Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀

Mainokset

Ja mitä tahansa voi tapahtua

Viikonloput ovat täällä minun maailmassa olleet vammani aikana suhteellisen mitäänsanomattomia. Tuntuu, että mitään ei mitään. Maailma ympärillä hiljenee, kun muut ihmiset vetäytyvät taukoon arjesta perheidensä kanssa, enkä minä huonon liikkumiskykyni takia pääse oikein lähtemään minnekään. Pää lyö ihan tyhjää kirjoittamisen suhteen. Haluaisin sanoa jotain viisasta, mutta siihen ei löydy säveliä.

Siksi päätin pelata tänään MaiLife-bingoa. Satunnaisesti selaisin silmät kiinni blogiani ja katsoisin mikä kirjoitus tulee vastaan. Siitä minä tulisin tänään kirjoittamaan: jakaisin kanssasi jonkin ajatuksen, jonka tämä teksti minussa herättäisi.

* * *

Tämä olikin aika helppo, sillä eteeni tuli kirjoitus kesäkuun 14. päivältä vuonna 2015. Olin tuolloin käymässä Tampereella veljeni luona ja jaoin kanssasi tämän kadulta löytämäni ajatuksen kuvan muodossa

IMG_2575

”Aina uuden aamun eteen luojankämmen tuutii tähkää”, on ajatus, joka juuri nyt minuun kolahti tuossa Lauri Viidan tekstissä. Se pisti minut miettimään toista blogitekstiäni, jonka muistin kirjoittaneen otsikolla ”Huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua”. Oli etsittävä se, sillä en muistanut yhtään millaisessa yhteydessä olin sen kirjoittanut tai mitä kirjoitukseni oikeastaan käsitteli.

 

Selvisi, että olen kirjoittanut tuon tekstin helmikuun 20. vuonna 2015. Olin tuolloin palannut hieman yllättäen, suunniteltua paljon aiemmin Suomeen Norjan seikkailultani, sillä huono kalavuosi Støn kalastajakylässä pakotti palaamaan kotikonnuille. Lähtiessäni Norjaan olin luopunut asunnostani ja tavaroistani (ja vain vuotta aiemmin olin palannut Suomeen, tuolloin Ruotsista, samankaltaisessa tilanteessa), ja nyt taas uuden alun edessä.

Tuo kirjoitukseni meni näin:

 

Mistä sinä unelmoit?

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Olen majaillut kolmessa eri osoitteessa. Kulkenut kolmen kaupungin väliä kolme viikkoa. Olen irtolainen.

Pian siirryn neljänteen. Neljänteen osoitteeseen, neljänteen kaupunkiin. Ehkä pysähdyn siellä hetkeksi, ehkä siirryn heti seuraavana päivänä eteenpäin: Viidenteen osoitteeseen, viidenteen kaupunkiin? Tänään en voi tietää. Juuri nyt tiedän elämäni kulun seuraavien tuntien ajaksi. Huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

Olet ehkä kuullut sanonnan ”aloittaa puhtaalta pöydältä”.

Ennen tätä päivää en ole tiennyt mitä se tarkoittaa. Yhtäkkiä tällä viikolla minun pöytäni on maailman puhtain. Ei murun murua, ei pienintäkään rasvaista tahraa: viimeisimmätkin minua menneessä pitäneet, ehkä menoani vähän jarruttaneet tutut ja turvalliset asiat on otettu pois.

Ja yhtäkkiä minulla on koko maailma! Voin valita minkä tahansa suunnan.

Olen vapaa!

Osaatko ajatella millaista elämä on kun kaikki on mahdollista? Kun huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua?

Sellaista elämä on, meille ihan jokaiselle. Sitä ei vain näköjään tajua ennen kuin seisoo puhtaan pöydän ääressä. Huomenna voi tapahtua mitä tahansa. On vain osattava tehdä oikeat valinnat. Ja koska elämän ennustettavuus liikkuu vain muutamissa tunneissa, voi valita vain pienistä vastaan tulevien asioiden joukosta. Ei tarvitse valloittaa koko maailmaa. Ei tarvitse hamuta kaikkia asioita maailmasta. Ja koska ei tiedä mitä huomenna on, on sama elää täysillä juuri nyt – tarttua niihin hetkiin, jotka vastaan tulevat. Sellaista elämäni on juuri nyt.

Osaatko ajatella millaisia unelmat ovat kun seisoo puhtaan pöydän ääressä?

Mistä sinä unelmoit?

Minä unelmoin siitä, että minulla olisi pikkuruinen koti, jonne voin tilata aamun postiin Helsingin Sanomat. Sellaiset ovat unelmat, kun seisoo puhtaan pöydän ääressä. Kun huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

uusipäivä

Jännällä tavalla minun elämäni kokemukset ja ajatukset joita kanssasi jaan, pyörivät usein samanlaisten teemojen ympärillä. Tästä aiheestahan kirjoitin aivan vasta otsikolla ”Mahdollisuutta ei voi menettää”. Ehkä minun ei nyt tarvitse alleviivata asiaa enempää.

Ystävä, annathan huomisen aamun olla uusi mahdollisuus; että heräät uuteen päivään, kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja mitä tahansa voisi tapahtua!

Sillä niin todella voi olla. Vaikka tuntuu, ettei mitään tapahdu, niin todellisuudessa milloin tahansa voikin tapahtua mitä tahansa. Kun vaan uskoo ja tahtoo.

/Äm

 

Mahdollisuutta ei voi koskaan menettää

Keskustelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa. ”En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä, ja vielä yksin”, hän sanoi kertoessani viime vuosina kokemastani ja ajatuksistani nyt.

Pysähdyin moneksi päiväksi tuohon kysymykseen. En löytänyt vastausta.

 

KYLLÄHÄN SE ON TUNNUSTETTAVA: en minä itsekään tiedä miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset vuodet ja kuukaudet elämässä näinkin selväjärkisenä.

Matkani varrella olen menettänyt rahani, kotini, rakkauteni, terveyteni – itsenikin läpikotaisin. Olen käynyt läpi sellaisia hetkiä, joista kukaan muu ei tiedä mitään, enkä minä itse ymmärrä, kuinka olen voinut ne hetket voimattomana voittaa. Joistakin päivistä on vain täytynyt tunkea läpi.

Vammautumiseni viisi kuukautta sitten oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita: ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Kun vammani laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen syksyllä selvitä, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta helppo hyväksyä. Minun oli myös mukisematta koettava tämä äärilaita, vaikka se sysäsi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä.

Selviytymistaistelu on meinannut musertaa minut alleen monesti, mutta jotain kummallista tämän kaiken keskellä on. Jostain syystä minusta tulee koko ajan vain onnellisempi.

Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on ollut hienointa?

Mahdollisuus.

Se, että vaikka kaikki muu menisi, mahdollisuutta ei voi koskaan menettää.

 

VAIKKA MINULLA EI OLEKAAN edelleenkään maallisilla mittareilla juuri mitään, ja käynnistän elämääni vammani aiheuttaman pitkän alamäen jälkeen taas uudelleen, on minulla yhtäkkiä koko maailma vieläkin kirkkaampana ja värikkäämpänä kuin ennen vammautumistani. Edessäni on joukko mahdollisuuksia, joihin voin tarttua ja katsoa mitä syntyy. Ei tarvitse pelätä valitseeko väärin tai saako sitä mitä nyt luulee haluavansa, sillä ilmankin pärjää.

Miksi ihmeessä sen, ettei ole mitään menetettävää, ymmärtää vasta silloin, kun menettää kaiken?

En ikinä halua kahdottaa tätä, vaikka elämäni saisikin pian toivomani (ja kenties jopa ansaitsemani) positiivisemman käänteen. Siksi kirjoitan sinullekin niin avoimesti polustani. Haluan, että ymmärrät sen, ettei kenelläkään meistä lopulta ole mitään menetettävää. Elämän on tarkoitus muuttaa muotoaan jatkuvasti, emmekä me sen kulkua voi kontrolloida, vaikka kuinka haluaisimme sitä yrittää.

Mutta juuri tuolla tuntemattomalla tiellä mikä tahansa on mahdollista. Jos vain antaa itselleen siihen luvan. Kun ymmärtää voivansa vain voittaa.

 

EN YLEENSÄ TEE TÄTÄ, mutta tänään, miettiessäni mitä haluan sinulle sanoa juuri nyt, on pakko. Alleviivata. Selitää syitä. Avata sinulle, mitä toivon sinulta tulevina aikoina – ja olen jo pitkään toivonut tähän mennessä.

Kun seuraat elämääni, kiinnitä erityinen huomio siihen, millaisia asioita tekee ihminen, jolla ei ole mitään menetettävää.

Kun luet tarinoitani, pysähdy pohtimaan millainen voima ihmisestä löytyy, jos niin vain haluaa.

Kun tapaat minut, katso miten minä hymyilen ja millaista iloa levitän ympärilleni.

Kun tarkastelet valintojani, ajattele: sinä voit toimia aivan samoin!

img_2963

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan liittyy suuri mahdollisuus minun elämässäni. Toivottavasti pääsen siitä vielä sinulle joskus kertomaan. Ja jos en, en ole silti menettänyt mitään, vaan saanut paljon asioita, jotka ovat johtaneet minut eteenpäin kohti jotain, mitä en vielä edes tiedä. Kuulostaa ihan – anteeksi kielenkäyttöni – helvetilliseltä höpöhöpöltä, mutta niin minä nykyisin osaan ajatella.

Jos jokin asia ei mene kuten juuri nyt toivon tai suunnittelen, on se antanut minulle jonkin toisen mahdollisuuden. Tärkeintä on, että edessään oleviin mahdollisuuksiin tarttuu ja katsoo mihin ne vievät. Sen kai oppii silloin, kun ei ole mitään menetettävää.

/Ämmäsi

Uhka ja mahdollisuus samassa paketissa

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan sikahyvää! Voittoputki sen kuin jatkuu! On nääs myös mahdollinen näkökulma, että elämä vammaistuvalla pukee minua. Suht hataraan aiempaan kokkausmenestykseeni pohjaten ylpeyteni on ylimmäinen: ihan ITSE tein tänään pitsan kukkakaalipohjalla! Kätevä emäntä? Kenties.

Tai sitten ei. Tämä prosessi nimittäin tarkoitti, että yksi palovaroitin meni mäsäksi kun se piti hakata kyynärsauvalla alas katosta, taikina kävi kunniakierroksen lattialla ja polvi turposi entisestäänkin kaikesta seisomisesta… Mutta silti! Sanoisin, että uhka ja mahdollisuus samassa paketissa! Ite tein (ja söin, ei se edes ollut palanut!)!

Elämä on erilaisia näkökulmia.

Tiesitkö muuten, että tänään on myös Maailman mielenterveyspäivä, jossa haastetaan sinutkin kysymään toisilta heidän kuulumisiaan? Kysypä joltain ja vastaa samalla minulle: Mikä on sinun päiväsi paras tapahtuma?

img_4053

Arvannet, että tämä on minun päiväni paras asia! KATO nyt tuota kuvaa! NAM! Oli muuten ihan oikeasti todella hyvä ja maistuva uusi tuttavuus tuo kukkakaalipitsa! Ja koska tämä EI ole mikään ruokablogi, sinulle, joka haluat reseptin, sanon: KVG!

LOL!

/Äm

Mäkikotkaperspektiivi

Tällä viikolla ei ole paljoa tapahtunut. Ainakaan blogissani. Maaliskuun alku, ja fiilis viittaa taas johonkin jännittävään ja uuteen. Olo on sellainen odottavan outo. Vaihteeksi. Mutta se se on:

Odottavan outo.

Kun pää ei tuota tekstiä ja viisaita ajatuksia, käännyn aina blogissani taaksepäin. Se on hauskaa, sillä samalla voi peilata aikaa ja nähdä millaisia muutoksia elämä on mukanaan tuonut. Pysähtyä, ja kiittää edistyksestä. Kiittää myös mukana pysyneistä asioista, vahvistuneista arvoista ja lisääntyneestä ymmärryksestä aiheisiin, jotka tuolloin etäisyyden takana mietityttivät.

Perspektiivi. Uudet näkökulmat. Vaihtoehtoiset tavat ratkaista ongelmia. Nämä asiat ovat pyörineet taas viime päivinä mielessäni. Ja kuinka sattuikaan, löysin tämän. Vuosi sitten kirjoitin sinulle näin:

* * *

Mäkikotkaperspektiivi

Istun ohuella teräksisellä puomilla. Kädet ja jalat tärisevät. Sydän hakkaa. Pää on innostuksesta sekaisin. Mikä mahdollisuus istua täällä! Mieletön kokemus, vaikka samalla puristan puomia rystyset valkoisina peläten, että hetkellä millä hyvänsä saatan huojataa alas.

Edessäni aukeaa sumuinen maisema. Harmaata ja valkoista. Suksiurat, joiden päässä hyppyri; paikka ponnistukselle. Pudotus, jossa pitäisi liitää. Levittää kätensä ja heittäytyä vaaka-asentoon vetäen sukset suoraan mahan alle. Tuntea kehonsa jokainen solu ja niiden sulautuminen ilmalentoon. Heittäytyä sadan kilometrin tuntivauhtiin ja katsoa kun maa lähestyy kovaa vauhtia nenää. Toivoa, että liito kantaa mahdollisimman pitkälle ja pelätä pienintäkin harhaliikettä. Kiepauttaa itsensä pystyasentoon ilman vastustaessa jokaista liikettä ja laskeutua niiaten maan pinnalle. Tuulettaa ja kuulla hurraava kansa. Olla koko maailman mestari tai kohdata karvas häviö. Onnistua tai epäonnistua. Olla juhlittu sankari tai se, jonka kaikki haluavat unohtaa. Kiivetä kerta toisensa jälkeen tuolle samalle puomille ja hypätä. Tuntea vapaus, vauhti ja virtaava adrenaliini. Onnistua tai epäonnistua. Ei koskaan luovuttaa. Olla nimensä arvoinen: mäkikotka, ilmojen kuningas.

salpuri7

Olen aina ajatellut, että hyppääminen on hullujen hommaa. Niinhän se onkin, mutta yhtäkkiä hullu minussa herää. Voisinko minä? Osaisinko minä? Ihan vaan pikkuruisesta mäestä? Yhtäkkiä hyppääminen tuntuu mahdolliselta ja kiehtovalta. Yhtäkkiä haluan lentää ja tuntea sen minkä mäkikotka tuntee.

salpuri20

Myöhemmin illalla sueratessani mäkimontussa joukkuemäkikisaa silmät tarkkana se iski. Ajatus. Minä tiedän miltä tuolla tuntuu. Minä olen nähnyt miltä maisema näyttää mäkikotkan silmin. Kuinka paljon paremmin voinkaan maailmaa hahmottaa ja ymmärtää, kun olen päässyt katsomaan sitä tämän mäen toisesta kulmasta, mäkikotkaperspektiivistä. Ylhäältä. Kuinka paljon se innosti minua kokeilemaan jotain aivan uutta. Jotain sellaista, minkä en koskaan aiemmin kokenut olevan mahdollista.

Sinulle minä toivoisin tänään yhtä asiaa; sitä, että tilaisuuden tarjoutuessa tarttuisit mahdollisuuteen tutkia maailmaa eri näkökulmista, erilaisten etäisyyksien takaa, erilaisista perspektiiveistä. Tekisit jotain outoa, hurjaa, sinulle poikkeuksellista  tai yksinkertaisesti asettuisit hetkeksi toisen ihmisen maailmaan katsomaan miltä siellä voi näyttää. Mitä kaikkea voisitkaan oppia? Millaisia kokemuksia ja ajatuksia saada? Olen valtavan inspiroitunut kokemuksestani Lahdessa. Jos jotain, toivon, että tässä blogissani voisin jatkossa tarjota yhä enemmän tarinoita elämästä erilaisista näkökulmista.

Mäkikotkaperspektiivin lisäksi sain tänään aivan uuden näkökulman erääseen toiseen asiaan, joka muutti ajatteluani ja tulevaa toimintaani suuresti. Kerron siitä sinulle pian, ehkä jo huomenna…

* * *

Vuosi sitten istuin Lahden Salpausselän Suurmäen huipulla, ja näin tämän mäkikotkaperspektiivin. Kirjoitin tuon yllä olevan, ja seuraavana päivänä minä sitten esitin työharjoitteluhakemukseni, josta juontuen tällä viikolla taas oivalsin uuden tavan lähestyä yrittäjän hiljaista työkesää. Täysin totta on se, että tuossa hetkessä, kirjoittaessani tätä mäkikotka-tarinaa minä oivalsin tuon kaiken. Jännää miten nopeasti ja yllättäen uusi perspektiivi tuottaa toimintaa! Ja vuoden päästähän sitten hyppäsinkin jo mäkihypyn.

Mutta elämä, sehän se tänään mietiyttää. Elämä, joka on erilaisia perspektiivejä täynnä. Mahdollisuuksia!

Kaunista lauantaita sinulle, ystäväni!

/Ämmä

Millaisia mahdollisuuksia elämäsi tarjoaa?

  
Eilinen ”uutiseni” oli henkisesti merkittävä paikka. Vihdoin sain sanottua ääneen sen, mikä mielessäni on pitkään pyörinyt.

Ja kuten aina tällaisten tilanteiden yhteydessä, jokin lataus purkautui ja nyt on takki täysin tyhjä.

Tuon kuvan taiteilin tänään aamulla kiteytykseksi eilisestä kirjoituksestani. En yksinkertaisesti jaksa tänään kirjoittaa muuta. Tuonhan minä vain tänään haluan sinulle sanoa! 

Millaisia mahdollisuuksia sinun elämäsi tarjoaa juuri nyt? Luotathan?

  
/Äm, joka… no lue tuosta yltä tärkeimmät. Minä luotan että huominen rallihaaste Lahdessa hoidetaan kunnialla ja elämä tarjoaa upean kokemuksen. Ja hei hop Snapchatiin, sieltä näet mitä muuta tänään on tapahtunut.

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Epävarmuudessa on ihmeen siemen!

epävarmuus

Maanantai voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: minä olen taas filosofistisella tuulella. Eilinen ajatus epävarmuudesta yhdistyi viime kuukausien ehdottomasti epävarmimpaan yksittäiseen hetkeen. Tähän kalatehtaalla. Jos et tiedä mistä kyse, lue blogista joulukuinen juttuni ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla”. Silläkin kertaa epävarmuudesta nousi ihmeellinen kokemus!

Epävarmuus on asennekysymys. Stressiä on ihan hirveän helppo lieventää – ota rennommin! Ja koska tietenkään ei riitä että itse löysentää jos puoliso tai pomo nalkuttaa edelleen niskaan samoista asioista asioista ja yrittää kontrolloida, ehkä tänään olisi oikea päivä keskustella töissä siitä mitä epävarmuus ja sen sietäminen teille tarkoittavat. Tai puolison kanssa illalla ennen nukkumaan menoa?

Ihan vaan ajatus oli tuo.

Äm, toivottaen ihmeellistä maanantaita!

Mitä tahansa tapahtuu joka päivä

IMG_9743
Sain tämän kuvan eräältä lukijaltani jatkoajatuksena eilen esittämälleni mietteelle. Olkoon se tämän suhteellisen ankean näköisen lauantaipäivän ajatus; onhan sekin mahdollista, että kohta vaikka aurinko tulisi esiin pilven takaa. Mitä tahansa tapahtuu – joka päivä!

Jännittävää lauantaita!
❤️ Äm

Uskaltaako pelkuri tehdä isoja ratkaisuja?

Eilen se tapahtui taas. Se, että hortoilen koiran kanssa ajatuksissasani ulkona ja pohdin syntyjä syviä. Mielessäni on pyrörinyt nyt viime viikot iso kysymys: uskallanko? Uskallanko todella luottaa siihen, että elämä kantaa, ja että eräs iso valinta, jota nyt olen tekemässä ja jonka puolesta sydämeni palaa, kantaa. Uskallanko heittäytyä? Niin, taas kerran – uskallanko heittäytyä. Viimeiset heittäytymiset kun eivät ihan putkeen menneet. Minusta on tullut pelkuri.

Muistat varmaan, kun syksyllä pohdin kumman pistän etusijalle, uran vai perheen. Silloin haaveilin perheestä, mutta se nyt sitten ei toteutunutkaan. Paska. Elämä siis kai ohjasi vielä katsomaan tätä urakorttia. Ja nyt tuo kortti on todella selkeä. Minulla siintää edessäni aika mahtavia mahdollisuuksia. Tuntuu, että nyt on se tuhannen taalan paikka ja minulla mahdollisuus tehdä joka päivä vain asioita, joita rakastan. Jos vain uskallan. Jos uskallan luottaa siihen, että voisin elää ja tehdä työtä sillä tavalla. Nyt vain pitäisi painaa kaasu pohjaan, sillä oikeasti mikään muu vaihtoehtoi ei tunnu hyvältä. Vain tämä. Jos vain uskaltaisi.

Nyt on aika kriittiset viikot käsillä, sillä tuntuu, että on tehtävä isoja ratkaisuja. Niin paljon asioita on tapahtunut, jotka osoittavat, että aika on JUURI NYT. Pitää valita pelko tai usko. Tällä viikolla olen tajunnut jotain suurta; että juuri tuo pelkoni, että elämä ei kantaisi, rakentaa esteen sille, että elämä voisi kantaa ja tämä juttu onnistua. Juuri tuolla pelollani luon ymärilleni väärää energiaa ja estän hyvän syntymisen. Pelko on niin iso taakka, että se on kerta kaikkiaan vain työnnettävä pois jos haluaa onnistua.

Niin. Se tapahtui. Eilen. Että hortoilen ja pelkään. Ja heitän taas sen kysymyksen. Anna joku merkki. Ja sitten seuraavassa kulmassa törmään tähän

asiatjärjestyy

Kamppailetko sinä jonkun ison valinnan kanssa juuri nyt? Uskallatko heittää pelon syrjään ja uskoa siihen, että valinta, jota olet tekemässä on oikea? Tiedättekö, että minä taidan juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä tehdä sen päätöksen. Että uskallan. Tämä tuntuu tosi järisyttävältä, oikeasti. Itken, sillä tuntuu, että joku ihan hirveä taakka lähtee pois harteilta. Pelko haluaisi hengittää niskaan sitkeästi. Mutta nyt ei enää saa pelätä, vaan on painettava kaasu pohjaan.

/Maija, on tehnyt nyt tämän päätöksen edessänne, eikä voi enää perääntyä