Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Mainokset

Kelkkamiesten kyydissä liftaten: luovuus ja uusi energia syntyvät vain jos uskaltaa antaa aivojen nytkähtää sijoiltaan

Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

Aamulla, ennen liftaamaan lähtöä, väkerrän toimituksessamme kyltin, joka kertoo matkani määränpään.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 


HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 


HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

Tämä oli liftausreissuni näkymä. Matkalla miehet pysähtyvät tankkaamaan ja hakemaan aamupalaa reissulle; opin, että kelkkailu on niin rankka fyysinen laji, että muutaman tunnin ajo kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ja antaa sitä monta kertaa enemmän!

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 


KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 


BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa

Hittibiisi somessa, osa 2: Koskettava sanoitus antaa tilaa kuulijalle

Ilmoniemen videopajalla on työstetty viimeiset pari päivää innosta puhkuen uutta Hittibiisi somessa -sarjan jaksoa. Muistatko, kun aloitimme Hanna-Maarian kanssa tekemään biisiä?

Nyt on aika tarjoilla nähtäväksenne toisen studiosessiomme anti. Tällä kertaa jaamme opetuksia ja oivalluksia sanoitustyöstä sekä parhaat behind the scenes -matskut luovan prosessin kaavasta.

Tällä videolla näet kuinka luova prosessi etenee, mitkä ovat sen keskeiset elementit ja kuinka me sen koetamme kesyttää. Lisäksi videolla syntyy ajatuksia siihen, mikä on kuulijan rooli kappaleessa ja miten sanoittajan tulee huomioida kuulija sävellystyössään.

Prosessissamme kuljemme koko ajan kohti konkretiaa; pohdimme kuinka esittää syviä, filosofisiakin, ajatuksia ja elämänkokemuksia yhdessä lyhyessä musiikkikappaleessa. On valtavan kiehtovaa koettaa löytää oikeita sanoja ja säveliä tunteelle, jonka haluaa välittää.

Kova hommahan tämä on vielä kaiken luovan ponnistelun päälle vääntää näitä videoita koettaen löytää valtavasta materiaalimäärästä tärkeimmät oivallukset, mutta se on jokaisen sekunnin arvoista. Opin itse valtavasti luovasta prosessista käydessäni sessioistamme tallentamiamme materiaaleja läpi. Toivon, että pystyn kokoamaan sinulle kiteytetyimpiä ajatuksia ja käytännön esimerkkejä siitä, kuinka työstämme musiikkia.

Tämä prosessi on kaikkien säveltämisestä ja sanoittamisesta kiinnostuneiden lisäksi oivallinen erilaisille luovan alan ihmisille. Ja teitysti sinulle, joka haluat tirkistellä millaista on tehdä luovaa työtä – saatat saada omaan arkeesi jotain yllättävää ajateltavaa. Onneksi et pääse näkemään ihan kaikkea, sen verran sekopäistä touhua työmme välillä on 😀  Mutta hauskinta ikinä, ja minä kiitän jokaisesta sekunnista, jotka saan viettää rakastamani työn parissa. Toivotaan, että se kantaa hedelmää.

/Äm, joka painuu nyt yöksi kesämökille

 

 

Näin ylität mediakynnyksen – moninkertaisesti!

Sitä lähtee viikoksi maailman äärilaitaan kaukaisimmalle suolle ajatellen voivansa olla edes hetken pois mediasta… Ni ei onnistu. Eilen kävi Lapin Kansa haastattelemassa ja tänään YLE kuvaamassa televisiojuttua sekä jututtamassa radioon.

Talkoot suolla ovat valloittaneet minun pikku talkoolaisen lisäksi koko Suomen median, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi.

Nämähän nimittäin eivät ole mitkä tahansa talkoot, vaan suocrossfit-treenileiri.

IMG_0878

Minulla on ollut tällä viikolla suuri ilo tutustua Olliin, Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kenttäpäällikköön. Hän on työnjohtajamme täällä suolla ja ihan valtavan osaava ja hauska mies. Hän on jo ehtinyt opettaa minulle monta mielenkiintoista asiaa Martimoaavasta ja suon elämästä.

Aiemmin tänä talvenä Ollilla oli kinkkinen tehtävä. Hänen oli määrä haalia kasaan kahdeksi viikoksi talkoolaisia kunnostamaan Martimoaavan soidensuojelualueen retkeilyreittiä. Ei maailman helpoin homma: Talkootyössä on oma vähän nahkean kulunut leimansa, talkookahvittelijoiden sijaan paikalle suolle olisi saatava kovasta fyysisestä työstä selviytyvä porukka ja ajankohtakin juuri ennen kesälomia oli haasteellinen. Tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön: ahkerana crossfit-treenarina Olli tajusi erään treeninsä jälkeen, että työ suolla on kuin crossfit-treeni – arjen crossfitia parhaimmillaan. Niinpä hän lompsi töihin ja kirjoitti:

”Martimoaavalle etsitään vapaaehtoisia nauttimaan pohjoisen keväästä ja tekemään konkreettisia tekoja soidensuojelun ja retkeilyn edistämiseksi. Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä rangerin matkaan – tarjolla on arjen crossfittiä kovakuntoisille sekä kesäksi rantakuntoon haluaville!

Hyvän treenin tapaan joka päivä alkulämmittelynä kävellään tai maastopyöräillään työkohteelle 6 km. Matka taittuu upeassa suoluonnossa pääosin pitkostettua reittiä pitkin. Päivä urakoidaan vanhojen pitkospuiden purkamisen ja uuden rakentamisen parissa. Loppuverryttelynä palataan takaisin samaa reittiä.” 

Tämän tekstin minä satuin huomaamaan pari kuukautta sitten YLEn uutisesta. Ja nyt olen täällä, kolmatta päivää Martimoaavalla!

Olli julkaisi talkooilmoituksen ja se alkoi elää omaa elämäänsä. Mediat tarttuivat siihen (siis talkooilmoitukseen!), kirjoittivat siitä juttuja ja me talkoolaiset innostuimme mahdollisuudesta trendikkääseen suocrossfitiin! Hetkessä paikat olivat täynnä ja monta tyyppia odottamassa varasijoilla.

IMG_0875

Olli kertoo Ylelle kuinka pitkospuita tehdään

 

Olen puhunut sinulle aiemminkin tenkkapoosta, töttörööstä ja supervoimista (katso tämä postaukseni, tuo tarjous on muuten edelleen voimassa!) – siis siitä kuinka haasteellisessa tilanteessa ratkaisu löytyy aina jostain ennalta-arvaamattomalta äärilaidalta. Että luovien ideoiden syntyminen ja onnistuneet lopputulokset vaativat näkökulman vaihtamista ja totuttujen asioiden päälaelleen kääntämistä.

Tänään Ylen haastattelussa suolla seisoessani tajusin että nämä talkoot ovat aivan huippuesimerkki näkökulman vaihtamisesta ja siitä kuinka saada markkinoitua oma asiansa. Ajattele nyt; arjen crossfit-treeniviikko suolla on saanut liikutettua ihmisiä niin että jopa valtakunnan suurimpien medioiden toimittajat vaeltavat pitkän matkan suolla päästäkseen tekemään talkoista juttua.

Näkökulmia kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Millaisen yllättävän yhteyden sinä voisit omalle jutullesi saada aikaan? Mitkä kaksi kentis irrallaan olevaa juttua vosit yhdistää ja saada muut oivaltamaan: ”näinhän se on, minun on päästävä näkemään ja kokemaan tuo asia!”?

IMG_0880

Vasara ja viiden tuuman naula. Näitä minä rakastan.

 

Minä olen muuten vaihtanut tänään näkökulmaa noin viisisataa kertaa. Nimittäin naulaamiseen. Välillä rakastani sitä ja välillä vihaan. Juuri nyt tiukan suotreenipäivän, ihanan Simojoen lohirannan Eeva-emännän taikoman illallisen ja saunan (JA SAUNAKALJAN!!) jälkeen minä rakastan naulaamista enkä malta odottaa, että pääsen sen pariin taas aamulla. Pitkospuuta on taas syntynyt valtavan innokkaan talkooporukkamme voimin jopa niin, että taidamme joutua jo huomenna vähän himmailemaan tahtia, että jää pitkospuunrakennushommia myös ensi viikolla tänne tulevalle porukalle. Tämä on koukuttava hommaa. Ja naulaaminen… niin… kivaa.

Ja vaikka mediapakolaisuuteni ei nyt oikein onnistunut, niin tällä on oikeastaan positiivinen vaikutus minuun: nyt voin huoletta keskittyä suolla tekemään työtäni ja kunnostamaan sitä kaikkien retkeilijöiden käyttöön, sillä tiedän, että Lapin Kansa ja YLE tekevät raportointityöt nyt minun puolestani. Linkkaan sinullekin jutut (niitä on tulossa aika monta) heti, kun saan tiedon niiden ilmestymisestä.

IMG_0827

Eilen juttelemassa Lapin Kansalle

 

/Äm, joka on ihan valtavan onnellinen että pääsi näihin talkoisiin mukaan.

Entäs jos olisinkin vaan minä?

Kuten tiedät, viime aikoina (sen lisäksi, että olen jahdannut miehiä Lidilissä ja tykittänyt Snapchattia), olen kävellyt lukemattomia kilometrejä ulkona luonnossa. Jokin selittämätön tarve on lähteä selvittämään päätäni ulos. Ja sinne minä taas tänään aamulla painoin. Meren rannalle.

Jännä sää tänään Helsingissä. Jotenkin sellainen uupuneen uinahtanut.

Sellainen olen ollut minäkin viime päivät, uupuneen uinahtanut ja vähän loppu fyysisesti. Edellisen viikon suriseva flow vaihtui kuin sormen napautuksesta ihmeelliseen jumiin, jossa ajatukset mylläävät ympäriinsä ilman, että mitään tulee ulos. Kaaos. Sitä tarvitaan luovassa prosessissa, ja osaan tämän jo hyväksyä. Mutta ei se silti hyvältä tunnu, kun tuo kaaoksen hetki on käsillä. Vaaditaan valtava määrä kärsivällisyyttä.

* * *

Isoja keloja päässä, niistähän olen jo sinulle kertonut, ja niistä isoin… no se perus: kuka minä olen ja mitä minä oikeastaan teen, nyt erityisesti ammatillisessa mielessä ja työssäni.

Olen kertonut suurista unelmistani ja syystäni hypätä taas yrittäjäksi. Nyt elän kriittistä hetkeä; kun minulla on mahdollisuus alkaa tehdä urahaaveistani totta, on tarkoin pidettävä kiinni siitä, että uskallan pysyä kiinni unelmissani, enkä lähde harhailemaan ulkoisten paineitten takia väärille poluille. Minun pitää uskaltaa nyt pitää kiinni isosta kuvasta.

Erityisesti viime päivät päänsisäinen myllyni on koettanut ratkaista problematiikkaa, joka liittyy siihen, miten työni oikeastaan kiteytän. Työni kuva olisi voitava kommunikoida hyvin selkeästi, jotta osaisin suunnata panokseni oikeaan suuntaan ja työtäni osattaisiin ostaa. Asiantuntijayrittäjälle tämä on tarkkaa ja tärkeää hommaa: kun myydään ”itseä”, luovuutta ja aineettomia asioita, on niistä voitava muodostaa selkeä ja helposti viestitty paketti.

* * *

Olen yrittänyt ratkoa erilaisten kokonaisuuksien roolia tässä yhtälössä: mikä MaiLife oikeastaan on tai mitä Somekuningatar todella on ja tekee. Meillä kaikilla on erilaisia rooleja, joissa vähän erilaisissa tilanteissa esiinnymme ja toimimme. Minulla tällä hetkellä on myös näitä erilaisia ”brändejä”, mutta ne tuntuvat nyt saavan pääni sekaisin.

Tapasin eilen erästä paljon arvostamaani miestä, joka sanoi minulle aivan yhtäkkiä:

”Entäs jos sulla on vähän liikaa noita brändejä ja rooleja? Entäs jos sä pysyttäytyisit vaan siinä nyt ison työn tuloksena löytyneessä oivalluksessa ja ytimessä; siinä kuka sinä olet. Olisit vain sinä, Maija ja operoisit siitä käsin – ei mistään ulkoisista rooleista tai brändeistä. Koska se on suurinta ja hienointa mitä sulla on.”

 

12033615_10153363798669457_490232950_n

Tämäkin ajatus syntyi tänään Snapchatissani, nämä kuvat nappasin Snäppini mystorysta. Snäpistä on tullut minulle aika hieno foorumi muodostaa kiteytettyjä oivalluksia elämästä.

 

Niin.

Entäs jos minä olisinkin vaan minä, enkä yrittäisikään purkittaa itseäni mihinkään rooliin tai brändiin? Antaisiko se minulle selvyyden siihen, mitä teen? Että tekisinkin juuri niitä asioita, joita Maija tekisi?

Miten sinä toimisit ja millainen olisit, jos olisit aina ja joka puolella ”vaan” sinä?

/Ämmä, joka huomauttaa, että myllystäni johtuen saattaa olla, että seuraavina päivinä bloggaamistahti saattaa olla vähän totuttua epäsäännöllisempi

Flowta ei voi pysäyttää – näin ideani syntyvät

Tänään piti pitää vapaapäivä. Mutta flowta ei näköjään voi pysäyttää. Kaikenlaista on tullut tehtyä. Ja mikäs siinä; silloin kun intoa riittää, niin mitäpä sitä itseään kahlitsemaan. Niitä hetkiä tulee varmasti, kun ei jaksa ja haluaa vain levätä. Otetaan nyt sitten kaikki irti tästä hyvästä vireestä.

Aamupäivällä kävin sadekävelyllä, tarkoituksenani vain hengitellä. Mutta sitten… No, menepä Snapchatiini katsomaan mitä tapahtui. Minua voit seurata nimellä maijailmoniemi. 

Videoillani (jotka ovat näkyvissä huomisaamuun asti) kiteytän sen miten työtäni teen ja kuinka luon uusia tekstejä ja luovia ideoita – sitä kun olette minulta niin usein kysyneet.

  
Iloa lauantaihisi!

/Ämmä, ideoita pursuten

Somekuningattaren strategiasunnuntai

Tykkäätpä tai et, sanon sen kuitenkin: eikö tämä helle jo voisi loppua?! Ihan kivaahan tämä olisi jos voisi vaan maata aurinkotuolissa ja siemailla coktaileja, mutta kun täällä pitäisi pystyä ajattelemaan! Ja minä en pysty! Kun on niin kuuma!

Ni, sikskin ihan kostoksi syön nyt irtokarkkeja.

Lupasin eilen kirjoittaa taannoisesta Ahveniston keikastani, mutta enhän minä sitä kertomusta ole vielä saanut valmiiksi. Syy on helteen ja sen, että tänään on ollut Somekuningattaren strategiasunnuntai. Syksy saapuu (toivottavasti pian…), ja on aika pistää tohinaksi monellakin saralla. Muutoksia, isoja sellaisia, on luvassa. Siksi tänään olen pohtinut tulevaa ja kasannut yhteen ajatuksia. Tai ainakin yrittänyt, sillä helle todella saa aivoni hitaaksi.

nuuksio

Näkymiäni Nuuksiossa

 

Parhaat ideat ja suunnitelmat syntyvät, kun ei ajattele ollenkaan, vaan kulkee yksin metsässä ja antaa luonnon luoda sekä puhua puolestaan. Siksi minä suuntasin aamulla seikkailulle Nuuksion metsiin ja vietin siellä monta tuntia vain luonnosta nauttien. Samalla testasin polveani, joka tuntuu muuten jo hetkittäin paremmalta; toivoa siis on sen ja sunnuntaisen pyöräilyn suhteen.

Ensi viikosta tulee järjettömän hurja. Jos siitä selviän, niin varmaan taas pykälän vahvempana ihmisenä pääsen starttaamaan syyskuun. Paljon tapahtumia tulossa, ja sinä pääset niihin tietysti mukaan. Mutta nyt minä piirrän vielä pari viivaa strategiohini, syön vähän lisää irtokarkkia ja hikoilen vielä muutaman pisaran.

/Ämmä, toivottaen suloa sunnuntaihin

Kaiken se antaa, kaiken se ottaa – luovan työn nurja puoli

Tiptap, ja terve vaan! Miten menee?

Täällä olo on vähän tiptaptiptap-tipetipetiptap-tip-tip-tap. Olen todennut työskenteleväni suhteellisen kokonaisvaltaisesti ihmisestä mehut vievällä alalla.

Luova media-alan työ. Joka päivä uusien ideoitten ja tarinoitten luomista sekä niiden tuottamista. Asioiden rakentamista nollasta. Joka päivä uusia alkuja. Joka päivä uusia ihmisiä. Tapaamisia, joihin mennessä tuntuu, ettei osaa mitään, ei keksi mitään, ei pysty mihinkään. Ja sitten aivan yhtäkkiä jostain ihmeellisestä oivalluksesta syntyvä kuningasidea. Ideoiden myymistä ja jatkuvaa toisten ihmisten innostamista ja oivalluttamista. Esiintymistä, puheenvuoroja, vakuuttamista. Pää pullollaan tavaraa. Vauhtia, vipinää, suhinaa paikasta toiseen. Uuden oppimista. Jatkuvaa uuden omaksumista. Työskentelyä huipputyyppien kanssa ja itsensä täysillä likoon panemista. Kaiken antamista. Tunteella työhön paneutumista.

Jokainen päivä on uusi seikkailu.

MITEN MAHTAVAA!

Mutta samalla… huh. Kaiken se antaa, kaiken se ottaa. On tämä luova työ aika raastavaakin, tai sitten en vaan enää jaksa painaa samalla tavalla kuin ennen. Itse olen myös sellainen ihminen, joka menee niin hirvittävän kovalla tunteella ja intohimolla kaikkeen tekemiseen sisään, että se helposti väsyttää. Vähempikin riittäisi, mutta sitten taas toisaalta parhaat tulokset saan aikaan, kun tunnen työni joka solullani. Mutta keho menee nopeasti ylikierroksille, jos päätä ei saa purettua. Siihen on kunkin luovan alan työläisen löydettävä omat keinonsa. Minä olen tullut todella tarkaksi siitä, että on aikaa levätä ja että minulla on päivässä myös omaa rauhallista aikaa. Tämä on varmaan yksi keskeisimmistä muutoksista, jonka ajat Ruotsissa ja Norjassa ovat elämääni tuoneet. Noiden seikkailujen aikana opin olemaan yksin ja huomasin miten tärkeää minulle on voida rauhoittua yksin. Olla vaan tai liikkua yksin.

Mutta yhtään muuta nurjaa puolta en kyllä työstäni löydä. Jos mehut välillä meinaa loppua, täytyy juoda äkkiä Mehukattia lisää – kaupastahan sitä saa lisää.

Näihin filosofistisiin mietelmiin; tiptap ja tipetitap.

luovatyö

/Ämmä, joka tuli just kuntosalilta purkamasta päätä ja poistuu nyt iltapalan vääntöön

 

 

Loma, luovuus ja lokerot

Sorvin ääressä taas! Tänään jotenkin tajuan sen, miksi lomat ovat ihmiselle aika rankka juttu. Jos on ollut puolitoista päivää lomalla, niin miten vaikeaa voikaan olla palata kuukauden saati sitten kuuden viikon lomalta takaisin töihin! Vammalan reissumme pisti minut jotenkin ihan lomamoodin ja tyhjensi pääni kokonaan – hyvä niin. Aika vähästä tällainen lomasekoaminen on näköjään kiinni.

Olen muuten viime aikoina ottanut elämään sellaisen asenteen, että kaikkia näitä tunteita ja olosuhteita, joita kullakin hetkellä on päällä, en yritä työntää pois itsestäni, vaan ennemminkin alan tutkia niitä; kuinka niitä voisi hyödyntää omassa toiminnassaan, ja mitä uutta niistä voisi saada irti tekemiseen. Tämä on teatteriopintojeni perua. Siellä aina meitä käsketään tutkimaan erilaisia olosuhteita ja tilanteita sekä niiden vaikutusta ilmaisuun. Katsotaan siis mitä tämä hitaasti lomamoodista käynnistyvä keho ja mieli saavat tänään aikaan.

Sellaisen pienen harhapolun kautta itse asiaan. Nimittäin HelsinkiRealiin. Tavallaan tuo toimi myös hyvänä aasinsiltana uusimpaan jaksoomme, jossa puhumme luovuudesta. Pohdimme mitä luovuus syvimmiltään on ja keskustelemme vahvasta intohimosta, jota toteuttaa vaikka oman hengen uhalla. Vieraanamme on määrittelemätön mysteerimies, taiteilija Vesa, jonka kanssa pohdimme myös sitä miksi ihminen tarvitsee määritelmiä ja lokeroita ollakseen jotain. Tsekidaut!

Sanallinen tiedote

Maanantai. Tiedätte mitä se tarkoittaa: minä saan taas ihmetellä, että mihin vilahti yksi viikko.

Kun olen teille rehellinen, voin kertoa, että nyt on vähän stressiä päällä. Kiirettä ja hommaa ja pientä ahdistuneisuutta siitä, että nettisiuvni (joista kyllä tulee ihan sairaan hienot!), ovat vielä niinsanotusti ”vaiheessa”. Mutta onneksi tämä homma on hauskaa. Nettisivuja tehdessämme löysin nimittäin tällaisen todistuksen, ”Sanallisen tiedotteen” ala-asteen ensimmäisiltä luokilta.

st2

st1

Hymyilyttää. On näemmä ollut ihan pienestä lähtien selvää missä tämän tytön kyvyt ovat ja missä eivät. Matematiikassa ”joskus joutuu vähän tuskailemaan” mutta sitten taas ”omat jutut kirjoituksessa ovat mainioita”. Pakko se on uskoa; kyllä se on ollut selvää aina kuka minä olen ja missä olen parhaimmillani.

Minä olin lapsena valtavan luova. Sitten unohdin luovuuden, leikin ja leikkimielisyyden moniksi vuosisksi, kun piti kasvaa vakavaksi aikuiseksi ja tehdä bisnestä. Nyt olen palautellut näitä lapsuuden rakkaita asioita takaisin elämääni parin vuoden ajan – kirjoittanut, tehnyt teatteria, laulanut, ollut kaiken kaikkiaan aikamoisen luova. Ja on sanottava, että juuri tämä on tehnyt elämästäni niin upeaa kuin se nyt on. Uskallan taas tehdä asioita joita rakastan.

Tähän maanantaihin pieni kehotus, minun ”Sanallinen tiedotteeni” sinulle: mietipä mitä sinä rakastit lapsuudessasi ja millä tavoin nämä asiat sisältyvät elämääsi nyt. Onko jotain todella tärkeää ja rakastamaasi kenties unohtunut vuosien taakse, jotka sinun olisi hyvä nostaa taas takaisin elämääsi? Kuka sinä olet parhaimmillasi?

/Ämmä, puhallellen pitkään ja hengittäen syvään pitääkseen itsensä rauhallisena