Etsin miestä, tositarkoituksella! Olisitko sinä tanssiparini?

Joskus sitä miettii, että kannattaakohan ja uskaltaakohan jotain tehdä, mutta nyt kyseessä on sellainen juttu, että miettiä ei tarvitse.

Etsin miestä!

Kyllä!

Enkä ihan mitä tahansa miestä, vaan tanssikaveria opettelemaan kanssani paritanssin alkeita. (Tarkempia toimintaohjeita tekstin lopussa.)


Kyselin taannoin vinkkejä sosiaalisen median kanavissani mielenkiintoisista liikunnallisista harrastuksista, sillä haluan nyt syksyn kynnyksellä aloittaa jotain uutta ja itseäni haastavaa. Sain paljon hyviä ehdotuksia, joista jokaisen olisin periaatteessa ottaa harrastuksekseni, mutta yksi asia kiinnitti huomioni:

Kaikki minulle ehdotetut lajit olivat vähän sellaisia ”äijämäisiä”; rämäpäisyyttä ja vähän itsensä repimistäkin vaativia. Tuollaisista jutuista minut toki tunnetaan, olenhan tehnyt urheilullisesti vaikka mitä ja toinen toistaan hurjempia asioita mäkihypystä estejuoksukisoihin.

Nyt kuitenkin tuntui, että tarvitsen jotain ihan muuta, sellaista, jossa voisin haastaa itseäni aiemmin kokeilemattomalla tavalla. En haluaisikaan mitään sillä tavoin hurjaa ja rämäpäistä, vaan jotain naisellisempaa.

Kyllä, äijäilyt on äijäilty. Harrastusta puntaroidessani tajusin, että oikeastaan olisi aika ihanaa tuntea itsensä naiseksi oikein kunnolla. Millaista olisikaan olla vietävänä sen sijaan, että itse on koko ajan ohjaksissa? Miltä tuntuvat kehollisuus ja kosketus tai mitä tapahtuu, kun ollaan lähellä toista ihmistä ja liikkuen muodostetaan yhteinen tarina? En kaipaa vain teknistä puurtamista ja oikeiden kaavojen seuraamista, vaan jotain, joka laittaa kehon tuntemaan; ja tanssi se on todellista ilmaisun ja tekniikan taituruutta.

Toisen lähelle päästäminen tuolla tavoin ei ole minulle mikään helpoin juttu. Mutta haluaisin juuri siitä syystä mennä kohti tuota epämukavuusaluettani, ja katsoa, mitä voisi syntyä, kun pistää mielen rajoitteet syrjään ja antaa toisen tulla tanssissa lähelle. Niinpä päätin toteuttaa haaveen, jota olen jo useamman vuoden ajan pohtinut, mutten ole oikein uskaltanut ikinä aiemmin: haluan oppia tanssimaan, siis nimenomaan paritansseja.


Tutkin vaihtoehtoja ja paikkoja ja löysin tanssikoulun ja kurssin, jolle osallistua. Sitten tuli mieleeni, että nythän voisin tarjota jollekin toiselle mahdollisuuden tarttua kanssani tanssiin. Ihmiselle, jota juttu vähän kiehtoo, muttei ole tullut lähteneeksi tai pari juttuun puuttuu. Tässä tapauksessa kyse on tietysti mieheksi itsensä identifioivasta ihmisestä, sillä se kuuluu tähän lajiin.

Päätin siis rohjeta ottaa vielä vähän isomman askeleen ja alkaa etsiä itselleni tanssiparia.

Nyt siis – KÄÄÄÄK – etsin miestä mukaani. Tämä vaatii hieman rohkeutta, ja itsensä alttiiksi asettamista, mutta tiedän, että jossain on joku, jolla on riittävästi pokkaa ja motivaatiota. Uskon, että tämä tarjous on aika ainutlaatuinen.

Oletko sinä etsimäni? Tai tiedätkö jonkun, joka on aina halunnut opetella tanssimaan? 

Tuleeko tästä tanssia yksin peilin kanssa, vai löytyykö tanssikaveri, se selviää pian!

 

Kynnys on ihan hirmuisen matala!

Nimittäin, kun olin lapsi, äitini vei minut satubalettiin ja yhden tunnin jälkeen sanoin hänelle:

”Vie minut täältä pois, en minä halua täällä pyllistellä.” 😀

Ja tuon jälkeen en juuri ole tanssinut lukion vanhojentansseja lukuunottamatta (ja se oli kyllä hauskaa, nyt kun muistelen!)

Mutta silti ajatus on jo pitkään kiehtonut, ja jos joku kiinnostaa, miksi siihen ei tarttuisi, vaikkei takeita ole siitä, että oppiiko ja kuinka käy? Sehän on juuri seikkailuissa kiehtovinta!


Nyt olisi aika, ja alla on homman juoni:

Vaikka kynnys on matala, niin tanssipariltani odotan kuitenkin todellista motivaatiota oppia tanssimaan ja sitoutumista kanssani 15 kerran tanssikurssille tänä syksynä. Vakio- ja latinalaisten tanssien kurssi järjestetään Helsingin Herttoniemessä Tanssiklubi Masterissa, ja voimme yhdessä vielä katsoa sopivan ryhmän ja ajankohdan parista vaihtoehdosta.

Laita minulle viestiä Facebookin Messengerissä tai sähköpostiini maija(at)ilmoniemi.com ja kerro vähän itsestäsi, taustastasi ja motivaatiostasi. Kurssit alkavat 9.9.19 alkavalla viikolla, joten sitä ennen, lähiaikojen kuluessa odotan mahdollisia yhteydenottoja. 

Kyse on siis ihan puhtaasti uudesta harrastuksesta meille molemmille, ja molemmat tietysti maksamme kurssit ja toimimme tarkemmin saatujen ohjeiden mukaan. Itselläni on siis hieman liikunnallista pohjaa vähän ja rytmitajuakin, joten ihan metsään en usko meidän menevän; toivottavasti sinullakin motivaation lisäksi on tämän kaltaista taustaa.


Älä mieti, vaan toimi, jos yhtään siltä tuntuu!

Katsotaan miten tässä käy, vaihtoehtoja on se, että löydän tai että en löydä paria, se on nyt teistä kiinni. Toivon, että otatte uskaliaasti yhteyttä.

Ja pliis jaa tätä juttua eteenpäin, sillä tiedän, että jossain on joku, joka todella haluaa tarttua tähän juttuun!

 

Äm, painaen nopeasti blogin julkaisunappulaa, jottei pelko ota valtaa, sillä onhan tämä taas vähän jännä kokeilu….

 

Ps. Naiset! Ilmoittakaa toki tekin jos teitä tanssi kiinnostaa muttei ole paria (kursseillahan ei valmista paria toki vaadita), sillä jos tässä vaikka nyt muutama innostunut mies itsestään ilmoittaa, niin sitten voin muitakin kiinnostuneita yhdistää! Ja kuten sanottu, kursseilla kyllä parit järjestetään, joten se ei ole kenellekään meistä este lähteä tanssimaan.

Ja Ps, te rakkaat kyltymättömän tirkistelijät, ette tekään kylmäksi tässä jää: tuntemuksistani ja kokemuksistani tulen kertomaan niin blogissani kuin muualla, onhan tämä sen verran hieno haaste ja seikkailu!

Tule tanssimaan!

Mainokset

Näin liikkeelle polkujuoksussa huippusuunnistaja Hannu Airilan vinkeillä

Koska polkujuoksu tapahtuu metsässä ja poluilla, mitään erityistä juoksutekniikkaa siinä ei tarvitse olla. Kokemuksen karttuessa askel hioutuu vähitellen polun juurakoihin ja kivikoihin, ja sitä myöten juoksusta tulee sulavampaa ja taloudellisempaa – lähes itsestään. Juostessa kannattaa katseella hakea sopivaa ajolinjaa muutaman metrin päästä ja sovittaa askelet sen pohjalta maaston mukaan.

Muun muassa näin valmentajani Hannu Airila ohjeisti minua aloittaessamme yhteisen taipaleemme polkujuoksun saloihin.

Tervetuloa mukaan ensimmäiseen polkujuoksutreeniin! Kuuntele tästä Yle Areenasta löytyvästä jutusta muun muassa se, miten aloittelijan on hyvä käynnistää polkujuoksutreeni ja millainen harjoittelu sopii ensimmäille viikoille, kun tavoitteena on 23-kilometrin juoksu. Pohdimme myös millaiset kengät on syytä laittaa jalkaan, kun metsässä on vielä lunta ja jäätä.

Juttu löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4416814

Ja minulle valituista kengistä kerron vielä seuraavassa polkujuoksu-aiheisessa blogitekstissäni lisää, se luvassa pian!

Yhtä hymyä ensimmäisen treenin jälkeen! Valmentajani Hannu Airilan lisäksi mukana lenkillä oli myös Saara Grönholm, urheilupsykologini.

 

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Nollasta kohti 42 kilometrin hiihtokisaa: Polvivammaisesta kilpahiihtäjäksi vain reilussa kuukaudessa?

I’m back – vai olenko, se selviää pian! Lähes puolentoista vuoden polvipiina on takana: Tough Viking -haasteeseen se matka katkesi, mutta VIHDOIN urheilukielto on kumottu ja voin ottaa vastaan ensimmäisen urheiluhaasteeni. On tätä odotettu!

Maaliskuussa minua odottaa 42 KILOMETRIN hiihtokilpailu.

Olen jo pitkään haaveillut, että voisin aloittaa hiihdon kunnolla, ja nyt päätin pyytää avukseni hiihtovalmentajan. Viattomana aioin vain opetella hiihtämään sunnuntailenkkkiä, mutta kun valmentajaksi ottaa Leppävirran Virin Reetta Nenosen, tavoitteet asetetaan oikealle tasolle. Siksi seison (aivan liian) pian, maaliskuun kolmantena päivänä, lähtöviivalla Riikinvoimahiihdossa Varkaudessa.


TÄMÄN HAASTEEN TUORE valmentajani minulle asetti yhteiseen projetiimme tietäen, että taustallani on hyvä kunto ja monta jo aiemmin suoritettua haastetta, vaikka nyt lähtötilanteeni onkin erityislaatuinen.

Edellisestä hiihtokerrastani on reilusti yli kaksikymmentä vuotta ja nyt on vain 1,5 kuukautta aikaa ottaa tämä laji haltuun. Kun yhtälöön lisää sen tosiasian, että polveni on vielä heikko ja ennen niin hyvä kuntoni on ehtinyt vammani aikana romahtaa täysin, en oikein tiedä mitä odottaa.

Polveani olen kuntouttanut systemaattisesti ja tarkasti, eikä mikään fyysisesti estä minua ottamasta tätä haastetta vastaan. Mutta varmaa on, että helppoa kunnon kohottaminen ja uuden lajin haltuunottaminen ei ole. Ja silti samalla juuri tämä haaste motivoi minua uudelle tasolle kuntoutukseni kanssa. Olen innoissani, että vihdoin saan uusia säveliä elämään myös liikunnassa.

Yhtään varmuutta siitä opinko hiihtämään ja selviänkö suksilla 42 kilometriä näin nopealla aikataululla, ei siis vielä ole. Tavoite on selvä, mutta se, miten sen käy, ei voi vielä ennustaa… Mutta sehän tästä mielenkiintoisen juuri tekeekin, kuten jo tiedätkin: Muistatko esimerkiksi nämä edelliset hullut haasteeni ”Kyläboheemien kokoontumisajot” -24 tunnin pyöräilyhaasteeni  tai ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä” -mäkihyppyhaasteeni tai ”Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista” 350 kilometrin pyöräilyhaasteeni (sinisten linkkien takaa pääset lukemaan nuo jutut)?

 


TÄNÄÄN OLI ENSIMMÄINEN hiihtotreeni Reetan kanssa – talven kovimmassa pakkaskelissä ja tuulessa tietysti! Projekti on armoton, mutta ah niin innostava ja mielenkiintoinen. Ja arvaathan jo sen, että pääset mukaan matkalleni kohti tätä kisaa.

Valmentajani Reetta Nenonen on muun muassa entinen hiihdon SM-mitalisti.

Tänään ei juuri porkkanaa nähty; vain keppiä 😀 Olen haasteellinen valmennettava ja tarvitsen vähän kovemmat otteet…

Kuvat: Toni Pitkänen / Yle

Tervetuloa mukaan matkalle! Teen tätä projektia työssäni, mutta se jalkautuu myös tänne blogiini.
/Äm

377 x 4 x 4

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Vilinää elämänsyrjässä

Päivät vaan vilahtelevat ja vaihtuvat toiseen. En yhtään ymmärrä mihin aika häviää. Enkä oikein tiedä mitä tapahtuu ja vielä vähemmän osaan siitä kirjoittaa.

Eilen vietin iltapäivän studiossa spiikkaustöissä, tänään on ollut fysioterapiaa, uusien työkuvioiden suunnittelua ja tarjouksen tekoa sekä iltapäivällä tapaamista pr-henkilöni kanssa. Kaipa viime päivät voisi kiteyttää niin, että täällä minä kasailen ja käynnistän normaalimpaa elämää ja laitan vähitellen uutta vaihdetta päälle. Ja siinä se sitten vilisee.

Vielä viikko on sairauslomaa jäljellä, ja sen jälkeen olen ajatellut, että yksi vaihe elämää saa päättyä. Onhan sitä sairauslomaa jo vietettykin viisi kuukautta. Vaikka jalan kuntoutus tuleekin olemaan vielä pitkään ykkössijalla elämässäni, ja voimat vielä varmasti jonkin aikaa vähäiset, alkaa olla aika tarttua kunnolla elämänsyrjästä kiinni ja suunnata katse pois polvesta kohti uusia seikkailuja – niin toivon.

Fysioterapiassa tämän toiveen toteutuminen sai tänään kyllä paljon tukea. Fysioterapeuttini oli todella tyytyväinen viimeisen viikon sisällä tapahtuneesta kehityksestäni. Jännällä tavalla tämä kuntoutuminen on taas edennyt jotenkin piiloisesti ja ottanut yhdellä kertaa ison askeleen; fyssarini mukaan nyt otettu askel on suurin tähän mennessä tapahtuneista! En oikein itse osaa jotenkin edes ymmärtää, kun omaa kehitystään on vaikea välillä arvioida, mutta hänen sanojaan kuunnellessa ja silminnähtävää innostusta katsoessa sain itsekin vahvistusta sille, että nyt on todella kuljettu iso matka. Polveni kestävyys ja toimivuus ovat parantuneet huomattavasti nyt, 2,5 kuukautta leikkauksesta ja polvi taipuu ja ojentuu jo hyvin – ja minä luotan jalkaani jo paljon paremmin. Ensi viikolla lähdemmekin sitten fyssarin kanssa kuntosalille ja minä pääsen hikoilemaan ensimmäistä kertaa! Hurjaa. Ja vähän pelottavaakin.

Mutta nyt ennen kaikkea: voimat tyhjentävää. Fyssarin ja yhden palaverin jäljiltä olen aivan loppu!

Ai ni! Päivä on merkityksellinen myös siksi, että kävin tänään ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen Helsingin ihan ydinkeskustassa Aleksanterinkadulla ja Stockmannilla. Siellä se maailma näyttää edelleen olevan pystyssä, vaikka minä en olekaan noita katuja kuukausiin kuluttanut. Sellaista se elämä on.

IMG_0547

TÄTÄ on ollut ikävä! Kunnon treeniä ja urheilua. Toistaiseksi olen vielä joutunut vain katsomaan kuvista vanhoja muistoja, ja tällaiseen, viime keväänä Vierumäellä Yhdistetyn maajoukkueen kanssa treenileirillä tehtyyn kuntoiluun on vielä matkaa, mutta yhden askeleen lähempänä olen taas. Ja niiiiiiin onnellinen!

 

/Äm, joka ei kykene tänään tekstillisesti enää parempaan kuin tähän tajunnanvirtaan

Täyspysähdys

Terveiset sairastuvalta! Aikamoinen meno. Tai siis ei menoa lainkaan. Polvi on pysäyttänyt tämän tytön nyt totaalisesti. Epätietoisuudessa tulevista tapahtumista ja kuntoutumisesta eletään vielä ensi viikkoon, kunnes saan tuomioni ortopedilta.

Arkeen on täytynyt ottaa nyt hetkeksi aivan uusi rytmi. Jännää, miten ihminen voikin silmänräpäyksessä joutua pysähtymään kuin seinään. Täällä minä makaan yksin kotona. Välillä köpöttelen sauvoilla ympyrää. Vain yksinkertaisesti vesilasin hakeminen on varsinainen operaatio kun ei ole ketään apuna kantamassa. Nouseminen sijoiltaan ja laskeutuminen takaisin tuottavat hankaluuksia. Koetan kurkottaa ystäviini, jotta saisin kauppa-apua ja kyytejä sairaalaan, mutta se vaatii paljon avunpyyntöjä ja järjestelyja, sillä kaikilla on tietysti omat kiireensä.

Oikea jalkani on turvonnut melkein kaksi kertaa normaalista, ja nyt turvotuksen alkaessa vähitellen laskea, kivut ovat iskeneet. Polvilumpiota tukevat ja suojaavat ristisiteet ovat pettäneet, ja jalka täytyy pitää täysin suorassa ja samassa asennossa koko ajan, muuten tuntuu, että se repeää sijoiltaan.

Yrittäjä ei tietenkään sairaslomaa voi pitää, sillä kukaan tätä taloudellista menetystä ei korvaa. On selvä, että tuleva huolettaa. Itkulta ei ole vältytty ja väsymys valtaa mielen, kun unta ei saa kivun pitäessä minut hereillä yöt. Aikamoinen haaste, kuulkaas ystäväni! Touhu on nyt aika karua, mutta haluan jakaa senkin kanssasi. Perusvireeni on yhtä positiivinen kuin aina, mutten usko, että kukaan voisi veisata vain ilovirsiä tällaisella hetkellä.

Tiedän, että kaikki järjestyy. Pää toimii ja kunhan muutama päivä levätään sekä kuviot kuntoutuksen suhteen selviävät, pääsen kiinni töihini. Eihän tällaiseen onnettomuuteen olisi ollut minkään maailman mahdollisuutta, mutta tekevälle sattuu, ja tämähän olisi voinut tapahtua missä tahansa muuallakin.

En tiedä mitä tämä kokemus lopulta tuo tullessaan, mutta ainakin yhden uuden perspektiivin lisää. Tilanne vaatii kärsivällisyyttä ja rauhaa, nyt mitään ei tehdä kovalla vaudilla. Taas uusi äärilaita elämään; hektisen kesän ja alkusyksyn jälkeinen täyspysähdys.

14310439_1070511486402479_662208119989715205_o

Tätä kuvaa minä olen katsonut kaiholla. Se on otettu lauantain kisassa vain pariakymmentä minuuttia ennen onnettomuuttani. Siinä se oikea vielä kannattelee.

Elämä – rankka laji!

Muistathan, ystäväni, tänään, että minnekään ei ole kiire.

/Äm

Veli Viikinkien taisto: Brother Christmas haastoi Tough Viking -kisaan

Suurimmissa painajaisissani juhannuksena taisin jo tietää tämän tapahtuvan. Sillä suotta en näyttänyt päälleni joulukuusenkoristeita pukevan* ja pyöräilevän 24 tuntia ja 305 kilometria lähemmäs joulua. On nääs tullut uusi HAASTE, jossa joulu näyttelee suurta roolia!

Joulu on näet kohta taas monta askelta lähempänä, kun minut on haastettu mukaan hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmasin, Sokos Hotelsin ja Lappsetin joukkueeseen Tough Viking -estejuoksukisaan tulevana lauantaina.

Jos et jo tunne Tough Vikingia, voin kertoa, että se on sairas kisa. Mutta onneksi tämä koko keissi ei ole kuitenkaan niin painajaismainen; joukkueemme asia kun on mitä hyväntahtoisin, vähävaraisten perheitten tukeminen. Siksi on tietysti selvää, että minä otin haasteen vastaan.

Vähän pyytämättä ja yllätyksenä kisaan nyt lähdetään, mutta onneksi mukana on myös eräs uusi ystäväni. Hänestä kerron myöhemmin lisää.

Ja kuten aina, haaste otetaan vastaan, ah niin kevyellä valmistautumisella. Mutta kävin kuitenkin ihan vähän treenaamassa tänään (enempää en aio). Kiipesin tuonne ylös ja… en osannut tulla alas. Joku teistä voisi kertoa miten ihmeessä alas pääsee ilman että polttaa reitensä ja kätensä karrelle! Tälläinen este kisassa nimittäin on ja itkettää jo valmiiksi.

IMG_3545

 

Sillä välin kun minä tirautan pari kyyneltä ja odotetaan mitä Veli Viikinkien taistossa tuleman pitää, palataan nyt sitten takaisin juhannukseen ja hetkeen, joilloin joulu oli monta kierrosta kauempana kuin nyt. Nyt jäädään myös jännittämään saanko minäkin oman parran, vai laitetaanko päähän joulutähti.

Jos Veli Pukki on sinulle vielä tuntematon, Brother Christamasin löydät Facebookista – suosittelen tutustumaan hänen toimintaansa.

 

 

Villiä viikinkien viikkoa sinulle, ystäväni! Toivottavasti edessäsi on yhtä huima menoa kuin minulla!

/Äm, toivoen, että just SÄ tulet kannustamaan meitä lauantaina Helsingissä kisareitin varrelle!

 

*Ne joulukuusen koristeet nyt vain sattuivat löytymään majapaikkani kaapista ja minä päätin vetää ne kisa-asusteekseni.