Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Mainokset

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä!

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä se räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

uusipäivä

Niin. Herkillä. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

img_9229

Minä olen yksin. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

Olen koettanut kurkottaa ulos, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

puuttuvat sanat

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

rush

TÄLTÄ näyttää Rushissa! Tästä voit katsoa lisää mihin olet tulossa mukaan, heittäydytkö?

 

Kun haluat mukaan, laita minulle sähköpostia maija@ilmoniemi.com, tarjoan tämän mahdollisuuden ensimmäiselle 15 ilmottautuneelle.

Tiäkkö, mä tykkään susta!

/Äm

Tämä idea on lähtenyt puhtaasti omasta kokemuksestani ja kun kuulin, että uusi hurja Rush-puisto avataan vain muutamien päivien päästä, halusin tietysti päästä sinne! Ja sitten vielä sattui niin, että puiston väki innostui tarjoamaan meille tämän elämyksen.

Äläkä pelästy tuota pomppimisasiaa; mukaan voi tulla kuka tahansa ikään, sukupuoleen, ulkonäköön, rotuun yms katsomatta. Pomppia saa kukin omalla tavallaan. Tai olla pomppimatta.

Usko omiin siipiisi

Ihmiseltä, joka löhöää juuri sohvassa katsomassa American Psycho -elokuvaa tämä saattaa kuulostaa suhteellisen oudolta, mutta sanonpa sen silti: juuri nyt tässä tänään keskiviikkoiltana olen ihan valtava onnellinen. 

Näin huoleton en ole ollut vuosikausiin. 
Ymmärrät syyn tähän seuraavien päivien aikana varmasti paremmin. Osa onneni ja huolettomuuteni syistä ovat myös yksityisiä asioitani, joita ei ole tarpeen käsitellä, mutta viime viikot ja tämä koko syksy ovat osoittaneet minulle yhden asian; kaikki, siis ihan kaikki järjestyy, kun uskoo. Niin on käynyt minulle. 

Kaikki pelkoni, joita matkan varrella olen saattanut ääneen sinullekin lausua, ovat osoittautuneet turhiksi – ihan jokainen. Elämä on osoittanut uskomattomat puolensa.

Tänään haluan sanoa sinulle vain yhden asian
 
Ei muuta. 

Kaikki järjestyy juuri oikein.

/Ämmä, onnellisena

Turvassa

Heräsin tänään aamulla jännään tunteeseen. Tiedät sen unenpöpperön hetken, kun on juuri herännyt, vielä unen ja valveen rajamailla? Vähän pöllähtäneenä ajasta ja paikasta sekä tuntemuksistaan?

Tänä aamuna luulin minä olevani Norjassa. Niin ei ole käynyt vielä kertaakaan sieltä paluuni jälkeen. Mutta tänään minä luulin nousevani pienen punaisen kalastajakylän mökkini sängystä uuteen päivään. Oli ihan valtavan turvallinen ja hyvä olo.

* * *

Rakkauden Saarella tuulee kovaa, ja aamulla puuskainen puhallus sai minut pöpperöissäni erehtymään sijainnistani. Tuulen huminan muistijälki on syvä ja vie minut usein ajatuksissani takaisin Norjaan. Mutta se vie jonnekin kauemmaskin. Siitä tulee myös fyysinen tunne kehoon – rauhallinen ja hyvä olo. Myös tuo tunne on minulle erityisen merkityksellinen.

Tänä aamuna tunne oli niin vahva, että jäin pohtimaan: mistä johtuu, että kova tuuli yhdistettynä syksyn synkkään pimeyteen saa minut tuntemaan oloni todella turvalliseksi ja rauhalliseksi?

* * *

Minulla oli lapsena yksi lempihetki. Se, kun äidin kanssa kävimme päiväunille ja äiti veti peiton päällemme alkaen puhaltaa kovasti. Leikimme, että olimme pieniä lintuja tuulelta suojassa – turvassa.

Tänään minä tajusin, että juuri tuohon hetkeen ja tunteeseen tuuli vie minut edelleen yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Siksi minä koen oloni niin turvalliseksi mitä kovemmin tuulee ja mitä pimeämpi on.

Tiedätkö mistä puhun? Onko sinulla jotain tällaisia erityisiä hetkiä tai asioita, joista sinun olosi tulee erityisen turvalliseksi?

Rauhallisen raukeaa viikonloppua, ystäväni! Minä toivon, että nyt tuulee ja kovaa, se tarkoittaisi, että koko viikonlopun olisi näin hyvä olla. Sillä nyt on. Hyvä olla!

  
Ai ni, tai sitten olenkin orava peiton alla… Tämän postasin eilen Instagramiin ja se muistuttaa kovasti elämääni. Paitsi, että minä mussutan sipsejä. Voiko ihanampaa olla ❤

/Äm

Näetkö meren puheen, kuuletko linnun läheisyyden?

Elämässäni näyttää olevan kaksi tärkeää symbolista teemaa: linnut ja meri. Näistähän minä aina sinullekin pauhaan. Milloin lintu lepattaa ikkunani takana ja milloin kävelen meren rantaan ja räpsin kuvia rauhoittavasta merestä. 

Tänään nämä kaksi asiaa ovat näyttäytyneet aivan toistensa perään.

Aamulla pidin parvekkeeni ovea auki raollaan, kun yhtäkkiä kuulin kovaäänisen piipityksen. Säntäsin ovelle ja siellä se oli – talitinttiystäväni, joka piipitti ovella ja lehahti lentoon hetken minua tuijotettuaan. Aivan kuin se olisi tullut sanomaan, että ”täällä ollaan, olen lähellä, mutta en aio tulla sisään.” 

Sitten kävin ulkona pienellä kävelyllä ja jäin tapani mukaan rauhoittamaan mieltäni tuijottaen merelle. Nappasin tämän kuvan, ja vasta kotona aloin katsoa sitä tarkemmin.

  
Mitä sinä näet tässä kuvassa? Minä näen meren, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen kun täytyy rauhoittua. Tämän meren äärellä tuntuu kuin joku puhuisi minulle. Aivan kuin siellä pilvien lomassa olisi jonkun kasvot.

Näetkö sinä sen? Meren puheen? Kuuletko linnun läheisyyden?

Rauhallista Pyhäinpäivää, ystäväni.

Minun ystäväni

  
Siinä se nyt on. Talitintti, minun ystäväni! Joka päivä se on käynyt monta kertaa lepattamassa ikkunani takana, muttei koskaan ole pysähtynyt.

Ja minä olen ihmetellyt miksei se halua levähtää kiireiltään.

Ja sitten tänään se lehahti ikkunalle ja kävi karmille istumaan – ja jäi siihen pitkäksi aikaa olemaan.

Katso, tuo se on! Talitintti, minun ystäväni. 

Sillä taitaa olla minulle jotain asiaa…

Kaunista keskiviikkoiltaa sinulle, minun ystäväni!

/Ämmä

Minä näen sinut, ystäväni

En ole vielä saanut napattua siitä kuvaa. Ajattelin, että kirjoitan sinulle vasta, kun saan tallennettua sen kännykkäni kuvavirtaan. Jotta näkisit! Se on nähtävä.

Se hetki olisi ikuistettava. Mutta ei. Se tulee aina niin yllättäen. Hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani. Sekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni. Minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani. Päivinä, jolloin minä ajattelen sinua.

Ei. Se tulee yllättäen. Nopeasti ja arvaamatta.

Mutta kun se tulee, kaikki pysähtyy.

Talitintti.

Niin. Viime päivät olen työskennellyt paljon kotona ja istunut tuntikausia tietokoneeni edessä keittiönpöydän ääressä. Ja siihen ikkunani taakse se on alkanut tasaisin väliajoin lehahtaa aivan yllättäen.

Kun se ensimmäisen kerran ropsahti ikkunaani vasten, minä säikähdin. Tiedät tunteen? Kun keskittyy tarkkaan, ja huomio yhtäkkiä repäistään irti jollain yllättävällä, salakavalalla tavalla.

Kyllähän minä arvasin heti, että lintu siinä taas on. Sinäkin tiedät jo. Ne tulevat aina. Merkityksellisimmillä hetkillä. Lehahtavat, ja minä säikähdän ja tiedän, että tässä hetkessä on jotain.

Tässä Talitintissä on jotain. Erilaista. Jotain erilaista kuin muissa linnuissa. Jotain, mikä saa minut ihmettymään. Se hohkaa upean sinisenä ja keltaisena ja merkillepantavaa on se, ettei se koskaan pysähdy istahtamaan ikkunalaudalle tai tukemaan jalkojaan ikkunan karmiin. Se ei lepuuta, vaan lepattaa. Siipiään se lepattaa vimmatusti ilmassa ja pysyy paikallaan ilmassa pitkiä aikoja. Katsoo sisään ja räpyttää niin kovaa vauhtia, ettei silmä pysy perässä ja näyttää siltä, kuin sillä ei olisi siipiä lainkaan.

Minä mietin, näkeekö se kasvoni? Ymmärtääkö se, että ikkunan toisella puolella olen minä, ihminen? Siksikö se siihen tulee? Vai haluaako se sisään; turvaan kylmeneviltä ja pimeneviltä päiviltä?

Ja minä kummastelen, miksi se ei istahada alas ikkunalaudalle tai lepuuta jalkojaan ikkunan karmilla. Se lepattaa. Ei lepuuta.

Voisinko minä komentaa sen seisahtamaan hetkeksi? Sanoa, että ”pysähdy nyt, ystäväni”? Voiko linnun kutsua kanssaan kahvikupin ääreen hengähtämään kiireiltään? Voisinko minä pelastaa sen pimeydeltä ja kylmyydeltä? Kutsua sen sisään, napata häkkiin, ripustaa kattoon ja ihailla sitä joka päivä? Syöttää siemeniä ja laulaa talitinttiä maaliskuussa? Katsoa televisiota sen kanssa? Ja aina sunnuntaisin ruokkia sitä madoilla?

Ei.

Talitintti syöksähtää pois juuri sillä hetkellä, kun ehdin nostaa kameran käteeni. Kun painan nappulaa, ja kuuluu naks.

Naks. Talitintti on pois, enkä minä saa siitä sinulle kuvaa.

Ei.

Talitinttiä ei voi kahlita. Sen täytyy antaa lehahtaa ikkunalleni silloin kun se haluaa; tulla luokseni juuri sillä hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani, ekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni, minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani, päivinä, jolloin minä ajattelen sinua. Juuri silloin, kun sille on parhain. Talitintin täytyy antaa lepattaa paikallaan ilmassa ja syöksähtää pois juuri sen omaan tahtiin. Sen täytyy antaa räpyttää ja löytää oma turva pimenevissä ja kylmenevissä päivissä.

Mutta silloin, kun se tulee ikkunalleni, minun on oltava tarkkana; laskettava työni, katsottava Talitinttiä suoraan silmiin ja koetettava ymmärtää näkeekö se minut. Sanottava sille ääneen: “Minä näen sinut, ystäväni.”

Minun on annettava sen lehahtaa ikkunalleni, ja ihmetellä näkemääni. Sillä minä näen sen.

Ihmetteleeköhän Talitintti minua? Lehahtaako se sinunkin ikkunallesi? Näetkö sinä sen?

ihana

Koska en saanut sitä kuvattua tänäänkään, tässä kännykän kuvavirtaani tallentunut hetki. Millaisia hetkiä sinun kuvavirtaasi on tänään tallentunut?

/Äm, toivottaen rauhaa sunnuntaihin ja reippautta alkavaan viikkoon

Lintu olkapäällä

Päivä kääntyy iltaan. Pitkästä aikaa on ollut vähän sellainen epäuskoinen olo. Kaikenlaista, niin sanotusti. Kerron tarkemmin joidenkin päivien kuluessa.

Eilen kävin lenkkeilemässä Helsingin Paloheinässä. Testailin polveani, joka nyt tuntuu antavan periksi. Jos tämän päivän tuntemuksella pitäisi päättää, joutuisin jättämään suununtaisen kisan väliin. En usko, että polvessa on mitään pahemapaa vikana, mutta lepoa se taitaa nyt kaivata, jokin sitä vaivaa. No, kisaosallistumiseni jää seuraavan parin päivän aikana päätettäväksi, niin pitkään on toivoa.

Mutta eilen. Kävelin Paloheinässä ja epäusko iski. Olin tarkalleen – jos olet siellä käynyt, tiedät paikan – täyttömäen juurella. Tuntui, että jälleen kerran on hukassa se mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse. Onko koskaan mistään muusta kyse kuin alituisesta epäonnistumisesta? Hylkäämisistä, vääristä suunnista?

Kapusin täyttömäen laelle epätoivoisiin ajatuksiini käpertyneenä (polvi niistä vähäisin) ja käännyin katsomaan maisemaa

11948201_10153305929634457_598090386_n

Samalla hetkellä aivan äkillisesti jostain olkapäälleni lehahti lintu! Se kävi olallani ja räpytti siipiään ylläni hetken ennen kuin ehdin säpsähtää ja säikähtää. Sitten se suhahti maahan jääden vielä vierelleni seisomaan. Minä vain tärisin hämmennyksestä.

Sinähän tiedät. Lintu! Juuri sillä hetkellä, kun olin menettämässä toivoni. Edelleen tuntuu kuin tuo olisi ollut unta. Mutta se on totta, kaksi naista tapahtumapaikalla voivat todistaa. Outo hetki.

Mitä lie nyt tapahtuu? Sillä jotainhan tästä nyt seuraa…

/Ämmä, toivoen supernaisen voimia tämän viikon touhuihin

Ps Jos et aiemmin ole kuullut kohtaamisistani lintujen kanssa, ja ihmettelet, lue vaikka tämä kirjoitukseni.

 

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Minun rakkaat, viisaat lukijani – ajatuksianne epäonnistumisesta

Tiedätkö miten hienoa on kuunnella avonaisen parvekkeenoven takaa sisälle kotiin kaikuvaa mustarastaan kujerusta? Tiedät ainakin, jos asut Rakkauden Saarella. Minkä konsertin me saamme päivittäin kuulla! Olen seistä töjöttänyt olohuoneessani silmät kiinni ja kuunnellut pitkän ajan. Linnut, no sinä tiedät: kovin kiehtovia minulle. Jos rullaat blogini etusivua vähän alaspäin ja syötät tuosta sivun oikeasta reunasta löytyvään ”Etsi MaiLifesta”-ruutuun hakusanan ”lintu”, löydät tarinoita kohtaamisistani lintujen kanssa.

Oikeastaan hauskaa pysähtyä tänään taas lintujen äärelle, sillä päivälleen vuosi sitten kerroin blogissani kuinka olin juuri huomannut, että entisen kotini ikkunalaudan alle oli pesinyt lintuperhe – tuota ihmeellistä luonnon näytelmää minä sitten sain seurata pitkin kesää.

* * *

Eilinen kirjoitukseni herätti teissä ajatuksia. Henkilökohtaiselle Facebook-seinälleni kertyi monta niin hyvää oivallusta, että ajattelin nyt koota muutamia lainauksia kommenteistanne tänne sinunkin luettavaksesi.

Mitä sinä olet mieltä? Millaisia ajatuksia nämä sinussa herättävät?

* * *

Jukka: ”Tuli mieleeni sanonta: ”epäonnistut vain, jos lakkaat yrittämästä.””

Perttu: ”Se joka ei tee elämässä virheitä ei tee elämässä yleensä mitään muutakaan.”

Vesa: ”Omat odotukset on yleensä suurin este onnistumiselle. Tai siis sille että pystyisi epäonnistumisestakin löytämään ne asiat missä on onnistunut. Täydellisesti onnistuneita tapahtumia mahtuu elämään aika vähän…tai sitten pitää hiukan karsia omia odotuksia. Ja paskat muiden odotuksista.”

Minä: ”Oma pää, omat odotukset.. siinähän ne varmaan suurimmat haastajat. Ja aina täytyy uskaltaa nousta epäonnistumisesta. Luottamusta se vaatii. Luulen, että silloin kun luottamus horjuu, tapahtuu parhain kehitys.”

Jukka: ”Joo, egon kaitseminen on jotain, mikä pitää aloittaa joka päivä alusta. Jos erehtyy luulemaan, että nyt se on jotenkin kurissa, niin kappas, se ryömii takaovesta ohjaksiin. Aluksi sitä luulee, että on tosi henkistynyt ja ylevässä tilassa. Sitten rupee kelaileen, että jopas muuten olenkin fiksu, oikeastaan muut on aika tyhmiä ku ne ei hiffaa tätä juttuu. Sit huomaa, että alkaa ahdistuu, ku ei jaksa enää noudattaa sitä omaa ylevää ideaalia. Ja sit sen ahdistuksen kääntää muihin, ku ne aina pilaa mun jutut. Ja about tossa vaiheessa on turvallista sanoa, että ollaan itseasissa pisteessä, jossa tuskin enää tapahtuu se mikä olis parhaaksi. Sitä rupee luulemaan, että tietää milleen homman pitäs mennä, eikä hyväksy muuta, vaikka se oma luulo ois ihan väärä juttu. Tai siis, oikea, koska kyllä siitä oppii, mut helpommallakin ois voinut sen opin saada. Tai oikesstaan ei, koska ei saanut – ei ollut valmis. Tartti treenii. Näin se menee. Vaikeemman kautta. Syitä voimme vain arvailla.”

Minä: ”Mulle tulee mieleen joidenkin kuukausien takaa oma kirjoitukseni (johin muuten viime viikkoisessa sinkku-kirjoituksessanikin viittasin) ”Stressiä ei aihe epävarmuus vaan älytön tarve kontrolloida”. Se on yksi fiksuimmista oivalluksistani ja kiteytyksistäni, mutta vaatii perkele työntekoa joka päivä. Elämä.”

Jukka: ”Oot ihan oikeassa. ”PAKKO ONNISTUA ja sit mä olen onnellinen.” Sekunnin. Tyytyväisyys loppuu kehitykseen. Ja päin vastoin.”

Minä: Sitä minä mietin edelleen, että kuinka pitkälle onnistuminen on kiinni itsestä? Mikä on sattuman vaikutus?

Jukka: ”Totta, mutta (ainakin mulla) tuossa ymmärryksessä on todella suuri riski siihen, että luisuu lakoniaan: ”Aivan sama mitä teen tai tapahtuu, koska kaikki on mitä on.””

Eeva: ”On vapauttavaa, kun tajuaa, että jokainen tie on oikea tie.”

Minä: ”Niin, Eeva, toi on vaikea ajatus vaikka olenkin sinällään ihan samaa mieltä. Kun nyt realistisesti itse ajattelen esim omaa tilannettani, niin tietyllä tavalla jokainen tie ei ole oikea. En mä ihan mihin tahansa halua päätyä.”

Vesa: ”Ei oikeata tietä ole olemassakaan, on vain helvetin paljon kyltittömiä risteyksiä joista sitten valitaan. Olis tarjolla, umpikujaa, oikotietä, kiertotietä, loputonta tietä, ylä-ja alamäkeä. Kun joku tie tulee tutuksi, kehittyminen loppuu… Mä tykkään siitä että aloittaa tekemään jotain jossa luulee itsekkin epäonnistuvan. Tekee, tekee saa valmiiksi eikä se olekkaan sellainen kuin odotti, eli epäonnistui. Silti kuitenkin projektista jää fiilis, ei saatana onnistuin paremmin kuin ne jotka eivät edes yrittäneet. Mulla on kaikennäköisiä toissijaisia tällaisia projekteja jotka ei liity elämisen ylläpitämiseen milläänlailla…vapauttavia. Rakennan, korjaan, ehjään ja entisöin. Ihan puhdasta ammattitaidotonta puuhastelua, mutta antaa älyttömän paljon. Ja niissä ei tarvitse onnistua.”

Hanna: ”Mut kaiken tuon mietinnän keskellä pitää muistaa se, että ihminen muuttuu vuosien varrella. Se epäonnistuminen joka tapahtui viisi vuotta sitten on ehkä muokannut sinua johonkin suuntaan ihmisenä. Ehkä silloin viisi vuotta sitten se oli oikea suunta, mutta ei enää. Joku sanoi hyvin, epäonnistumisista oppii, tyhmä on silloin kun suorittaa pieleen menneet ajatukset uudestaan.
Yksi ystäväni sanoi hyvin hieman pilke silmäkulmassa ; leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti.”

Aili: ”Epäonnistuminen on osa elämää ja elämä mahdollistaa myös onnistumiset. Terveisin syöpäpotilas, joka ottaa ilolla vastaan epäonnistumiset, kun elämä vain saisi jatkua.”

Minä: ”Aili ❤ kaikki on suhteellista, kiitos että muistutat siitä.”

* * *

Tämän lisäksi muutamia ajatuksia löytyy vielä MaiLifen Facebook-ryhmästä. Tule tykkäämään sivusta, ja näet millaista keskustelua siellä käytiin.

Kiitos te rakkaat, viisaat lukijani! Te olette parhaita. Tätä työni ja elämäni on parhaimmillaan; keskustelua teidän kanssanne! Ja linnun laulua!

linnut

Tuossa muuten ne linnut ikkunani takana tasan vuosi sitten! Tänään on ollut niin haipakkaa menoa, etten ole ehtinyt ottamaan yhtäkään kuvaa päiväni varrelta.

 

/Ämmä, joka tykkää teistä ihan valtavasti