Tag Archives: leikkaus

377 x 4 x 4

Posted on by

0

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Posted on by

0

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Kanankoiven kuntoutusta

Posted on by

0

Voi näitä minun kanankoipiani! Tässä radiotyön ohella hoidan toista päätyötäni: polven kuntoutusta. Koipi ei päästä minua helpolla, ja töitä on tehtävä paljon. Tässä vaiheessa, kun leikkauksestakin on jo seitsemän kuukautta luulisi, että olisi jo paljon piemmällä.

Mutta ei. Juuri nyt tuntuu, ettei jalka ole taas kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin.

Siitäkin huolimatta, että olen kävellyt, polkenut kuntopyörää, tehnyt kuntosalilla treeniohjelmani ja käynyt vesijuoksemassa taas säntillisesti pienen muutosta aiheutuneen tauon jälkeen.

Näyttää, ettei oikeaan, vammautuneeseen jalkaani ole tullut lihaksia vielä ollenkaan, ja kinttu todella näyttää kanan jalalta. Toisestakin jalasta lihakset ovat yhdeksän kuukauden vamman jälkeen surkastuneet paljon. Nyt harmittaa, kun kehitys tuntuu polkevan paikoillaan. Heikkojen lihasten lisäksi polvi on todella jäykkä ja jää aina jumiin pidempään polvi koukussa istuessani. Sitä saa ”sulatella” suoraksi pitkään (eikä polvi vielä suoristukaan kunnolla – tähän meinaa jo mennä hermo).

Yritin ottaa kuvan koivistani deonstroidakseni niiden lihaksetonta tilaa ja epätasaisuutta. Oikea jalka on paljon vasenta ohuempi ja heikompi. Se jaksaa ihmetyttää päivittääin ja toivon vaan, että jossain vaiheessa pian alkaisi edes jotain tuloksia näkyä.

 

Tänään olin taas uimassa. Siitä on kyllä tullut uusi suosikkini. Vähitellen, kun alkaa oppia oikean vesijuoksutekniikan, menosta tulee koko ajan hauskempaa ja tehokkaampaa. Harjoituksia on vaan jatkettava säntillisen maltillisen. Ehkäpä tästä kanankoivesta vielä joku päivä jalka tulee. Joskus ensi vuonna sitten… vielä puoli vuotta ainakin menee, että jalka on paremmassa kunnossa.

/Äm, painuen raukeana nukkumaan uinnin, saunan ja maittavan päivällisen jäljiltä

Viisi kuukautta leikkauksesta – kuinka kauan täytyy vielä jaksaa?

Posted on by

1

Leikkauksestani on tänään tasan viisi kuukautta, ja vaikka ehkä pitäisi juhlistaa sitä, että aika etenee ja polvi paranee, fiilis on jotain ihan muuta. Olen aivan täynnä koko tätä polvikeissiä, nyt alkaisi vähitellen jo riittää. Kuinka kauan täytyy vielä jaksaa sitä, että tämä pikku mollukka jalassani hallitsee koko elämää ja sen rytmiä?

Lienee ymmärrettävää, että vähitellen alkaa kyllästyttää. Polven kuntoutuminen on jotenkin viime päivinä ottanut kummallista takapakkia ja sehän ei tietenkään huvita; nyt kun haluaisi olla kokonaan kunnossa. Olen ollut hyvin pedantti ja säntillinen kuntoutusohjelmni kanssa, mutta nyt motivaatio on väsymyksestä ja ketutuksesta johtuen hukassa, ja itsensä joutuu lähestulkoon pakottamaan lähtemään kuntosalille. Mutta kunto ei vain pakottamalla kohene, vaan on annettava kehon korjata rauhassa itseään. 

On päiviä, jolloin jalan haluaisin vaan irrottaa itsestään kokonaan (tai pyyhkiä kalenterista pois kokonaan viimeiset kahdeksan kuukautta onnettomuudesta tähän päivään). Tänään on sellainen. Jänniä tuntemuksia. 

Ulkona sataa räntää.

Tiiä sitten mitä tuossa tapahtuu. Mutta se on otettu aika lailla heti leikkaukseni jälkeen 29.11.2016. Jostain syystä, kun löysin tämän kuva-arkistoistani, oli pakko laittaa juuri se tämän tekstini yhteyteen 😀

 

Lauantai-illan iloa, ystävät – kaikesta huolimatta!

/Äm

Polven seitsemäs muistopäivä

Posted on by

0

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Laskeutuminen Lahteen

Posted on by

0

Piuhat alkaa olla iltayhdeksältä jo aika lyhyet. Olen laskeutunut onnellisesti Lahteen. Varsinainen vilinäpäivä takana, ja äsken, asettuessani hotellin sängylle makaamaan, totesin, että tänään on enää urha yrittää tehdä mitään älyllistä. Tänään aamulla kävin tekemässä spiikkaustyökeikkani (joka muuten sujui täydellisesti, eilen päivittelemäni ”on an adventuret”kin soljahtivat kuin sylkeä vaan) ja uppouduin studiokopissa niin syvälle äänityöhön sekä duunitekstieni ilmaisuun, että tuntuu, että jo puolen päivän aikaan olin älyllisesti tyhjentänyt pakan.

Olen päivän aikana kävellyt aikamoisen määrän, eniten koko viiteen kuukauteen, ja nyt hieman soimaan itseäni siitä. Voimia pitäisi säästää, sillä huomenna alkavat työt täällä. Veikkaanpa, että seuraavat 1,5 viikkoa täällä vierähtävät siten, että työpäivän päättyessä vetäydyn suoraan tälle sängylle eikä minua juuri muissa menoissa näy.

Nyt on siis levättävä.

16879943_10154772613574457_1432008504_o

Kuten kunnon urheilijalla konsanaan, kaikki tällä kaudella on tähdännyt tähän. Pääkisa, niinku. Kun polvivammani vakavuus syksyllä selvisi, ensimmäinen asia, jota ajattelin, olivat nämä kisat ja huolehdin kuinka tämän keikan kävisi. Tilaisuus on niin ainutlaatuinen, että en voinut nähdä mahdollisuutta siihen, että joutuisin tämänkin työkeikan siirtämään.

Siksi polvileikkaus ajoitettiin tarkkaan ja viime kuukaudet on tehty kovaa kuntoutusta – kaikki tämä nämä Suomen 100-vuotisjuhlien maailmanmestaruuskisat mielessä pitäen, jotta pääsisin tänne töihin. Ja nyt olen mestoilla kahdella jalalla valmiina antamaan kaikkeni kisayleisölle (mut älä pelkää, en kuiteskaan hyppää vielä mäkeä, enkä nyt edes pukeudu mäkihyppypukuun).  Olo on suht nostalginen. Jos suoraan tunnustan, en ihan aina uskonut tämän polviprosessin varrella, että olisin tässä juuri nyt. Mut onneks oon. Lahes on hyvä olla. Ainakin seuraavat 1,5 viikkoa.

/Äm

Ps. Nyt vähän naurattaa. Kirjoitellessani tätä tekstiä, oven takaa käytävältä kuului kovaa mekkalaa – pakko tunnustaa, että hieman ärsytti, kun joku mies kilkatti ja kalkatti niin kovaa. Sitten jäin kuuntelemaan tarkemmin; Juha Mietohan se siellä jutteli tutuin tulisin tuntein jonkun ihmisen kanssa.

 

Vieras keho

Posted on by

0

Aika hurjaahan se on. Nöyryyttävää suorastaan.

Kun joutuu opettelemaan kehonsa aivan uudelleen – tutustumaan sen toimintaan kuin ei olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi.

Ollaan jännässä paikassa.

On vaikeaa hyväksyä. Ettei oma ruumis tottele. Kun se ei kykene asioihin, jotka joskus ovat olleet niin helppoja.

Tänään olen hammasta purren ja itkua vääntäen opetellut uusia liikkeitä, joita aamuisella tapaamisella fysioterapeuttini kanssa lisäsimme ohjelmaani: kyykkyjä, jalan ojennuksia seisten, liikkeiden ohjaamista keskivaratalosta käsin. Fysioterapiassani on laitettu uusi vaihde päälle. Visiitit ovat nyt viikottaisia ja haastetasoa nostetaan koko ajan. Toistoja ja sarjoja tehdään useampia kuin aiemmin ja liikkeet ovat jo enemmän jumppamaisia, eivät vain hermotusta varten tehtäviä pieniä liikkeitä, jollaisia olen tähän mennessä tehnyt.

Tuntuu, etten pysy mukana. Etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani.

Ollaan kamalassa paikassa. En haluaisi uskoa, että lihakseni ja kestävyyteni ovat romahtaneet näin kokonaisvaltaisesti, vaikka vammasta on kärsinyt vain polvi. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen.

Että minä, kerran niin rautainen, voin olla nyt näin huonokuntoinen.

img_5200

Tämä näkymä on minulle ollut jo kuukausien ajan kuin oma nimi postilaatikossa; lähes toinen koti on tästä paikasta Helsingissä tullut. Mutta tänne on hyvä tulla upean henkilökunnan ja loistavan hoidon takia, ja mielelläni astun tähän käytävään joka kerta. Se on kuin symboli sille, että minä paranen ja että joku päivä tunnen taas kehoni sellaiseksi kuin se joskus on ollut.

Pysäyttämätön voittoputki

Posted on by

0

Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.

Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.

Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?

Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.

Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.

Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.

 

IMG_9381

”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.

 

Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!

 

/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa

Make Maija Great Again – roskiksen kautta!

Posted on by

0

img_5169

Ei, tämä ei ole uusi kotini (yritän välttäää ainakin vielä toistaiseksi joutumasta muuttamaan roskikseen ja olenkin käynnistänyt aika hurjan työkeikkojen löytämisrumban). Tämä roskis on symboli yhden aikakauden päättymiselle ja suurelle edistysaskeleelle!

Juhlan paikka on se, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen pystyin viemään tänään itsenäisesti hissittömän kerrostalomme toisessa kerroksessa sijaitsevasta asunnostani roskapussin roskakatokseen! Tähän mennessä homma on keppien takia ollut mahdotonta; painava roskapussi on vaikea kuljettaa, sillä se haastaa keppeihin varautuvan tasapainoa. Joku toinen on vienyt roskat puolestani tähän mennessä. Eipä voisi normaalissa, vammattomassa arjessa osata tällaistakaan haastetta ajatella kohtaavansa.

Mutta tänään minä mestarin elkein köpöttelin yhdellä kepillä roskapussi kädessä rappuset alas! Huutomerkki! Jopa ne talon ulkona olevat kaksi rappusta, joissa ei ole kaidetta lainkaan. Niitä minä olen pelännyt kovasti tähän asti, sillä tukeminen kaiteesta on tarpeellista alas päästäkseni.

HUUTOMERKKI!

Siinä on nimittäin tämän päivän toinen suuri edistysaskel: opettelin nimittäin tänään kulkemaan rappuset ilman kahden kepin tukea. Ehkä olisin pystynyt tähän jo hieman aiemminkin, mutta kun on lähes viisi kuukautta joutunut elämään kyynärsauvojen tukemana, on niistä poisoppiminen ja jalkaan luottaminen vienyt aikansa. Sitähän tämä nyt näinä päivinä on. Että uskaltaa alkaa luottaa vammautuneeseen jalkaan, että se kantaa. Nyt se on tapahtunut, ja pakotan itseni uskaliaasti ottamaan askeleita luottamuksessa. Se vaatii vähän töitä myös pään sisällä.

Siksi huomenna edessä on uusi jännittävä asia. Aion jättää toisen kepin kokonaan kotiin ja kulkea bussilla fysioterapiaan. Busseissa kulkemisenhan minä aloitin viime viikolla ja se jännitti kovasti, nämä Helsingin bussikuskit kun ovat aika arvaamattomia. Nyt jännitän, miten pääsen sukkelasti bussiin ja sieltä ulos vain yhden kepin varassa. Onneksi bussit täällä ovat sellaisia matalalttiaisia, jotta ei tarvitse astua usealle portaalle.

Niin. Tällaisia ovat minun onnistumiseni, haasteeni ja pelkoni tänään. Toivottavasti en ikinä unohda, kuinka pienet askeleet ja voitot saavat minut näin onnelliseksi. Matkalla ollaan, slogankin on jo valmiina – Make Maija Great again!

/Äm, joka tuntee itsensä kyllä tällä kirjoittamisen hetkellä aika pieneksi – nimittäin voimiltaan. Viime viikon isot ponnistukset työssä ja menneiden päivien edistysaskeleet ovat vieneet voimat täysin. Se on myös asia, jota ei ole voinut ennalta ymmärtää. Kunto on todella laskenut, ja vie aikansa ennen kuin jaksaa yhtä teräksisesti kuin ennen. Se on iso asia hyväksyttäväksikin – etten olekaan se pirteä pupu, joka jaksaa mitä vaan.

 

Ja Ps.  Ei, naapurini eivät enää yhtään ihmettele mitä minun toimestani tässä taloyhtiössä tapahtuu, onhan täällä pyörinyt jos jonkinlaista sakkia minua hakemassa autoineen ja tukemassa minua keppeineni, joten ihan rauhassa ilman suurempia kummasteluja antavat minun kuvata roskistakin pihalla pitkään ja hartaasti…

It’s so on right now

Posted on by

0

Noin neljäkymmentäkolme tuntia on täytynyt kerätä voimia lauantaisten juhlien ja työkeikan jäljiltä ennen kuin olen osannut edes ajatella sitä, että minulla on blogi, johon kenties kuuluisi jotain kirjoittaa.

Olin oikeassa ja väärässä. Oikeassa siinä, että viime viikon ensimmäiset isot työponnistukset veivät kaikki voimat, mutta väärässä siinä ettei polveni kestäisi kaikkea vauhtia. Epäilyistäni huolimatta polvi kesti kaiken erinomaisesti – lauantaina jopa yli 10 tuntia jaloillani työssä. Ehkä oli hyvä, että keikat pakottivat kävelemään, vaikka vähän epäilytti, sillä nyt tuntuu, että valtavasta väsymyksestä huolimatta jalan kunto olisi taas ottanut isomman kehitysaskeleen. Kuten tähän mennessäkin, kehitysaskel tuntuu tapahtuneen kertarysäyksellä, vaikka sitä edelsi pitkä paikalleen junnaamaan jäänyt vaihe.

Osa toipumisesta tuntuu tapahtuvan piiloisesti: vaikka päälle kehitystä ei näy tai tunnu, solutasolla ja ”pinnan alla” palautuminen leikkauksesta ja kuntoutuminen kulkee koko ajan. Ja sitten tulee kertarytinä, jolloin myös itse huomaa muutoksen.

Lauantai oli rankka, mutta upea päivä. Kerron siitä lisää myöhemmin, mutta jalan parantuneen kunnon lisäksi minä tajusin, että pinnan alla kytee edelleen se voimakas ja säteilevä energia, joka minulle on annettu – vaikka se tuntuukin olleen kadoksissa vammautumiseni aikana. Kaiken väsymyksen keskellä olen kovin onnellinen viime viikon tapahtumien valamasta uskosta tulevaan.

Kuten tässä pätkässä Pinkin kappaleesta Raise your glass, jonka lauloin lauantain juontokeikkani avausnumerona (ja jonka treenaamisesta tapahtumapaikan saunassa minut yllätti tässä salakuvaaja 😂 ) lauletaan: ”Can’t stop, coming in hot, I should be locked up right on the spot. It’s so on right now.” tajusin viikonloppuna, että eihän minua voi pysäyttää!

Täältä noustaan ja kovempana kuin koskaan!


/Äm, toivoen mahtavaa maanantai-iltaa