Mun 15 minutes of fame: Hiihtäjäeliölaji

Elämässä hienointa on se, kun saa tehdä sitä mikä on hauskaa ja innostavaa – olkoonkin sitten ihan sekopäistä. Jos ryssin nyt tässä oheisessa käsikirjoitus- ja dubbaustyössä unelmani omasta luonto- ja seikkailuohjelmasta, niin tässähän sitten menee, oli sen arvoista. Saan kuitenkin näillä 15 minutes of famellani takuuvarmasti vuoden luontoäänipalkinnon. Vai mitä olet mieltä…

Meillä Letskissä oli nimittäin unelma: tehdä hiihtotreenivideoita, jotta sinäkin pääsisit valmistautumaan hiihtokauteen. Mutta saattaa olla, että nyt syntyikin jotain ihan muuta, onhan Hiihtäjä eliölajeista utopistisin.

Tervetuloa mukanamme maailmaan, joka on vaarassa kadota. Tämä sarja kertoo eliölajista, jota uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, jollemme me kaupunkilaistuneet, digitalisaation kourissa kamppailevat lajitoverit ole valmiita tekemään jotain… Letski luontoon!

/Ämmä, joka toivoo, että kuitenkin ensi luonto-ohjelmatuotantoon saa rinnalleen ihan vähän osaavamman editointiporukan. Mut mä tiiän, sä annat anteeksi ja jos sä oot tuottaja, sä varmaan annat mulle luonto-ohjelman tällä työnäytteellä 😉
Mainokset

On vain matka

Tiedätkö mitä minulle on käynyt? Olen alkanut rakastaa matkaa!

Kirjoitin muutama päivä siten elämän kontrolloimattomuudesta ja pohdin mistä tunne turvallisuudesta syntyy. Kerroin, että minulla on nyt monta jännittävää palloa ilmassa, muttei mitään tietoa mihin kukin niistä laskeutuu. Kysyin, kuinka vähän kontrollia on tarpeeksi, jotta voi selvitä järjissään epävarmuudessa.

Vastausta en kysymykseen kontrollista osaa edelleenkään kiteyttää, mutta se pisti minut pohdinnoissani jo uusille urille. Olen nimittäin monta kertaa tämän viikon aikana havahtunut miettimästä sitä, miten hauskaa on varmasti jonain päivän katsoa taaksepäin, takaisin tähän hetkeen, ja hymähtää hyväksyvästi: tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä. Nauraa näille asioille, joita juuri nyt tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu jos jonkinlaista.

* * *

Olisipa hauskaa, kun näkisit mitä täällä ”kulissien takana” todella on meneillään. Tietäisit millaisin resurssein ja voimavaroin synnytetään uusia ideoita ja liiketoimintaakin. Näkisit, miten ilmassa lentävät pallot kulkevat kaikki sikin sokin osa pudoten vauhdilla maahan ja osa saaden upean ilmalennon kohti uusia suuntia. Tuntisit, miten operoidaan intohimosta ja ihan puhtaasta sekopäisyydestä käsin. Aistisit hullun uskon, kun koetetaan olemattomalla budjetilla luoda näkyvää jälkeä tai marraskuun uuvuttamilla voimilla löytää ratkaisua eteen tupsahtaneeseen ongelmaan. Kuulisit miltä kuulostaa, kun saadaan yhdessä ihmeitä aikaan. Kokisit, kun omin hartiavoimin annetaan kaikki peliin, vaikka lopputulos on tuntematon.

Tällä viikolla minä olen tajunnut alkaneeni rakastaa matkaa. Olen alkanut rakastaa matkaa, sillä tiedän, että en pääse perille koskaan.

Ei ole paikkaa nimeltä ”perillä”, ei ole hetkeä nimeltä ”toteutunut unelma” ei ole tilaa nimeltä ”täydellinen lopputulos”. On vain matka; polku, tie, virta, joiden varrella syntyy elämän ihme.

Ei ole oikeita vastauksia, on vain polku parhaita mahdollisia kysymksiä. Ei ole turvan tarjoavaa täyttymystä, on vain tie, jota valinnoillamme vaellamme. Ei ole yhtä varmaa suuntaa, on vain virta, joka kuljettaa.

On vain matka, jonka varrella teemme valintoja: kokeilemme, erehdymme, opimme. On vain matka, joka mahdollistaa elämän.

* * *

Olisipa hauska, kun kuulisit sen naurun, jota päivittäin nauretaan hauskoille sattumuksille. Näkisit ne kyyneleet, joita vuodatetaan uusille mahdollisuuksille. Tuntisit sen onnen, joka löytyy äärimmäisen epätoivon hetkellä.

Toivon, että saat itse omassa elämässäsi kokea nuo hetket ja tuntea nämä tunteet.

Toivon, että sinäkin tiedät palavasi näihin hetkiin joskus myöhemmin, hymähtäväsi silloin hyväksyvästi ja toteavasi kiitollisena; onpahan tullut elettyä, tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä.

Toivon, että sinäkin osaat rakastaa matkaa!

Appropoo hullun usko, ja nauru hetken huumassa ja kulissien takainen elämä. Tätä on sekopäinen intohimo, katso video…

 

 

/Ämmä, hiihtäen kohti uutta viikkoa

Tästä siinä kaikessa on kyse!

Tiäks milt tuntuu, ku kello on 18 ja näyttää tältä ja sä tiedät, että sun, joka oot heränny aivan liian aikaisin aamulla, pitäis pinkaista vielä 2,5 tunniksi pilkkopimeään ja sateesta tulvivaan metsään (kuvassa parkkipaikan takana) juoksemaan mummokävelysauvojen kanssa mäkiä?

metsä

Tiäks milt tuntuu, ku sua vastassa parkkipaikalla on intoa puhkuva, ylipirteä hiihto-opettaja ja sä oot ihan sillai et miks pitää tunkea just tämän intoa puhkuavan, ylipirteän hiihto-opettajan kanssa just nyt kaikista maailman päivistä 2,5 tunniksi pilkkopimeään ja sateesta tulvivaan metsään (kuvassa parkkipaikan takana), kun ainoa mihin sä haluaisit itsesi ja tämän intoa puhkuavan ylipirteän hiihto-opettajan tunkea on alas sillalta johonkin jorpakkoon?

Tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ!

Hiihtourpolla meinasi tehdä eilen vähän tiukkaa ennen Letskin hiihtokoulun alkamista. Korvatakseni kaikki viime viikkoina polvivamman ja keuhkoputken tulehduksen takia väliin jääneet hiihtokoulukerrat, olin fiksuna tyttönä luvannut vetäväni kaksi tuntia putkeen yhdellä kertaa – niin TimmiMimmit kuin TehoTiimin treenit. Hyvä ajatus sillai kaukaa ja etäältä, mutta sitten totuuden hetkellä marraskuun synkimpänä ja kuolettavimpana päivänä idea ei enää tuntunutkaan niin innostavalta.

* * *

Huh, miten vaikeaa voikaan itsensä liikkelle saaminen olla näinä aikoina vuodesta! Pimeys painaa ja väsyttää. Voin myöntää, että jos ei olisi Letskin tiistaista hiihtokoulua Helsingin Paloheinässä, en olisi eilen saanut itseäni enää töiden jälkeen liikkeelle.

Mutta en voi sanoin kuvailla miten hyvä tuli heti, kun iskin sauvat käteen ja otin ensimmäiset askeleet. Liike iskeytyi kehoon, syke alko nousta ja iloinen jutustelu muiden koululaisten kanssa siirsi ajatukset pois pimeydestä. Energiaa niin keholle kuin mielelle. Me olimme kaikki taistelleet itsemme pimeyden ja väsymyksen yli ja nyt yhdessä toisiamme tsempaten viiletimme pitkin metsiä. Se, että ne olivat edelleen pilkkopimeitä ja sateesta tulvivia, menetti merkityksensä silla sekunnilla kun lähdimme liikkeelle.

Tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Juuri nyt.

Edelleen hiihtokoulun jälkeisenä päivänä energia virtaa. Töissä olen ollut tuottavimmillani kuin pitkiin aikoihin – en kai vain ole vähän innostuntukin?! Uskomatonta, mitä urheilu ulkoilmassa saa aikaan. Uskomatonta, miten vähällä olin jäädä paitsi tästä tunteesta.

Letskin hiihtokouluissa – lumilla tai ilman – on kyse juuri tästä: opista, kannustuksesta ja energiasta, siitä, että pääsee liikkeelle ja tajuaa miten tärkeä voima ulkoliikunnalla on. Me hiihtokoululaiset olemme tiimi, joka toinen toistamme tsempaten hyppää sysimustaan metsään, treenaa, nauraa, juttelee syvällisiä sekä imee hiihdon iloa ja oppeja itseemme.

skiteam

Jos olen ihan rehellinen, minä tajusin vasta eilen todella, miksi me Heidin ja Hannan kanssa olemme perustaneet ihan koko Letskin. Ei kyse ole todellakaan meistä itsestämme tai ainoastaan hiihdosta lajina. Kyse on tästä jengistä, teistä! Meistä kaikista! Siitä, miten innostuneet ihmiset saadaan kokoontumaan yhteen ja lähtemään liikkeelle rakastuen siinä sivussa hiihtoon ja oppien lajin saloja. Siksi Letski on perustettu. Ja minä olen ihan järjettömän kiitollinen juuri nyt.

Minä toivoisin, että sinäkin tulisit tähän tiimiin mukaan, ja siksi tarjoan sinulle nyt mahdollisuuden tulla tutustumaan ihan ilmaiseksi. Tiistaina 24.11. Helsingin Paloheinässä klo 18 starttaavat TimmitMimmit ja 19.15 TehoTiimi. Minulla korvattavaa aiemmista kerroista riittää vielä moneksi viikoksi, joten olen itse mukana molemmissa ryhmissä. Nähdään siis jommassa kummassa, eikö vaan? Pistä vaan viesti Hiihtokoutsi-Hannalle hanna@letski.fi, niin pääset mukaan! Lisää voit sivultamme www.letski.fi

/Ämmä, kuvassa parkkipaikan takana

Stressaantuneen hiihtotreeni

Myönnettävä se on: olen ollut viime aikoina välillä ihan valtavan stressaantunut. Syksy on ollut kiireinen. Töitä, töitä, töitä ja… töitä. Ei muuta. Paitsi kolotusta selässä ja niskassa. Ja oikeastaan ihan joka puolella kehossa. Huono työasento ja tietokoneen äärellä vietetyt lukemattomat tunnit vaivaavat koko kroppaa.

Töitä ja kipua.

Töitä ja kipua ja väliin jääneitä hiihtokoulukertoja. Muistat varmasti Letskin, sen häiriintyneen projektin, jossa minun pitäisi kaiken muun itseni likoon pistämisen lisäksi opetella hiihtamään? Murtomaata! No, enpä tätä mallia kyllä ehdi päästä edes sormellani sipaisemaan havuja, perkele, katsos kun viime aikoina on täytynyt siirtää muu elämä työn alta pois. Ja mitä urheiluun tulee, energiaa ei tunnu näinä sysimustina marraskuun päivinä riittävän kovaan treeniin, vaikka sitten taas toisaalta juuri se kai synnyttäisi uutta ja nyt hyvin tarpeellista energiaa. Kun vaan lähtisi. Mutta kun siitäkin tulee stressi. Lähtemisestä. Vaikka ostin kävelysauvatkin. Minä, ensimmäistä kertaa elämässäni! Nyt vain pitäisi ehtiä tutustua niihin paremmin. Mutta kun…

Harmittelin tilannettani Hiihtokoutsi-Hannalle. Hanna totesi, että ei minun edes kannata stressata itseäni vielä enemmän ajatuksella, etten jaksa tiukkojen työpäivien jälkeen enää repiä itseäni kovaan treeniin. Sen sijaan hän ehdotti minulle treeniä, jolla voisin koettaa samalla ratkoa niin energiavajettani kuin päätäni.

Käypä katsomassa tästä millaista treeniä hän minulle suositteli.

Ja katso vielä kaupan päälle, mitä on luvassa joulukuussa…

/Ämmä, jolle Letski antaa kuitenkin ehkä kohta siivet, kun onhan tää nyt vaan ihan liian sekopäistä

Kohti (häiriintynyttä) hiihtokautta

Maanantai on mahtipäivä. Ei oikeastaan kyllä ole, sillä olen puolet päivästäni viettänyt köhien keuhkojani irti ruumistani. Keuhkoputkentulehdus. Yllättäen.

Harmittaa erityisesti, sillä huomenna olisi Letskin hiihtokoulu, mutten nyt pääse mukaan sairastamiseltani.

Niin Letski. Kaikenlaisia seikkailuja (lue: sekoiluja) minäkin olen tehnyt, mutta mahdollista on, että tämä Letski-projektini on niistä kaikista häiriintynein. Tällaista kuitenkin tulevalla hiihtokaudella luvassa. Ja tuo twerkkaus tuossa videon lopussa, se on vasta alkua… Just wait.

 

Jos oot ikinä kelannu aloittavas hiihtoharraatuksen, ni nyt ois maan parasta hiihtoseuraa tarjolla. Tule mukaan jos uskallat…

/Ämmä, maanantaimeiningeissä

Mistä sinä kiität tänään?

Mistä sinä olet tänään kaikista kiitollisin?

Minä olen tästä

  
 Kaikista niistä upeista ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä töitä. Ilman heitä elämä olisi kovin tyhjää ja tylsää. Nämä hetket ovat työni ja koko elämäni parhaita puolia. Ja minun työssäni hienointa on se, että ihmiset vaihtuvat projektista toiseen ja saan koko ajan oppia niin monelta erilaiselta ja minua jossain asiassaviisaammalta tyypiltä.

Tänään oli Letskin treenivideoiden kuvaukset. Nyt on sekin päivä nähty, että minä olen mallina hiihtotreenivideolla… Naurua, tiukkoja pakaroita ja raikasta syysilmaa Heidin ja Hannan kanssa. Nämä naiset saavat aina hymyn kasvoilleni. Heistä kiitän tänään.

Kenestä sinä kiität tänään?

/Äm

Minä sanoin TAHDON, sanoisitko sinäkin?

Muistatko Letski-projektin, jossa olen mukana? Sen, jossa kaiken muun mahtavan lisäksi minun olisi tarkoitus oppia taas hiihtämään lähes kahden vuosikymmenen tauon jälkeen? Kerroin siitä joitakin aikoja sitten sinulle esimerkiksi näin: ”Hiihtourpo but still a Queen”.

Tänään kirjoitin Letskin blogiini näin. Haluan jakaa blogini kanssasi siksi, että minulla on sinulle kutsu hiihtotreeniryhmään kanssani!

Nyt meillä olisi mahdollisuus saada aikaan vaikka ihan ikioma MaiLifen hiihtotreeniryhmä! Mitäs oisit mieltä?

* * *

Minä olen nainen, joka on kokeillut elämänsä aikana jos jonkilaisia urheilu- ja liikuntalajeja. Kuntonyrkkeilystä tennikseen, polkujuoksusta body pumpiin – kaikki on jossain vaiheessa elämää testattu ja hyväksi koettu. En ole koskaan varsinaisesti sitoutunut yhteen lajiin tai treeniin, vaan hakenut monipuolisia muotoja liikkua. Jossain vaiheessa liikuntakeskuksen ryhmäliikuntatunnit alkoivat käydä liian tutuiksi, enkä enää innostunut siitä, että minun pitäisi sitoa itseäni johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan. Vaihdoin kuntosalin puolelle ja juoksemaan metsään, sillä sisäliikunnan lisäksi minulle heräsi kova tarve päästä ulos urheilemaan.

Nykyisin haluan liikkua niin pajon ja juurin silloin kuin itse voin ja haluan. Janoan monipuolisia ja kokonaisvaltaisesti kehoa liikuttavia lajeja. Rakastan luontoa, ja haluan olla ulkona mahdollisimman paljon. Treenissä haluan haastaa itseäni ja pistää omat kyvyt ja kestävyyden välillä äärirajoille. Toisaalta taas haluan nauttia rennosta liikunnasta ja raittiista ilmasta ulkona. Haen erinomaista kuntoa ja hyvää mieltä; haluan jaksaa, olla energinen ja voida hyvin. Tarvitsen myös haasteita, mahdollisuutta heittäytyä uusiin kokeiluihin. Siksi jatkuvasti tutkin mikä olisi minulle parhain tapa urheilla ja pitää itseni liikkeessä.

Ja ajattele, kaikki nämä vuodet! Kaikki nämä lajit, joita olen kokeillut! Yhtä en ole sitten kouluvuosien kohdannut silmästä silmään – hiihtoa. Vaikka juuri se olisi vastaus kaikkiin liikunnalle asettamiini tavoitteisiin.

Tästä syystä, kun Toppatakkinainen Heidi ja Hiihtomutsi Hanna keväällä kysyivät haluaisinko lähteä mukaan Letski-projektiin ja oppia taas hiihtämään, en voinut muuta kuin huutaa ääneen: ”TAHDON!!” Ja monta huutomerkkiä perään!

* * *

Mitäpä jos sinäkin sanoisit “tahdon”? Nyt tulevana tiistaina 6.10. klo 19.15-20.15 Helsingin Paloheinässä starttaamme nimittäin Hiihtokoutsi-Hannan kanssa uuden Letskin hiihtokoulun treeniryhmän. Se on 2-tason ryhmä, joka on tarkoitettu jo vähän treenitaustaa ja pohjakuntoa omaaville liikkujille. Sellaisille henkilöille (siis niin naisille kuin miehille) kuten minä, jotka kaipaavat haastetta ja monipuolisuutta treeniinsä ja haluavat ensi talvena päästä hiihtämään varmistaen, että tekniikka on kunnon lisäksi kohdillaan.

Haluaisin, että sinä tulisit mukaani! Hanna valmentaa ja me treenaamme – hiki- ja hurmostakuulla! Erityisen innostunut olen siitä, että hiihtoa voi treenata myös ilman lunta ja peruskunnon hiihtoladulle voi hakea jo ennen suksien laittamista jalkaan. Tällä me myös aloitamme tiistaina. Hanna lupaa tehotreeniä esimerkiksi intervallitreenein ja sauvajuoksuin, mutta hauskalla otteella. Treenaamme toki hiki hatussa, mutta emme tiukalla pipolla. Minä toivon, että saisimme mukavan treeniryhmän kasaan, jonka kanssa voisimme vaikka yhdessä lähteä talvella hiihtoretkelle! Ja me kaikki saamme myös harjoitusohjelmat hiihtokoulun ohella tehtäväksi omatoimiseksi treeniksi, joten luvassa on upean aktiivinen treenisyksy.

* * *

On tosi helppoa sanoa tahdon, sillä sinä pääset ensimmäiselle treenikerralle täysin veloituksetta. Sen jälkeen voit päättää liitytkö mukaan treeniryhmäämme, joka jatkaa treenaamista läpi koko syksyn ja kevään. Tutustumiskerran jälkeen voit ostaa 10 kerran treenikortin hintaan 150 euroa.

Hanna ja minä odotamme ilmoittautumistasi! Laita meiliä Hannalle osoitteeseen hanna@letski.fi ja tule mukaan! Jos et pääse Paloheinään, voimme aloittaa hiihtokouluja myös muissa paikoissa 2-tasonkin treenareille. Kerro meille, mihin haluaisit treeniryhmän ja kerää pari kaveria mukaan, ja meidän valmentajamme tulee paikalle!

12053106_10153392729194457_1196716994_n

Hiihto-Urpon on brassailtava sillä mitä on. Ja kun ei ole muuta, on joka kerta brassailutarpeen syntyessä palattava 80-luvulle. Aina kun hyppään suksille, on media perässä. Tämä muisto on Petäjävesi lehdestä joskus 80-luvun alusta… Tämän kuvan taustalla on pieni tragedia. Nääs tuo nainen, jota lehti tituleeraa äidikseni, ei suinkaan ole äitini, vaan Anitta-tätini. Ja joka kerta kun minun äitini näkee tämän kuvan, jaksaa hän muistuttaa tästä traagisesta virheestä. Edelleen, 30-vuoden jälkeen. Muistoja, oi muistoja!

Kohta luodaan uusia hiihtomuistoja! Kenties yhdessä sinun kanssasi?

// Hiihto-Ämmä, niin innoissaan!

PS. Voit siis toki kysyä myös minulta lisää hiihtokoulusta!

Letski – Hiihtourpo, but still A Queen

Ohhoh. Tämä viikko on kyllä vaan yksinkertaisesti aivan uskomattoman upea. Vire on mitä mainioin ja paljon tapahtuu. Tuntuu, että minulla on sinulle vain koko ajan uutta kerrottavaa.

Tänäänkin!

Haluan nimittäin esitellä sinulle yhden aloittamistani työprojekteista – Letskin!

Minähän olen sinulle jo vähän tästä projektista vinkkailutkin aiemmin. Muistatko, kun kerroin miten polkujuoksupeto pääsi irti elämäni ensimmäisessä juoksutapahtumakokemuksesta toukokuussa? Tai siitä, kun olin muutama viikko sitten Vuokatissa, ja Perässähiihtäjä syntyi uudelleen…?

Näihin hiihtoaiheisiin käänteisiin elämässäni liittyy kaksi naista: Hoomoilanen ja Superhiihtomutsi. He ovat superhiihtäjiä Kainuun perämetsistä. Meillä on tässä kuluneiden kuukausien aikana muhinut ja kehittynyt idea siitä, että hiihto, suomalaisten kansallisurheilulaji, vaatii uudenlaista lähestymistapaa. Lajille täytyy palauttaa sille kuuluva hohdokkuus ja hauskuus. Ja sitten syntyi idea Letskistä, palvelusta, joka kannustaa uusia harrastajia hiihdon pariin rakentaen ja rakentaa uudenlaista suomalaista hiihtoyhteisöä, tarjoaa hiihtovalmennusta sekä tukee suomalaista nuorisohiihtoa – rennolla otteella.

936699_1605212209740991_311954992787762308_n

2Hiihto-Urpo_but_still_A_Queen_Letski.fi

Ja koska nämä hiihtohirmut tarvitsivat soppaan koekaniinin, he nappasivat minut, mitäänosaamattoman kaupunkilaisen hiihtourpon mukaan. Minä myös myös vähän kirjoittaa, joten harteilleni laskeutui aika hurjan hieno tehtävä – Letskin myötä pääsen kirjoittamaan uutta kirjaa ja kirjailijanurani jatkuu! Suomen vuoden 2017 100-vuotisjuhlavuoden, Urheilun Supervuoden ja kansallisurheilulajimme hiihdon kunniaksi teemme kirjan, joka menee hiihtäjän iholle. Sen pääosassa ovat hiihtourheilun sankarit – niin huippu-urheilijat kuin harrastelijat tukijoukkoineen. Kirjalla tuemme suomalaista nuorisohiihtoa, jotta hiihtämisen perinne säilyisi vahvana seuraavatkin sata vuotta.

Hoomoilasta eli Heidiä, Superhiihtomutsia Hanna ja minua yhdistää hien himo ja hiihdon hurma; haluamme yksinkertaisesti olla rakentamassa hiihtävämpää Suomea ja tarjota mahdollisimman monelle kokemuksen siitä kun suksi luistaa. Hiihto on iloista yhdessä tekemistä ja tulevaisuuden laji. Haluamme, että jokaisella suomalaisella on siihen mahdollisuus. Ja tietysti – hiihdämme itsekin kovaa ja korkealta.

Kauheasti olisi kerrottavaa. Mutta parempi kun menet nyt osoitteeseen http://www.letski.fi. Meillä on siellä nimittäin sinullekin mahdollisuus tulla mukaan!

11944511_10153326435819457_241586172_n

/Ämmä, joka ponnistaa jotakuinkin kuvan esittämältä pohjalta… Sukset viimeksi jalassa about noihin aikoihin.

Polkujuoksupeto on irti – Bodom Trail -polkujuoksukisa ja tarina siitä ku tyttö lähti soitellen sotaan

Näin viime yönä unta. Olin ajamassa jonkun tuntemattoman miehen kyydissä maratonille. Minun piti juosta 42 kilometriä jossain betoniviidakossa. Oli kiire, olimme jo myöhässä. Paniikki. Ehdittävä olisi ajoissa perille. Yhtäkkiä kuljettajani ilmoittaa ylpeänä hänen poikansa olleen edellisenä aamuna aamutelevisiossa. Ja nyt, koska hänen mummolansa sattui olemaan sopivasti matkan varrella, meidän pitäisi mennä katsomaan pojan aamutelevisiovisiittiä nettitelevision ohjelmaklipistä.

Paniikkini on äärilaidassaan. En ehdi. Miksi juuri tällä hetkellä meidän pitäisi mennä katsomaan tuo videon pätkä? Ja kuka tuo mies oikeastaan on? Miten hän minun uneeni tupsahti?

Yritän taivutella miestä muuttamaan suunnitelmansa, mutta tuloksetta. Seuraavaksi me jo istumme tämän jonkun tuntemattoman miehen mummolassa juoden kahvia ja katsoen nettitelevisiosta jotain halvatun viiden minuutin videopätkää. Autokuskini poika näkyi videolla kaksi sekuntia ja minun juoksuni jää juoksematta.

Ja sitten herätyskello soi.

Aamukuuden jälkeen vapaapäivänä!

* * *

Näillä ponnistettiin tämänpäiväiseen Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan Espoon Pirttimäkeen. Minä en olle menossa juoksemaan 42 kilometrin maratonia, vaan 12 kilometrin polkujuoksun, mutta tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki.

Viimeiset päivät olen jännittänyt. Olen kärsinyt kamalasta allergiasta, joka on saanut keuhkoni kokemaan samankaltaisen ruumiistairtaantumiskokemuksen kuin kuolevalla ihmisellä. Valmistautumiseni juoksuun on ollut hävettävää luokkaa. Kuntoa ei lähestulkoon ole. Ne muutamat kerrat joina olen Rakkauden Saaren rantoja kyntänyt juosten, ovat olleet taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja sitten on vielä se ihan pieni juttu: Minä vihaan juoksemista.

Treenasin aikoinaan maratonille, mutta se leikki jäi kesken, koska polvet eivät kestäneet. En jaksa juosta pitkin kaupungin asfalttiteitä enkä näe siinä mitään riemua. Sattuu jalkoihin ja hengästyttää aivan liikaa.

Ja sitten sain haasteen Bodom Trail -polkujuoksusta. Tietysti! 12 kilometriä juoksua jossain Espoon perämetsässä. Yhtään sen enempää ajattelematta vastasin haasteeseen myöntävästi. Ja nyt, kun totuuden hetki on käsillä meinaan saada kokovartalohalvauksen. Miksi en koskaan ajattele ennen kuin lupaan tehdä jotain?

IMG_1573

Tytöt antoivat paidan ennen metsään lähtöä. Mehän nimittäin starttasimme hiihtokauden tällä tapahtumalla. Kerron tuosta Letskistä sinulle vielä myöhemmin ihan erikseen… Mutta sen kerron nyt heti, että vaikka joku niin epäilikin, niin kuvassa minua ei ole yllätetty kyykkypissalta, vaan yritän röyhistää rintaani, jotta näkisit tuon paidan tekstin.

 

Aamulla ei enää voi perääntyä, vaikka salaa toivonkin, että joku kärräisi minut nyt katsomaan nettitelevisiosta aamuteeveen videoklippiä. Ihan mitä vaan. Olen kaiken kukkuraksi rekrynnyt mukaan juoksuun ystäväni Hannan ja Heidin. Ja kuten arvata saattaa, nämä mimmit ovat terästä ja huippuluokan urheilijoita. He syövät 12 kilometrisiä polkujuoksuja aamupalakseen.

Saavumme kisapaikalle. Tuulee kuin viimeistä päivää. Taivas on harmaa, ja minua itkettää. Illalla olen nähnyt Facebookista kuvia maastosta, joka ui vedessä. Törmään parkkipaikalta kävellessäni liikenteenohjaajaan. Hän kertoo, että reitti on hurjassa kunnossa.

”Edellisenä päivänä testijuoksulla ollut mies upposi suohon nivusiaan myöten”, liikenteenohjaaja veistelee nauraen voitonriemuisena. Minä valahdan kalpeaksi ja ehdotan hänelle, että vaihtaisimme paikkaa. Minä hoidan liikenteen ja hän juoksuni. Hän ei innostu.

Minä haluan vetää liikenteenohjaajaa turpaan.

Innokkaat superjuoksijat pörräävät kaikkialla. Vetävät energiageelejään ja vertailevat varusteitaan. Minä katson kuluneita lenkkareitani ja mietin, että tervemenoa nivelsiteet. Hanna ja Heidikin ovat raahanneet mukaan koko urheilutavara-arsenaalinsa. Heillä on eväitä ja juomia. Vielä edellisenä iltanakaan minulla ei ole edes käynyt mielessä, että mukaan pitäisi ottaa vaihtovaatteet ennen kuin Heidi minulle siitä vinkkaa. Vilkaisen uutta hienoa Suunnon Ambit -kelloani. En edelleenkään osaa käyttää sitä, vaikka se on ollut minulla jo toista kuukautta. Tiedän, mistä se napsautetaan käyntiin, jotta se alkaa laskea aikaa ja tekemään jotain muita asioita.

Kun on se sanonta, että ”soitellen sotaan”, niin tämä on nyt just sitä.

Tämä on minun ensimmäinen juoksutapahtumani. Ja näillä näkyminen viimeinen. Pissattaa.

IMG_1578

IMG_1575

Urpo, Hanna ja Heidi. Hannalla ja Heidillä on ihanat kiharat ja huulipunaa. Ne on teräsnaisia.

 

Iloinen tapahtumajuontaja hölöttää mikrofoniinsa. Kentällä soi Elastisen ”Eteen ja ylös”.

Lähtöryhmä yksi. Punapaitainen mies hullunkiilto silmissään säntää hirveätä kyytiä pusikkoon ja muu ryhmä pinkaisee perään.

Kaksi. Kajareissa iloinen humpparalli. Superjuoksijoita puskaan.

Kolme. En kuule musiikkia enää. En näe mitään. Allergia valuttaa silmät päästäni.

Ja viittätoista minuuttia yli aamukymmenen: lähtöryhmä neljä. Minun lähtöni!

Antti Tuiskun ”Peto on irti”.

IMG_1581

Kilkatikalkati ja kannustushuutoja. Pinkaisemme juoksuun. Alun hosu, lopun väsy, Heidi hokee, ja minä kipsutan robotinomaisesti tyttöjen vierellä eteenpäin seuraten tarkkaan heidän tahtiaan. Etten hosuisi ja väsyisi. Askel, toinen, kolmas. Vasta satoja metrejä startin jälkeen muistan Suuntoni. Se piti napsauttaa päälle. Perhana.

Aurinko on alkanut paistaa. Yllättäen.

Minä mietin rajoja. Norjaa. Sitä aamua, kun minun piti mennä kalatehtaalle suolistamaan ja meinasin kuolla pelkoon ja ahdistukseen. Sitä fyysistä ja henkistä ponnistusta, jota tuo kokemus minulta vaati. Muistatko tarinani tuosta päivästä? ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä”

Jos olen selvinnyt tuosta, tämä kaksitoista kilometriä polkujuoksua ei voi olla kovin paljon pahempi juttu, tajuan.

”Me tehään tää, nainen!”, sanon itselleni aivan kuten Norjassa, ja päätän keskittyä olennaiseen. Juoksemiseen ja nauttimiseen. Ajattelen Viidenminuutinmies Steveä. Sitä kalatehtaan esimiestä, josta voit lukea enemmän tuosta jutustani. Steve olisi ylpeä minusta!

Olen jännittänyt jaksamistani, sitä että pitäisi näyttää muille kuinka hyvin ja nopeasti pystyy pinkomaan eteenpäin, mutta vain hetken juostuani tajuan, että siitä täällä ei ole kyse. Ei täällä kilpailla, vaan nautitaan. Yhdessä olosta, ulkoilmasta ja luonnosta. Juokseminen tulee siinä sivussa. Ja sitä paitsi, juoksu soljuu hyvin. Keuhkot eivät pakahdu, jalat rullaavat kevyesti ja eteenpäin mennään.

Ja aina välillä mulahdetaan suohon. Lenkkarit ja sukat ovat olleet litimärät alkumetreiltä lähtien. Mutta edes se ei tunnu menoa haittaavan.

IMG_1585

IMG_1587

IMG_1597

Olen aina ollut luonnossa liikkuja, siksi tunnen olevani nytkin oikeassa paikassa. Kulkeminen metsissä on minulle luontaista, normaaliin arkielämääni kuuluva juttu. Mielenkiintoiset metsän syöverit antavat minulle voimaa ja aikaa omille ajatuksille. Olen ajatellut, että metsässä minun täytyy aina kulkea yksin. Mutta nyt tajuan, miten hauskaa tämä metsässä kuntoilu voi olla myös yhdessä ja tällaisessa isossa tapahtumassa. Tässä on jotain tunnelmaa, jota ei yksinäisillä metsäretkillä saa. On hauskaa huikata pari sanaa tuntemattoman kanssa. Meillä on jotain yhteistä!

Heidin ja Hannan kanssa harmittelemme ettemme tilanneet skumppapulloja matkan varrelle. Tuohon mättäälle olisi kiva jäädä hetkeksi ryystämään lämmintä kuohujuomaa pillillä. Ihan hyvin voisi, sillä polkujuoksu ei ole niin vakavaa hommaa. Se on rankkaa urheilua, mutta ei ollenkaan niin tiukkapipoista touhua kuin olen kuvitellut juoksun tällaisessa tapahtumassa olevan. Hauskaa tämä on!

Hauskaa niin kauan kun taas muistaa olevansa juoksu-urpo. Joku juoksee vierelleni, huomaa Suuntoni ja kysyy paljonko on juostu. Katson kelloa. Katson häntä. Totean maahan tuijotellen, että on mahdollista että tämä kello saattaa olla nyt just rikki. Kun en nyt jotenkin yhtäkkisesti osaa tästä nähdä mikä matka on kuljettu. Häpeän. Lupaan itselleni, että luen vihdoinkin sen ohjekirjan ihan heti kun tulen kotiin.

IMG_1601

Saavumme juomapisteelle. Kilkatikalkati, tapahtumajärjestäjät heiluttavat lehmänkelloja.

”Hyvin menee, olette tulleet nyt seitsemän kilometriä!”

SEITSEMÄN?

Minä luulen, että matkaa on taitettu vasta kolme! Olen saada slaagin ja sen kuulee varmasti koko Bodomjärvi. Huudan innostuneesti ja kovaa; en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella jaksaneeni seitsemää kilometria näin hyvin tällä lähtökohdalla.

Ja loput viisi. Ne sujuvat kuin tanssien. Pompin sulavasti yli mutalätäköiden ja liukkaiden kantojen. Nautin. Olo on mahtava! Vielä viimeisillä kilometreillä mietimme jatkaisimmeko vielä yhdeksän lisäkilometriä. Päädymme kuitenkin jättämään juoksun ennalta sovittuun, mutta puolimaratonin verran olisin voinut jaksaa. Oikeastaan keho on vasta herännyt henkiin kympin kohdalla.

Ja sitten se on siinä. Maali.

IMG_1615

IMG_1619

Iloinen tapahtumajuontaja kuuluttaa kaiuttimista minun nimeni ja juoksuaikani. Minun nimeni! Ja aikani! Se on hienointa, mitä olen ehkä koskaan kuullut. Ja minä toivon salaa, että nyt soisi se Antti Tuiskun Peto on irti, koska nyt on – Peto irti! Heidi kaivaa kassistaan kuohuviiniä. Se menee jalkoihin.

IMG_1632

FullSizeRender

Astun kotiovesta sisään. Väsynyt ja onnellinen. Peto. Riisun vaatteita ja huomaan, että Suuntoni rullaa edelleen aikaa. En ole muistanut laittaa sitä pois päältä… Niin ohjeet. Ne täytyy nyt lukea. Kellosta tulee nimittäin korvaamaton kesäisillä polkujuoksulenkeilläni, sillä nyt minua on purrut polkujuoksukärpänen. Eiku polkujuoksupeto.

IMG_1643

Pää. Omat hassut ajatukset. Ajatella, jos olisinkin jättänyt koko homman väliin, koska en ollut omasta mielestäni treenannut tarpeeksi tai riittävän kovassa kunnossa. Tämä kaikki olisi jäänyt kokematta.

Oman pään voittaminen on parasta maailmassa. Polkujuoksu on parasta maailmassa! Olen löytänyt lajini – siis ihan oikeasti. Ja ensi vuonna Bodom Trailissa juostaan 21 kilometriä! Polkujuoksupeto on irti!

/Ämmä, ja tällainen meiniki tänään