Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Mainokset

Vasten tuntematonta

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Hiihtohenkinen Putous-show – rohkea markkinoija voittaa aina!

Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…

* * *

VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.

Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.

Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.

Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.

Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)

IMG_1925

Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.

 

 

img_2815

Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.

 

 

img_3223

Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.

 

 

img_3210

Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.

 

 

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.

 

 

img_5052

Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!

 

 

HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.

Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.

Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!

 

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n

Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.

 

 

img_5057

Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto

 

 

JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:

”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.

Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”

Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…

 

AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:

Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.

Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.

 

Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.

16406677_1379496765433928_3442694336731450069_n

Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!

 

LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää  Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!

 

Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:

 

img_2799

Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.

 

Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.

/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä

 

Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.

Rokki alkakoon!

Hengissä ollaan. Runosuoni ei nyt oikein kuki kipujen ja väsymyksen takia, mutta iso määrä kokemuksia on taas kuluneen reilun vuorokauden aikana kerrytetty. Niistä lisää myöhemmin.

Tänään päivällä pääsin kotiin sairaalasta. Jaoin aamusella vielä sairaalan pedissä maatessani Faceebookissa päivän viisauden, ehkä suurimman oivallukseni leikkauksesta – jaettakoon se tässäkin kannustuksen sanoina sinullekin.

Nääs sen minä vaan haluan tänään sanoa, ystäväiseni, että luotahan vaan aina rohkeasti omaan tunteeseen ja pidä puolesi reippaasti, vaikka vähän epäilyttäisikin!

Minun leikkauksessani selvisi, että eturistisiteeni oli täysin poikki ja sillai vähän huonommassa hapessa. Kun minua pompotettiin julkisella ja leikkauspäätöstä siirrettiin, aloin itsekin kyseenalaistaa itseäni ja epäillä olevani vaan vähän liian heikko päästäni, vaikka koko ajan tuntui, ettei kaikki ollutkaan ihan kuten lääkäri väitti. Lopulta uskaltauduin ottamaan ohjat omiin käsiin ja hoidattamaan polveni Diacorissa. Jos en näin olisi tehnyt, olisi tästä tullut vielä(kin) aikamoinen(sempi) show – turha odottelu tai leikkaamattomuus eivät tietenkään olisi tehneet hyvää terveydelleni tai taloudelleni. Niin siksi nämä kannustuksen sanat sinulle tänään!

Diacorille iso kiitos huippuhoidosta! Nyt päästään kuntoutumaan. Se on pitkä taival, mutta jokaisen uhrauksen arvoinen. Nythän on nimittäin niin, että minulle tuo leikkaus oli tavallaan aika iso vedenjakaja. Päätin, että avatessani silmäni nukutuksen jälkeen alkaa rokkenroll! Elämä on nyt potkinut riittävästi tätä tyttöä päähän, ja enää en anna sen tehdä niin.

Rokki alkakoon!

img_4536

/Äm

Voiko yhteen lääkärin diagnoosiin luottaa?

Se voima, jolla polvivammani on vaikuttanut elämääni, on yllättänyt minut suuresti. Käsittämätöntä, kuinka yhden tärkeäksi yksi raaja osoittautuu hetkenä, jolloin se on käyttökelvoton. Ristisiteiden napsahtamisen jäljiltä turvotus ei edelleenkään neljän viikon jälkeen ole laskenut ja polvi kipuilee välillä kovastikin. Sen lisäksi, että liikkuminen on vaikeaa ja arjen rutiinit ovat hetkellisesti täysin ylösalaisin, jatkuva tulehdustila ja huonosti nukutut yöt uuvuttavat valtavasti.

En oikein sanoin osaa kuvalla miten voimani ovat nyt poissa. Tämä vaikuttaa myös ajattelutyön tekemiseen, kirjoittamiseenikin. On hurjaa tunnustaa itselleen, että ei pysty yhdellä kertaa kovin isoihin koetoksiin. Lepoa on oltava oltava päiväohjelmassa suuri määrä. Lisäksi suorastaan ärsyttää se, että koko pieni maailmani pyörii nyt suurelta osin yhden raajan ympärillä – kun en enää jaksaisi ihmisiä tavatessani keskustella vain polvestani ja siitä, kuinka tähän on päädytty, vaan ihan normaaleja asioita. (Ja siitä puheenollen, tässä lisää tapahtuneesta ja tässä tilanteestani nyt.)

 

OLEN JÄRJESTELLYT VIIME PÄIVINÄ erilaisia käytännön asioita, joista yksi tärkeimmistä on hoitoni jatko. Tilanteenihan on se, että viime viikolla pääsin julkisessa terveydenhuollossa pienien pompottelujen, kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen asiantuntevan ortopedin tutkittavaksi. Hän vakuutti minut osaamisellaan ja diagnoosillaan, vaikka olinkin tiukkana omien etujeni toteutumisessa (ja jopa kysyin suoraan vaikuttavatko julkisen sektorin säästötarpeet hänen päätökseensä).

Ortopedi määritti hoidokseni sivusiteen ja eturistisiteen kuntoutuksen marraskuun alkuun asti (tästä kirjoitushetkestä kuukauden ja tapaturmapäivästä kahden kuukauden päähän). Hän sanoi, että eturistisidettä ei voi leikata (mikäli se ylipäänsä on tarpeen) ennen sivusiteen kuntouttamista, sillä leikkaus vahingoittaisi sivusidetta vain enemmän. Siksi kuljen nyt polveani tukeva ortoosi jalassa ja minulle on kirjoitettu lähete fysioterapiaan. Sitten marraskuussa arvioitaisiin tilanne ja leikkauksen tarpeellisuus.

Tällä ajatuksella olen nyt päiväni kulkenut ja koettanut saada elämäni rytmiä siihen sopeutumaan.

 

HUOLIHAN SE TÄSSÄ pienen ihmisen maailmassa kuitenkin painaa; kun ei ole kokenut vastaavaa aiemmin eikä tiedä kuinka tässä vaiheessa vammaa asioiden pitäisi olla. Kun ei ole suoraa puhelinyhteyttä omaan nimettyyn lääkäriin, ei voi kysyä vastauksia ja huojennusta huoliinsa (vai voisinko, tätäkään en itseasiassa tiedä?). Oman terveyden ollessa kyseessä, etenkin jos tilanteeseen liittyy vielä perusturvallisuuteen ja taloudelliseen selviytymiseen liittyviä asioita, sitä nyt vaan on aika herkillä ja huolissaan. Minulla erityisesti jokainen hukkaan heitetty päivä on pois toimeentulostani; yrittäjänä kun kukaan toinen ei töitäni tee (tällaisen tarinan pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä kerroin sinulle taannoin).

Tänään minun mieleni sitten vähän sekoittui.

Olin yhteydessä erääseen fysioterapeuttiin hakeutuakseni hänen hoitoonsa. Juttelimme hänen kanssaan lääkärin määräämän hoidon aloittamisesta (jonka luoja paratkoon voi aloittaa vasta kun turvotus joskus laskeutuu…). Asiantunteva ja kokenut fysioterapeutti ihmetteli hieman diagnoosiani, sillä muita hänen kuntoutuspotilaitaan vastaavassa tilanteessa on leikattu heti tapaturman jälkeen sivusiteen rikkoutumisesta huolimatta.

Fysioterapeutti ei tietenkään ota kantaa lääkärin päätökseen, ja tekee ilman muuta työnsä sen mukaisesti, enkä minäkään nyt lääkärini ammattitaitoa kyseenalaista, mutta huolen valtaamassa tilanteessa jäin pohtimaan: mihin ihmisen pitäisi luottaa? Tapahtuuko usein niin, että yksi lääkäri tekee yhdenlaisen päätöksen ja toinen toisenlaisen? Ja onko ylipäänsä yhtä oikeaa vastausta? Millä perustein lääkärit tekevät diagnoosinsa? Kun tiedot ovat ristiriitaisia, pitäisikö minun hakea toinen mielipide? Kannattaako diagnoosiaan kyseenalaistaa, auttaisiko se mitään?

Kaikenlaista. Kysymyksiä!

Oletko sinä ollut vastaavassa tilanteessa?

img_3893

/Äm, vähän kalpea mimmi voitonmerkkejä heilutellen

Aurinko

Tätä tää on nyt ollut koko päivän

syksyaurinko

Auringon paistetta. Aamulla näin tuon ja sitten se vaan ei ole lakannut. Aurinko paistaa taivaalla, mielessä, kehossa, kohdassa, jossa lukee ”tulevaisuus”… missä ikinä se nyt voikaan paistaa, kun on ihan sillä tavalla hyvä ja luottavainen mieli. Aika laajalle ne säteet ulottuvat.

Päällimmäisenä tunteena tänään on varmuus.

Mitäpä sitä sen kummemmin tänään erittelemään. Nautitaan vain!

Aurinkoista viikonloppua sinulle, rakas blogiystäväni!

Sinä, sydän

Mistä johtuu, että kaikki uusi, tuntematon ja alussa oleva stressaa ihan valtavasti? Tätä mietin tänään. Että kun on aloittamassa jotain uutta, kaikki tuntuu ensin yhdeltä isolta kaaokselta ja sitten on ihan valtavan riittämätön olo ja pelkää, että ei osaa tai pysty. Ettei mistään tule mitään, ettei mikään ole hallinnassa.

Kokemus ei näköjään tee mestaria. Minä ainakin olen elämässäni joutunut kohtaamaan uuden asian aloittamisen niin monta kertaa, että luulisi minun tietävän jotain siitä miten nämä hommat menevät. Mutta ei. Miten itsensä saisi vain ymärtämään, että on otettava askel ja asia kerrallaan? Ettei alussa mitään kokonaisuutta voi saada haltuun kerralla? Miten sitä osaisi luottaa itseensä?

Maanantaita, sinä!

sinä

Onneksi joku oli piirtänyt tämän vaatekierrätyslaatikon kylkeen, rauhoittaa hieman.