Onhan tämä hitto ihan kamalaa. Kuplani on nyt aika kummallinen. Elämä, jota nyt eletään. Se koostuu kivusta ja kärsimykestä, suuremmasta särystä ja seesteisyydestä kuin osasin kuvitella.

Siinä ihan todelliset tunnelmat tänään. Nyt on itsenäisyyspäivä ja kello on 13.20 tätä kirjoittaessani: tasan viikko sitten makasin sairaalan heräämössä leikkauksen jälkeen.

Nyt makaan kotona matkahetekalla. Se on huvittava sairaalasänkyni, joka raahattiin tänne onnettomuuteni jälkeen, kun en enää päässyt nousemaan muutamaa askelta omaan alkovin sänkyyni.

Kivut ovat edelleen kmalat enkä minä tajua mitään kivunlievityksestä. En tiedä mikä on tässä tilanteessa normaalia kipua ja mikä ei, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Lääkkeet saavat vatsan sekaisin ja siltikään en ole oikein varma niiden voimasta. Ehkä silloin, kun maakaan jalka koholla ja levossa sängyssä, on aikoja jolloin kivuntunne katoaa hetkeksi. Mutta kun nousee ylös, nesteet laskeutuvat sääreen ja pohkeeseen… Sitä kipua en osaa sanoin kuvailla. Onneksi on jo päästy siitä kahden ensimmäisen päivän aikana koetusta ”puukoniskukivusta”, jossa pohkeeseen tuli niin iso ja yllättävä kramppikipu, jonka aikana tuntui, että koko maailma räjähtää. Erityisen jännää on se, että vaikka osa jalkaa onkin turvotuksesta tunnoton koskettaessa, kipu kyllä tuntuu ihan selkeästi.

Hirveää halukkuutta ei siis ole nousta ylös sängystä, mutta sitten taas toisaalta, aika ajoin jalka alkaa vaatia ylös nousemista. Ja silloin, jännä juttu ja hirveän vaikea selittää, jopa haluaa, että nesteet laskeutuvat ja saavat koiven huutamaan kärsimystä.

Kävely on nyt kummallista. Ensimmäisinä päivinä se onnistui paljon paremmin kuin juuri nyt. Mutta nyt, kun ylös noustessa kivut iskevät, menen ihan kummalliseen mutka-asentoon, vasemman jalan varaan ja luistelen villasukissa eteenpäin. Minun pitäisi kyllä koettaa kävellä mahdollisimman normaalisti. Saisin jopa varata jalalle, ja se vähintään kolme kertaa päivässä tehtävien pienten jumppaliikkeitten on kuntoutuimsen kannalta todella tärkeää. Siksi villasukkaluistelu ei ole kovin suotavaa. Mutta minkäs teen, kun en muuhun pysty.

Jäät joulupukkimuovipussissa tuottavat iloisen joulumielen. Sellaista sarkasmia siihen kohtaan.

Mutta yksi on, joka auttaa. Jää! Todennäköisesti yli puolet päivästä minulla menee jääpussi jalalla, jos ei enemmänkin, sillä yölläkin olin nukahtanut jääpalapussi jalallani. Sen kivunlievittävä vaikutus on taivaallinen.

Viikko on mennyt aika iisisti noin niinkun yksin kotona mitääntekemättömyydessä, pää on ollut kai vielä sen verran sekaisin, mutta tänään on alkanut tuntua, että minuutit matelevat ja yksin on tylsää. Minä, joka en ikinä pelaa mitään pelejä, pelaan nyt kahta ”palikkapeliä” kännykällä, katson kaikki television typerät reality-ohjelmat ja koetan jotenkin saada ajan kulumaan.

On itsenäisyyspäivä, eilen moni varmaankin lomaili. Minulle se tarkoittaa, ettei kukaan laita viestiä tai soita. Se on vähän hurjaa ja surullista. Toisaalta, ensimmäisen viikon olen halunnutkin olla mahdollisimman paljon yksin. Tähän kuplaan ei oikein kukaan muu ole nyt mahtunut.

Mutta silti. Voisinhan minä tämän itsenäisyyspäivän vähän toisinkin viettää. Ja sitten taas toisaalta; juuri näin se täytyy nyt juhlia.

Kaunista itsenäisyyspäivää sinulle, ystäväni! Ehkä et ollenkaan ole kiinnostunut kuulemaan kivuntäytteisestä kuplastani, mutta mitään muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole. Se on ihan hirveän hienoa oikeastaan kuin koettaa kaivaa tästä positiivisen; kun ei voi muuta kuin keskittyä vain tähän hetkeen ja tulevaisuudessa siintävistä huolista ja murheista ei vain pysty eikä jaksa huolehtia. Se on ehkä tämän kivuntäytteisen, kummallisen kuplan yksi isoimmista lahjoista.

Tältä näyttävät kivut tässä kummallisessa kuplassa kello 3.50 aamulla.

/Äm, joka suunnittelee kohta ylösnousemusta ja lounaan kaivamista jääkaapista

Ps. Arvaa muuten mistä juuri nyt haaveilen (sen lisäksi, että joku veisi roskikseni ja kävisi ostamassa vessapaperia)?! Siitä, että muutaman kuukauden päästä kun olen jaloillani ja paremmassa kunnossa, pääsisin johonkin hemmottelukauneushoitoon ja jonkun stylistin luokse joka hankkisi minulle muutamia hyviä ja kauniita vaatteita. Olisi niin ihanaa tämän kuukausien verkkari- ja sairaalavaatekauden jälkeen voida pukeutua ihaniin, naisellisiin vaatteisin ja tuntea itsensä taas vähän enemmän naiseksi.

Kummallisia kokemuksiakin täällä kivuliaassa kuplassa.

Millaisia haaveita sinun kuplassasi on tänään?