Sanallinen tiedote

Maanantai. Tiedätte mitä se tarkoittaa: minä saan taas ihmetellä, että mihin vilahti yksi viikko.

Kun olen teille rehellinen, voin kertoa, että nyt on vähän stressiä päällä. Kiirettä ja hommaa ja pientä ahdistuneisuutta siitä, että nettisiuvni (joista kyllä tulee ihan sairaan hienot!), ovat vielä niinsanotusti ”vaiheessa”. Mutta onneksi tämä homma on hauskaa. Nettisivuja tehdessämme löysin nimittäin tällaisen todistuksen, ”Sanallisen tiedotteen” ala-asteen ensimmäisiltä luokilta.

st2

st1

Hymyilyttää. On näemmä ollut ihan pienestä lähtien selvää missä tämän tytön kyvyt ovat ja missä eivät. Matematiikassa ”joskus joutuu vähän tuskailemaan” mutta sitten taas ”omat jutut kirjoituksessa ovat mainioita”. Pakko se on uskoa; kyllä se on ollut selvää aina kuka minä olen ja missä olen parhaimmillani.

Minä olin lapsena valtavan luova. Sitten unohdin luovuuden, leikin ja leikkimielisyyden moniksi vuosisksi, kun piti kasvaa vakavaksi aikuiseksi ja tehdä bisnestä. Nyt olen palautellut näitä lapsuuden rakkaita asioita takaisin elämääni parin vuoden ajan – kirjoittanut, tehnyt teatteria, laulanut, ollut kaiken kaikkiaan aikamoisen luova. Ja on sanottava, että juuri tämä on tehnyt elämästäni niin upeaa kuin se nyt on. Uskallan taas tehdä asioita joita rakastan.

Tähän maanantaihin pieni kehotus, minun ”Sanallinen tiedotteeni” sinulle: mietipä mitä sinä rakastit lapsuudessasi ja millä tavoin nämä asiat sisältyvät elämääsi nyt. Onko jotain todella tärkeää ja rakastamaasi kenties unohtunut vuosien taakse, jotka sinun olisi hyvä nostaa taas takaisin elämääsi? Kuka sinä olet parhaimmillasi?

/Ämmä, puhallellen pitkään ja hengittäen syvään pitääkseen itsensä rauhallisena

 

MaiLife Haaste: Mihin sinä haluat haastaa minut?

On aika lanseerata uusi osio blogissani: MaiLife Haaste. Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Kuten tämän UIT:n minulle heittämän ”Kymmenen sekuntia revyynäyttelijänä” -haasteen.

diiva1

diiva8

The game is on! Anna palaa! Laita meiliä maija@ilmoniemi.com. Ja muista – aina on myös mahdollista, että minä haastan sinut johonkin…

/Maija, haasteitanne odottaen

Tapaaminen Lelutohtorin kanssa

Voi se kökköpäivä muuttua lopulta hyväksi vaikka ei uskoisi! Muuta ei tarvita kuin mielenkiintoinen ja upea ihminen, jonka kanssa jutella. Päiväni alavireen kumosi tosi loistava tapaaminen Lelutohtori Kati Heljakan kanssa, josta sain paljon energiaa, ajateltavaa ja luettavaa kotiinviemisiksi. Ja kyllä, nimesimme Katin yhdessä lelutohtoriksi, sillä hän on väitellyt leluista ja aikuisten leikistä. Mikä upea nainen!

20140505-193841.jpg
Niin, väitöskirja voi myös olla tällainen!

20140505-194236.jpg
Sinähän muistat, että minä olen kovin kiinnostunut leikistä. Ehkä nyt ollaan askel lähempänä sitä, että leikistä tulisi minulle joskus työ. Ehkä minut ristitään joku päivä ”Leikkitohtoriksi”… We’ll see!

/Ämmä, uppoutuen nyt leikin maailmaan

Lapsuudenkaipuu

Kahvitauko töissä. Kävelin kahvinkeittimeltä työpöytäni ääreen ja katselin maahan. Tajusin että toimistolla on ihan samanlainen matto kuin meidän kotona oli lapsena. En yhtään muista missä ja milloin, mutta muistan leikkineeni tuollaisen maton päällä joskus.

20140331-125845.jpg
Tuli ihan hirveä ikävä lapsuutta. Kotia, vanhempia, sitä että ei ollut murheen murhetta. Tällainen lyhyt, ohimenevä ajatus, että voi kun saisin olla taas huoleton lapsi.

/Maija, toivottaen reipasta alkanutta viikkoa

Aikuisuus sucks!

Sain eilen lukijaltani erinomaisen palautteen. Hän kysyi, että miksi minulla AIKUISELLA IHMISELLÄ on tarve julkaista niin paljon kuvia itsestäni tässä blogissa, että hohhoijaa. No. Kysymys osuu niin hyvin tämän blogin arvojen ytimeen, että kirjoitan  aamun kunniaksi muutaman sanan tästä aiheesta. Ja se on tämä aikuisuus.

Minä olen sitä mieltä, että aikuisuus on tämän yhteiskunnan yksi suurimmista huijauksista. Että kun tulee teknisesti tiettyyn ikään, pitäisi yhtäkkiä tehdä joku ihme muutos ihmisenä, ja alkaa käyttäytyä ihan luonnottomasti; unohtaa, että on koskaan ollutkaan lapsi, jonka koko elämä koostuu leikkimisestä, tutkimisesta ja heittäytymisestä. Kun meistä tulee ”aikuisia” yhteiskunta alkaakin tunkea meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole mitään sijaa. Hassuttelu, leikki ja heittäytyminen eivät ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Me ollaan niin vakavia ja varteenotettavia aikuisia, että kukaan ei kohta uskalla leikkiä tai nauraa ääneen. Tai laulaa keskellä katua tai potkia palloa, koska on herranjumala aikuinen. Ja minä en aio tehdä niin vain sillä verukkeella että olen yli kolmekymppinen. Teen asioita, jotka eivät mene normiaikuisuuskaavan mukaan, koska normaali on minusta tylsää. Sitä paitsi aikuisuus tuntuu olevan monelle tekosyy jättää paljon asioita tekemättä. Palautetta antanut lukijani arvioi blogiani kirjoittamalla: ”Mutta erikoinen tämä sun blogi on muutenkin”. Se on hienoin kommentti, jonka voin saada! Tämä maailma nimittäin tarvitse enää yhtään normin mukaista ihmistä, vaan enemmän hulluja, heittätyviä ja lapsenmielisiä luovia ihmisiä. Ja minä toivoisin, että sinäkin, blogiystäväni, uskaltaisit rikkoa rajoja, vaikka vaan ihan pieniä.

Ja sitten jäin miettimään, että millaisen kuvan AIKUINEN sitten julkaisisi blogissaan. Se olis varmaan tällainen:

kukkajakakka

Ja lisukkeena olisi teksti, johon aikuinen kirjoittaisi ”Kevät se tulla puksuttaa, voi kun on ihanaa seurata kevään tuloa näin aikuisena ihmisenä!” ja lisäsisi perään vielä hymiön ihan vaan vahvistelemaan, että eihän tuo ”puksutella” kuulu hänen normaaliin sanavarastoon, että ihan tässä yhteydessä vaan sanoi niin… Ja sitten seuraavana päivänä kollega työpaikan kahvipöydässä ihan sivumennen kysyy, että oliko tämä aikuinen huomannut, että siinä keväisen leskenlehtikuvan vasemmassa laidassa oli kasa koirankakkaa.

Ja sit se aikuinen ois ihan kauhuissaan ja kävis poistamassa koko kuvan.

lällallää

/Maija, joka lähtee nyt koko päiväksi leikkimään, sillä tänään on eka Teatterikoulupäivä!

Ps. Lue myös tästä aiempi blogini aikuisuusaiheesta, Manifestini aikuisuudesta.

 

Manifestini työstä ja aikuisuudesta

Nyt on näköjään sellainen aika elämässä, että kaikki mitä näen ympärilläni kirvoittaa minussa paljon ajatuksia. Kuten eilinen elokuva (lue lisää ”Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love) ja nyt tämä Hesarin juttu, jossa tutkimusprofessori Kiti Müller sanoo luovan ongelmanratkaisukyvyn jäävän työpaikoilla ”tavoitehakuisen ajatustehtailun” jalkoihin. Että aivot tarvitsevat aikaa ja lepoa voidakseen tuottaa uusia ideoita. Upeaa! Tätä samaa minä olen miettinyt paljon. Ja siitä syystä nakutin tämän tekstin näillä peruuntunutta työhaastattelua varten lakkaamilla punaisilla kynsilläni (lue lisää ”Haastattelu peruttu ja kynnetkin on jo lakattu” -postauksestani). Se on aika pitkä, mutta se on vähän niinkuin minun manifestini; kaikki mitä minä ajattelen ja mistä olen kiinnostunut; se, miten minä haluaisin muuttaa maailman.

* * *

Minulla on ollut paljon aikaa ajatella viimeisen vuoden aikana. Liikaakin. Etsiä merkitystä, syytä kaikelle. Syytä elämälle. Pohtia sitä, mikä minua vaivaa maailmassa kaikista eniten – mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys. Miksi en innostu elämästäni? Miksi tämä maailma ei toimi?

Olin asiantuntijayrityksen omistaja ja johtaja. Tehtäväni oli auttaa asiakkaitani kehittämään viestintäänsä strategisesti. Tavoittelimme yhdessä rahaa, menestystä ja valtaa, myyvempää sanomaa! Istuin satoja tunteja erilaisissa ideointityöpajoissa erilaisten ihmisten kanssa – ja tunsin hakkaavani päätäni seinään. Kun katsoin työyhteisöämme, tuntui, että meiltä puuttui jotain. Jokin energia esti meitä kehittymästä. Ja kun katsoin asiakasyrityksiäni, tuntui, että niistäkin puuttui jotain.

Stressienergia oli käsin kosketeltava. Näplättiin kännykkää, vilkuiltiin tietokonetta. Ei keskitytty olennaiseen – siihen hetkeen, jossa olimme luomassa uutta, rakentamassa tulevaisuuden menestystä. Tuntui, että edellytykset tarvittavalle luovuudelle olivat kadonneet.

Miksi? Koska oli niin kiire! Koska ei ollut aikaa istua työpajassa, johon pomo oli määrännyt tulemaan. Koska me olimme niin valtavan ahdistuneita kukin oman paineemme alla. Mielessämme raksutti jo huomisen aikataulu, ensi vuoden budjetti. Tulos, joka piti tehdä.

Koska koko ajan meidän päähämme tungetaan uusia asioita – on omaksuttava uutta tietoa valtavaa vauhtia. Ja koko ajan meidän täytyy tunkea ulos tavaraa päästämme – täytyy tuottaa uutta tietoa armottomalla vauhdilla. Meidän on oltava tuottavia, jotta menestymme.

Me suoritamme. Meillä on päämäärä, tavoitteet ja selkeä suunta. Istumme tietokonepäätteillämme ja kuormitamme aivojamme. Teemme suurimman osan ajasta työtä noin yhdellä kuudesosalla koko kehostamme; päällämme. Olemme menettäneet yhteyden kehoomme ja tunteisiimme. Nousemme ylös tuolista vain hakeaksemme kahvia automaatista. Tiuskimme työtoverillemme, kun hän tulee häiritsemään kysymyksillään. Ja samalla pyöritämme itsemme syvemmälle väsymykseen, ilottomuuteen ja haluttomuuteen. Olemme vakavia, ahdistuneita, juoksemme ympyrää. Emme näe ympärillemme, koska meillä on kiire. Emme hahmota vaihtoehtojen kirjoa, emme kykene havaitsemaan uusia mahdollisia tapoja ajatella. Emme kykene nauramaan.

Miten voimme olla tuottavia, jos olemme aivan lukossa. Miten voimme olla luovia, jos päämme ovat jumissa?

Tietotyön yhteiskunta elää sen yksilöistä – heidän osaamisestaan, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Tietotyön yhteiskunta elää luovuudesta ja innovointikyvykkyydestä. Ja tietotyön yhteiskunnan suurin paradoksi on, että se tunkee itse tärkeintä pääomaansa yhä syvemmälle ahdingon viemäriin tarjoamalla uskomuksen aikuisuuden ja työn vakavuudesta. Syöttämällä totuudeksi sen, että on vain tungettava eteenpäin, omaksuttava uutta, tuotettava uutta. Työn kaaoksessa emme pääse ilmaisemaan todellista minäämme.

Mistä tässä kaikessa on todella kyse, kysyin? Ymmärsin, että nyt oli tosi kyseessä; että ei vain minusta, vaan koko maailmasta oli hävinnyt ilo ja leikkimielisyys. Olemme ajautuneet pois leikistä! Heittäytymisestä. Hulluttelusta. Naurusta, laulusta, pallon potkimisesta. Yhteiskunta tunkee meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole sijaa. Leikki ei ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Ymmärsin, että leikki ja leikkimielisyys on luonnollinen tarve, sisäänrakennettu ihmiseen. Järkeilyn ja loputtoman aivojen ylikuormittamisen sijaan on laskeuduttava alas kehoon ja toimittava sen impulssien mukaan. Antaa voiman valua sisimmästä ja tuottaa uusia yhdistelmiä ajatteluun. Sillä se kirvoittaa luovuuden. Se yhdistää meidät kehoomme, sisäiseen luovuutemme lähteeseen, se yhdistää meidät muihin. Se saa meidät voimaan hyvin. Onnistumaan! Sillä näin ei voi jatkua. Muuten vakavoimme itsemme kohta hautaan. Leikki vapauttaa ja tekee vapaaksi. Leikki voi mullistaa työn!

 * * *

/Maija, ylpeänä jokaisesta kirjoittamastaan sanasta

web-reso-2751

”Leikkisät ihmiset muuttuu mörökölleiksi kun ne suorittaa”

Sain eilen todella pysäyttävän viestin palautteena blogiini. Niin kaunis ja tärkeä ajatus, jonka sain luvan jakaa teidän kanssanne.

”Mulle tuli sellanen tunne, että sä nyt suoritat tuota itsesietsintää ihan satasella. Ja sitten kun suoritus ei tule valmiiksi samalla tavalla kuin essee tai talouslaskelma, sua harmittaa ja olet hämilläsi. Mitäs jos kokeilisit ihan toista ääripäätä? Sä luet paljon. Mutta sun kirjat (ainakin ne mitä blogissa näkyy) on erittäin informaatiopitoisia ja tai vähintäänkin ”löydä itsesi” kirjoja. Mitäs jos vetäisit ihan vaan novellin siihen väliin. Pitkän ja paksun. Ihanan kirjallisen helmen. Joisit kaffea kirjan kanssa, kävisit Hermannin kanssa kävelyllä ja laulaisit. Antaisit itsesi nollata. Tai sitten leikkiä. Leikkiminen on kivaa. Mutta nyt tuo suorittaminen ja aikuismainen pakkoajatelu pois. Leikkisät ihmiset muuttuu mörökölleiksi sellaisesta. Etsi leikki. Sieltä löydät itsesikin. Luulisin. Ja inspiraation. Ja The Ajatuksen. Ja motivaation. Suosittelen lääkkeeksi alkuun Katherine Pancolin Krokotiilin keltaset silmät-kirjaa. Mikäli mörökölliys on sitkeää, vedä putkeen toinen osa ”Kilpikonnien hidas valssi”.”

Menin heti viestin luettuani leikkimään Hermannin kanssa.

hermannileikki1 hermannileikki2 hermannileikkii3

/Maija, joka ON leikkisä ihminen, ei mörökölli