Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.

POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?

PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.