On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

Pt Peippo ja sen pesue

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.