Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa