasteottelun äiti ja (omien sanojensa mukaan) Rakkauden Suurlähettiläs haastoi minut tähän Levillä 23.7. järjestettävään kisaan. Ottelu sisältää 10 kilometrin juoksuosuuden ja 10 erilaista fyysistä haastetehtävää tunturiluonossa.

No sehän nyt ei vielä mitään minun mittaristollani, mutta se twisti! Koska Arctic Challenge on pareissa suoritettava kisa, tässä haasteessa suurin jännitys on sen lisämauste: SOKKOTREFFIT. Pari minulle kun löydettäisiin kisaan nyt käynnistyneen treffikumppanihaun kautta.

Haastepakettini on siis osallistua Arctic Challengeen, jossa kisa-aamuna 23.7. tapaisin parini, hakijoiden joukosta minulle valikoidun sokkotreffiparin. Nyt pitäisi siis kisaan osallistumisen lisäksi uskaltautua heittäytymään treffihaasteeseen.

Että mitäs… ETTÄ MITÄS!?!? Mitä mä teen? Sano!

Ja hurjintahan tässä on, että kuka tahansa riittävän kuntoinen herrasmies voi nyt ilmoittautua Lauralle hakeakseen sokkotreffiparikseni. Että vink vaan.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

/Äm, joka laittaa tuohon nyt strategisesti yhden parhaimmista kuvaistaan, niin mahdolliset blogiin lisätietoa minusta hakevat sokkotreffikandidaatit näkevät houkuttelevan ulkoisen kauneuteni, eikä todellisuutta…

IMG_2337

Oho.