Blogini lopettaminen

Minulla on ollut vaikea juhannus. Olen ajatellut lopettaa blogini. Niin, MaiLifen.

En kerro tätä nyt siksi, että anelisin huomiota. Enkä valita tai kerää sympatiaa. Mikään yksittäinen tapahtuma ei ole tämän pohdinnan takana. Haluan vain että tiedät, että tällä hetkellä blogini tulevaisuus on kyseenalaistettu. Tämä on elämän realismia. Sitähän te olette tottuneet minulta lukemaan.

Oli vaikea keksiä otsikkoa tälle kirjoitukselle. ”MaiLifen loppu on lähellä”, kirjoitin ensin, mutta se oli aivan liian dramaattinen. Ei tässä ole mitään draaman tarvetta. Asiat asioina. Ajatukset ajatuksina. Ja ajatukseni juuri nyt on blogini lopettaminen.

* * *

Tämän kaltainen bloggaaminen, johon olen lähtenyt, on lähes päivittäinen taistelu. Joka päivä täytyy miettiä kuinka syvälle menen, kuinka rehellinen olen – itselleni ja teille. Ja nyt tuntuu, että olen valinnut liian henkilökohtaisen linjan. En voi enkä haluakaan sitä enää muuttaa, koska sitähän te odotatte minulta, siihen olette tottuneet. Mutta saako se teidät pelkäämään minua? Se, että olen niin raadollisen avoin? Tosiasia on, että moni ystäväni on kääntänyt minulle selkänsä ja se on osaltaan blogini ”syytä”. Minusta on tullut pelottava heillekin. Se, että joku on avoin ja rehellinen, pelottaa, sillä sellainen pistää myös muut kohtaamaan oman totuudenmukaisuuden itseään kohtaan, on minulle sanottu.

Mutta sitten taas mitä raaempia juttuja kirjoitan ja enemmän heikkouksiani paljastan, sen enemmän te minua luette. Nyt kun viime aikoina minulla on hetkellisesti mennyt paremmin, lukijamäärät ovat laskeneet. Kieroa, eikö totta!

* * *

Blogini tuntuu karkoittavan monta ihmissuhdetta ja tämä on yksi isoimmista syistä miksi nyt lopettaminen on lähempänä kuin koskaan. On helppo tirkistellä etäältä kuin tulla lähelle. Pelkään, että se vaikuttaa myös parisuhteen mahdollisuuteen. En voi välttyä miettimästä kuinka blogini vaikutti edellisen parisuhteeni päättymiseen. Kuka uskaltaa elää näin ”rohkean” ja avoimen naisen rinnalla? Ei ainakaan sellainen ihminen, joka ei itse ole sinut itsensä ja omien tunteidensa kanssa.

Toinen minua vaivaava asia on se, josta olen jo aiemmin kirjoittanut. Että moni kokee tuntevansa minut täysin ja läpikotaisin blogini perusteella – paremmin kuin minä itse. Tämä on kuitenkin vain yksittäisiä kulmia elämästäni, heijastuksia siihen. Kukaan, joka ei päivittäin elä kanssani ei tiedä kokonaan kuka olen. En ole esimerkiksi missään vaiheessa kertonut tarkemmin erostani tai vaikka arjestani Ruotsissa. Mutta silti ulkopuolisten on helppo tehdä olemattomia tulkintoja esimerkiksi siitä, että olisin masentunut tai epästabiili, tehdä minusta yksin syyllinen erooni ja puhua selkäni takana totuuksia muille. What the hell, tämä on elämää!

* * *

Harva – jos kukaan – on kirjoittanut tällaista blogia Suomessa, omalla nimellään, omilla kasvoillaan, omilla tunteillaan, ja siitä olen ylpeä. Mutta sillä on veronsa. Kaikki kulminoituu rehellisyyteen ja avoimuuteen. Niillä on veronsa maailmassa, jossa todellinen heikko minä pitäisi peittää, jotta tulee hyväksytyksi tai nähdyksi menestyjänä.

* * *

Koko tämä lopettamisajatus tuntuu suhteellisen jakomieliseltä, sillä muutaman päivän päästä olen julkaisemassa työnhakunettisivustoni, jossa päästän bloginikin lukijat vahvasti ääneen. Ja sitten onkin mahdollista, että koko blogia ei kohta ole! MaiLifella on upea ja uskomaton joukko lukijoita, ja teidän takianne tätä päätöstäni vielä punnitsen. Kiitos teille jokaiselle!

* * *

Blogillani on ollut hyvä tarkoitus. En suunnitellut sitä miksikään paskan elämän tirkistelykanavaksi. Sen tarkoitus on ollut olla blogi, jossa omalla esimerkilläni kannustaisin sinua kohtaamaan omat tunteesi, ilmaisemaan niitä, olemaan rehellinen itsellei ja hyppäävän rohkeasti elämään. Mutta nyt tuntuu, että kaikki tämä on kääntynyt minua vastaan. Rehellisyyteni pelottaa itseänikin, vaikka tämä blogi onkin pitänyt minut pinnalla viimeisen vuoden ajan. Viimeiset puoli vuotta (kyllä, toissa päivänä tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä kun romahdin) tämä on ollut minun pelastusrenkaani. Ilman MaiLifea en olisi tässä.

Minä haluaisin vain tehdä työtä jota rakastan ja elää elämää jota rakastan; nyt tiedän mitä se olisi. Haluaisin, että kykyni näkyisivät maailmalle, ja että se, jossa tiedän olevani parhaimmillani, saisi loistaa – haluan auttaa muita sillä mitä parhaiten osaan. Ajattelin, että blogini olisi tähän tärkeä kanava, mutta nyt tuntuu, että en enää kohta itsekään usko MaiLifeen.

Tiedättekö, että se, että uskoo vahvasti itseensä, ei riitä. Täytyy olla myös muita, jotka uskovat sinuun ja samaan juttuun sekä tukevat pyyteettömästi, että voisi päästä johonkin. Sen olen huomannut. Jos luovutankin blogini kanssa, se ei tarkoita, että luovutan itseni ja unelmieni kanssa. Mutta helpompi on elää omaa unelmaansa ja uskoa itseensä, kun niitä ei jaa koko maailman kanssa. Ei tule turhaa kateutta tai maahan lyttäämistä. Senkin olen huomannut.

* * *

En olisi kirjoittanut tätä ilman ystäväni kannustusta. Hän sanoi, että tämä on juuri sellainen hetki, jolloin pitää uskaltaa olla auki. Kiitos sinulle, rakas, tiedät kyllä kuka olet! Niin nyt minä olen auki. Taas kerran. Edessänne. Olen vähän sellaisessa tilanteessa elämässäni, että jotain isoa täytyy tapahtua, jotta jatkaisin bloggaamista. Jätän asian siis hetkeksi jollekin korkeammalle, sillä minusta ei ole tätä nyt ratkaisemaan.

En osaa juuri nyt sanoa miten blogi tästä jatkuu. Katsotaan mitä tapahtuu. Ehkä tämän ajatusten koonnin jälkeen ratkaisu kirkastuu.

linnunpesä

/Maija, joka löysi eilen tämän maahan pudonneen linnunpesän ja tuijotellen ikkunasta kuinka oman ikkunalaudan alla majailevan lintuperheen pesällä käy kuhina kun äitilintu ja isälintu kantavat pikkuisilleen ruokaa.

Ps. Voin kertoa, että pelkään suhtautumistanne ja kommenttejanne tähän asiaan, sillä tämänkin kirjoituksen (josta tuli pidempi kuin uskoin) voi varmasti tulkita niin monella eri tavalla…

Mainokset