Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Mainokset

Vuosi sitten aloin elää – Marrymedingdongia ja tavallista elämää tutu päällä

Missä sinä olit vuosi sitten? Toukokuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä vuonna 2014?

Minä tajusin tänään blogiani ajassa taaksepäin kelatessani, että tasan vuosi sitten oli merkittävä päivä. Silloin lanseerattiin MaiLife Haaste! Ja otettiin myös nämä blogini bannerikuvat.

On sitä kaikkea kummaa tullut tehtyä tässä kuluneen vuoden aikana, mutta tämä ”Marrymedingdong meets Sex and the City” -sekoilu oli kyllä jotain ehkä siellä kategoriassa häiriintyneimmät tekoni elämässä niinku evö. Jääkylmässä kevätillassa minä opettelin longboardaamaan kuusikymppisen Lenan opetuksessa pukeutuneena hääpukua muistuttavaan tutuuun. Nyt jälkikäteen sitä saattaisi katsoa tätä kaikkea taaksepäin ihmetellen mikä ihme on mennyt vikaan elämässäni…

Oletko jo nähnyt videon longboardausopinnoistani? Se on aika hieno kuvaus siitä, kuinka ihminen joutuu täysin oman osaamisensa ja mukavuutensa äärirajalle ja kuinka hän vähitellen voittaa pelkonsa saaden lopulta omat siivet alleen. Tavallaan tästähän tässä minun blogissani ja elämässäni on kyse. Että tavallaan tässä(kin) teossani oli paljon järkeä. Sehän on ihan tavallista elämää tutu päällä. Tällaisia haasteitahan me (ehkä vähän eri muotoisina) kohtaamme arjessamme lähes päivittäin. Haasteita, epämukavuusalueita ja itsensä voittamista!

Minulle vuoden takainen kokemukseni ja ensimmäisen MaiLife Haasteen vastaanottaminen oli myös tärkeä paalu elämässäni ja vaikeassa alkuvuodessani: tuon kokemuksen myötä päätin alkaa elää heittäen nurkkaan elämäntaito-opaat ja keskittyen tekemiseen, olemiseen ja kyydistä nauttimiseen! Ja se on aivan totta, sen jälkeen on tehty, koetty ja nautittu. Tänään olen kovin kiitollinen tuosta päivästä vuosi sitten ja siitä mitä se on tuonut elämääni.

Aloitettuani tämän MaiLife Haasteiden sarjan olen päässyt ihan käsittämättömän hienoihin paikkoihin, saanut tavata uskomattoman upeita ihmisiä ja joutunut rikkomaan jos jonkinlaisia rajoja ja normeja. Voit lukea lisää seikkailustani longboardilla ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö” -kirjoituksestani.

Ja muista, että game is on, hurjia haasteita otetaan vastaan, vaikka heti! Oikeastaan minä vähän kaipaan niitä sillä ne ovat minun elämässäni ihan parhaita juttuja. Että anna palaa vaan!

/Ämmä ja marrymedingdong!

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue lisää MaiLife Haaste.

Longboard – paras elämäntaito-opas evö!

Tiedättekö miksi meidän kaikkien suomalaisten pitäisi longboardata? Siksi, että se paras elämäntaito-kurssi, jonka olen koskaan käynyt: juuri tällaista kulttuurinsiementä Suomeen pitäisi kylvää. Tämän minä tajusin, kun viiletin longboardilla pitkin Suvilahden asfaltteja iltahämärässä Lena Salmen kanssa viime viikolla.

lonkka2

Minut siis haastettiin kokeilemaan longboardia. Olen kyllä horoskooppimerkiltäni vaaka, mutta sen lähemmäs näitä tällaisia tasapainojuttuja ei minun elämässäni juuri ole päästy… En ole ikinä aiemmin seissyt minkäänlaisella laudalla, saati sellaisella jossa on pyörät alla. Hätäpäissäni haasteen kiertääkseni yritin käyttää ikäkorttia: ei tämän ikäinen enää opi tuollaisia taitoja, mähän olen jo yli kolkyt eikä mun tasapainoaisti tai taidot enää anna myötä! Mutta ei toiminut. Kuusikymppinen Lena on opetellut itse longboardaamaan vasta muutama vuosi sitten – näinhän teille kerroin.

lonkka1

Päättäessäni ottaa haasteen vastaan en voinut uskoa, miten isosta jutusta minulle tässä oli lopulta kyse. Longboardaus ei ollut vain pelottavaa itsensä haastamista (ja okei, nolaamista tässä Marrymedingdong meets Sex and the City -tutussa), vaan todella merkittävä paalu ja symbolinen piste minulle. Tämän kokemuksen myötä päätin alkaa elää; heittää nurkkaan elämäntaito-opaat ja keskittyä tekemiseen, olemiseen ja kyydistä nauttimiseen! Koska juuri siitä longboardauksessa on kyse. Että ollaan yhtä jengiä, toinen toista varten sekä osataan ottaa rela ja nauttia kyydistä. Buli!

lonkka3

Nämä mahtavat alakulttuurit tuovat Suomeen aivan uudenlaista ilmapiiriä. Just sitä mitä kaikki hidastamisoppaat ja elämäntaitokirjat meille paasaavat: hetkessä kiinni olemista, rentoa kruisailua, jatkuvaa uuden kokeilemista sekä kaikkien välistä välittämistä ja rakkautta. Longboardaus on välitöntä olemista, heittäytymistä, toiseen luottamista ja remakkaa naurua!

Niistä tässä kokemuksessa oli minulle syvimmiltään kyse. Ja se lonkkaaminen – se tuli siinä tehdessä itsessään. Kuvasimme sinulle tämän videon (linkkaan sen blogin loppuun), jotta voit nähdä miten kehityin puolessatoista tunnissa. Ja varsinainen lonkkariprinsessahan minusta kuoriutui! Ensin Lena piti kädestä kiinni ja kohta jo kruisailin itsekseni alamäkeen. Ja kerran Mirkun, joka kuvasi alamäessä, päälle – senkin kohdan näet videolta.

lonkka7

Yhdessä illassa Lenasta tuli minulle idoli: hän rikkoo rajoja ja osoittaa esimerkillään, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Ikä ei ole este, sukupuoli ei ole este, elämäntilanne ei ole este! Sen lisäksi että Lena lonkkaa, hän (vain muutamia mainitakseni) tekee sirkusta, hyppii uimahyppyjä – ja on juuri tällä hetkellä Tukholmassa fudis-fanireissulla. Tätä naista ei voi kansiin ja kirjoihin kitetyttää, hänet pitää nähdä – onneksi olemme koonneet sinulle tämän videon. Ja nyt meillä on yhteinen juttu, jonka jaamme; longboardaus on todella koukuttava laji.

lonkka5

Ensi kerralla kun tuntuu, että haluan päästä elämän syrjään kiinni, löytää läsnäolon ja nauttia pienistä hetkistä lähden lonkkaamaan kaverin kanssa! Se on bye bye elämäntaitokirjat!

Tässä Maija oppikoulu longboardauksen maailmaan… enjoy! Kiitos rakkaalle Mirkku Merimaalle ja Mirkku Merimaa Photographylle upeista kuvista ja elämää suuremmasta videosta, sinuun voin aina luottaa! ❤

/Ämmä, Marrymedingdong!

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä!

MaiLife Haaste: Longboardausta kuusikymppisen Lenan kanssa

Olen kyllä horoskooppimerkiltäni vaaka, mutta sen lähemmäs näitä tällaisia tasapainojuttuja ei minun elämässäni taideta päästä… niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Mutta nyt joutuu fyysinen tasapainoni koetukselle. On nimittäin seuraavan MaiLife Haasteen aika (tuli ihan pikkuisen nopeammin kuin odotin…): minut on haastettu longboardaamaan. Siis Suomeksi paremman käännöksen puutteessa ”alamäkiskeittaamaan”. Eikä ihan kenen tahansa kanssa, vaan Lena Salmen, 60 v, Longboardettes-lonkkariseurasta!

Hätäpäissäni haasteen kiertääkseni yritin käyttää ikäkorttia: ei tämän ikäinen enää opi tuollaisia taitoja. Siis mähän olen jo yli kolkyt, ei mun tasapainoaisti tai taidot enää anna myötä! Mutta ei toiminut. Kuusikymppinen Lena on opetellut itse longboardaamaan vasta muutama vuosi sitten ja ohjaa nyt ihmisiä tämän lajin pariin. Itsepähän uhosin teiltä haasteita, että no excuses, ensi viikon keskiviikkona mennään Lenan kanssa skeittaamaan mäkiä alas longboardilla! Hitto. Stay tuned. 

/Ämmä, joka sai tunnelmanviritykseksi katsottavakseen ensi viikkoa varten tällaisen videon…

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä.