Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Kalakaveruuksia

Huh tätä ajan kulkua! Olen ollut Suomessa ja asunut Rakkauden Saarella jo vuoden. Olisinpa vuosi sitten tiennyt kuinka tärkeäksi tämän saaren rannat ovat minulle muodostuneet. Siellä minä vaeltelen päivittäin meren rannalla seuraamassa vuodenaikojen vaihtumista. Meri, kuten tiedät, on yksi tärkeimmistä voimaelementeistäni. Ilman sitä en jaksaisi.

Muistatko, kun vuosi takaperin törmäsin Rakkauden Saaren Kalakavereihin? Mitähän heille mahtaa tänään kuulua?

Millaisen varovaisuusetiketin sinä voisit huomenna rikkoa ja keitä tuntemattomia mennä rohkeasti tervehtimään? Ajattele, se saattaa johtaa vaikka minkälaisiin uusiin kalakaveruuksiin ja seikkailuihin, mahdollisuuteen oppia uutta tai jakaa pieni hetki iloa ja veljeyttä toisen kanssa!

Näin sinulle kerroin vuosi sitten:

 

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden Saaren Kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.

 

Maijan Deittikoulu sinkuille (ja sinkunmielisille) – näin löydät elämäsi rakkauden (ja tää on tutkittu juttu)

Joku saattaisi sanoa minulle, että hanki elämä, mutta minä sanon, että mullahan on! Ainakin Snapchatissa.

Olipa aika hieno kunnia saada kuulla tänään, että olen päässyt Kurion 150 suurimman suomalaisen snapchattaajan listalle. Siinä se tuttu nimi tököttää listassa kollegeoitteni laulaja Maija Vilkkumaan ja Miss Suomi Lotta Hintsan välissä… Kato vaikka, tästä

Tänään aamulla (vielä tietämättä näistä suurista kunniatitteleistäni) päätin, vain sängystä ylös päästäkseni, että kuvaan Snäppiin tänään koko päivän ja näytän millaista elämäni on kulissien takana. Ja nyt kun on käyty ehtoopuolelle (ja teitä ehtoopuolen kulkijoita, jotka ette vielä vuoden kuumimmassa somehitissä Snapchatissa ole), niin ajattelin, että jaanpa nyt yhden päivän highlightin kanssasi myös Snäpin ulkopuolella.

Koska viimeaikaisten sosiaalisen median ja markkinoinnin tutkimustenkin mukaan muiden auttaminen on merkittävin somessa ihmisten aktivoitumista aiheuttava seikka (siis me ensisijaisesti haemme somesta yhteisöjä ja tietoa, jotka auttavat meitä henkilökohtaisesti jossain asiassa ja sit taas kääntäen: somessa menestyy parhaiten se, joka auttaa muita), niin minäpä jaan nyt kanssasi SINKKU (ja sinkunmielinen) parhaan pokausvinkkini. Koska olen näet minäkin tehnyt empiiristä tutkimusta, ja tämä jopa vaikuttaa dramaattisesti ostokäyttäytymiseeni. Että kannattaisi markkinoijienkin nyt olla tarkkana.

Ni, tässä on: Maijan Deittikoulu sinkuille ja (sinkunmielisille)! Jaan tässä empiirisen tutkimuksen tuloksen kanssasi. Pistäpä kokeiluun heti.

 

 

Enpä tiiä. Aika tyhjentävä toi. Mene heti Snapchatiin katsomaan muu tämän päivän saldo: maijailmoniemi-nimellä löytyy!

/Ämmä, joka myös veikkaa, että saattaa Lauttasaaren Lidlin asiakasmäärät lähteä nyt nousuun. Ja joo ok; menen nukkumaan.

Kaikki on hyvin

No arvaapa olinko päästä tänään aamulla töihin ollenkaan (olihan kuitenkin ensimmäinen virallinen työpäiväni), kun aamulenkilläni Rakkauden Saarella näin tämän 

No en.

Orava! Rakkauden Saaren Orava! Silmästä silmään! Tuijottelua monta minuuttia. Jotain papanaa se siinä mutusteli enkä minä voinut lakata seuraamasta sen menoa. Ennen sitä olin jo tuijotellut pitkään merellä aamupuuhissaan touhunnutta joutsenta.  

Kevät. Hiirenkorvat. Eläimet vaihtamassa talviturkkejaan kesäkarvaan. 

Pakahdun. 

Koti Rakkauden Saarella. Työ ja mielenkiintoiset haasteet uralla. Aurinko. Lämpö.

Kaikki on hyvin.

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden saaren kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.