Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Etsin lintutieteilijää!

Tarvitsisin nyt jotain lintutieteilijää. Onko lukijoissani sellaista? Siis ihan tosissani nyt kyselen. Kun siis sen eilisen aamushown jälkeen olen tässä kuulostellut tuota minun lintuperhettäni, eikä sieltä ole enää puoleentoista päivään kuulunut sitä pikkulintujen piipitystä. Olen kuunnellut tarkkaan, käynyt koputtelemassa keittiön seinää, mutta mitään ei kuulu. Välillä olen kuulevani sellaisen ”aikuisen” linnun viserrystä, mutta vain lyhyinä pätkinä.

Olen oikeasti todella viehättynyt tuohon lintujen maailman ja kiinnostunut siitä, että mitä tuolla nyt oikein tapahtuu. Missä vaiheessa lintujen pesintä on nyt? Eivät kai ne nyt vielä ole voineet lentää pois pesästään? Ei kai se eilinen, jonka minä tulkitsin isälinnun ja äitilinnun aamulenkiksi tai rakkauskujerteluksi ollut joku pesästäpoistumisilottelu? Kyllähän minä sitä ihmettelin sitä,  sillä niitä lintuja oli paljon enemmänkin tuossa ikkunani takana kuin vaan ne kaksi, josta kerroin. Näistä kolmesta sain napattua kuvan.

linnut

Jos nyt eksyt sattumalta tämän kysymykseni johdosta ensimmäistä kertaa blogiini, minulla on siis pesinyt keittiön ikkunalaudan alla lintuperhe, jonka elämää olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä. Esimerkiksi tässä blogissani kerron asiasta.

Mikä on siis meininki ja homman nimi nyt? Osaako joku selittää?

/Ämmä, lintutietäjäkin riittää

Ai ni, PS, lähden nyt maalaa graffitteja seinään! Joo. Luit oikein. En ole tässä tohinassa muistanut kertoa MaiLife Haasteesta, jonka sain… Pian siitä lisää. Tänään tuntuu, että MaiLife jatkuu ainakin hetken 🙂

Lintukuiskaaja keittiössä

Tiedätkö mitä tajusin eilen!

ikkuna1

Tuo on minun keittiön ikkunani ikkunalauta. Siis sisäpuolelelta (ja sori, se on vähän likainen!). Sen välistä, ikkunaluukun alta tunkee esiin linnun sulka ja ruohoa.

Tuossa noin, tuolla tavalla. Näet asetelman vähän paremmin! ikkuna3

ikkuna4

Siinä on tuollainen pieni seinään syvennetty yläikkuna. Tajusin, että ne linnut, jotka ovat kevättäni tässä piristäneet (ja välillä ahdistaneet) muuttamalla näistä tämän talon kymmenistä asunnoista juuri minun ikkunani alle, asuvat oikeastaan tuossa minun keittiöni puolella ja niiden ääni kantautuukin keittiön seinän läpi. Siksi se on niin kova. Siellä jossain ikkunalaudan alla ja keittiön seinän takana niiden pesä on!

Tein eilen testin. Koputtelin seinää. Linnut hiljenivät. Lopetin koputuksen. Ne aloittivat piipytyksensä. Jatkoin tätä pitkään. Älyttömän mielenkiintoista – minä voin jutella noille pikkuruisille linnunpoikasille keittiönseinäni takana!

/Ämmä, lintukuiskaaja (mennen taas vähän koputtelemaan seinää…)

 

Linnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Tiedätkö mitä! Niiden ikkunalautani alle pesän rakentaneet lintujen poikaset ovat kuoriutuneet! Sen on pakko ollut tapahtua toissapäivänä, koska olen nyt kaksi päivää saanut kuunnella sydämen särkevää piipitystä avoinaisen keittiön ikkunani takaa. Huuto vaikenee vain siksi ajaksi, kun huomaan jonkun varjon lehahtavan ikkunalaudalle. Isä- tai äitilintu tuo poikasilleen ruokaa. Siis se on oikeasti tosi jännää. Istuessani keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa kuulen jatkuvaa piipitystä. Ja usein havahdun siihen, kun joku varjo lehahtaa ikkunalle. Sitten piipitys vaimenee hetkeksi kunnes varjo taas lehahtaa pois tullakseen kohta takaisin.

Elämän ihme! Ikkunalaudallani. En tiedä osaatko arvostaa tällaisia asioita, mutta sydämestäni toivon, että myös sinulle tällaiset pienet luonnon ihmeet ovat tärkeitä. Minulle tämä on todella iso ja kaunis asia; että juuri minun ikkunalautani alla majailee kokonainen lintuperhe.

Tänään sinulle yksi pieni laulu MaiLife Voimabiisi -listaltani. Otin sen jo kerran pois sieltä, koska se ei tuntunut enää ajankohtaiselta, mutta nyt nostin sen sinne takaisin. Sopii näihin viimeisten päivien oloon.

Pikkulintu ikkunan takana

Maanantai! Ja elämä on… no, voisinpa sanoa, että jännää. Sinä, joka olet kulkenut mukanani jo pidempään tiedät, että linnut ovat minulle todella tärkeitä eläimiä. Pelkään niitä, mutta samalla ne ovat minulle hyvin symbolisia luontokappaleita. MaiLife alkoi kertomuksellani mielettömästä kohtaamisestani linnun kanssa, tästä. Ja sitten tämä tapahtuma sai kovin uuden muodon ja merkityksen vuodenvaihteessa, tämän. Ja Sarastus-blogissani kerroin aikoinaan lintujen merkityksestä näin.

Kaikki lähti oikeastaan siitä, että sillä hetkellä kun äitini on saanut tietää odottavansa minua, pikkulintu oli tuijottanut häntä silmästä silmään ikkunan takana, hänen äitinsä taas menehtyi kun lintu lensi sisään ikkunasta. Linnuilla on ollut valtavaa syboliikkaa jo äidilleni, ja sitten linnut alkoivat seurata myös elämässäni. Lintu ikkunan takana on tuonut mukanaan onnea ja iloa, ja ikkunasta sisään lentäessä on tapahtunut menetyksiä. Ihan todella!

Istuin eilen illalla nojatuolissa mietteissäni. Olin jotenkin koko päivän todella mietteliäänä erään ison kysymyksen äärellä, olo oli vähän outo – siis hyvällä tavalla, mutta outo kuitenki. Juuri tuolla hetkellä mietin sitä asiaa todella vahvasti. Yhtäkkiä Hermanni pomppasi pystyyn. Tuijotti ikkunaan tiiviisti, ja koko sen olemus sähköistyi. Säikähdän sen poikkeuksellista toimintaa. Se säntäsi ikkunalle. Kuulen kovan sirputuksen ja näin pienen linnun ikkunalaudalla. Siinä se seisoi ja sirputti. Hätkähdin. Jäimme Hermannin kanssa pitkäksi aikaa tuijottamaan lintua liikkumatta. Sitten se lennähti pois. Ja on tullut nyt monta kertaa takaisin. Tuo yksi pien lintu. Tänä aamunakin. En osaa selittää tätä yhtään tämän paremmin. Mutta minulla on kovin kummallinen olo. Ehkä saan selityksen tälle pian.

Ihana viikko edessä. HelsinkiRealin kuvauksia, minun omat promokuvaukset keskiviikkona, kuvauksia varten vaatteiden hankkimista, keskiviikon MaiLife haaste ja longboardaus (!), treenaamista Tiian kanssa, Teatteri Elon harjoituksia. Näin lähtee viikko käyntiin. Lintu pyörii mielessäni. Yhä vaan. Harmanni on tainnut sen jo unohtaa. Ainakin kovin lungisti herra ottaa tällä hetkellä!

hermannilungi

/Maija, pistää nyt ison vaihteen päälle ja lähtee hoitamaan viikon työasioita, eka task: shoppaamaan kuvausvaatteita!