Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Mainokset

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

”Mitään ei tartte hävetä, kaikki jeesaa” – Graffittiseinällä syntyy Suomen tulevaisuus

Olen miettinyt paljon viime päivinä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, apua ja tukea. Samalla olen pohtinut Suomen tilaa ja uutta tehtävääni Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa.

Suomen tilanne on kovin surullinen juuri nyt. Tuntuu, että isojen johtajien taholta tehdään kerta toisensa jälkeen yhä hullumpia päätöksiä. Asenne maassa on harvinaisen negatiivinen – kenties siitäkin syystä, että pelko leviäää netissä helposti. Minua huolettaa erityisesti pahoinvointi, jota siirrämme nuoriin tekemällä typeriä toimia ja asettamalla ahdistuneen mallin. Nuorten käsissä  kun tämä maa voisi kulkea parempaan suuntaan.

Muistatko, kun kaksi vuotta sitten kävin ”peinttaamassa piissii” graffittipossen kanssa? Tänään tämä tarina nousi silmiini, ja luettuani sen tajusin, että siinä on aika monta tärkeää ajatusta. Siksi nostan sen sinullekin luettavaksi uudelleen. Millaisia ajatuksia se herättää sinussa?

* * *

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä. 

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

peinttaus8

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

peinttaus1 peinttaus5 peinttaus6

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

peinttaus3

– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

peinttaus7

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

peinttaus10

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

peinttaus13

peinttaus17

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

peinttaus11 peinttaus12

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

peinttaus20

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

peinttaus19

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

peinttaus18 peinttaus21

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

peinttaus16

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

peinttaus14

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Arvoituksia, salaisuuksia, mysteereitä ja vinkkejä

Nyt on tämä tyttö jännän äärellä! Tulin juuri yhdestä mysteeripaikasta kuvaamasta yhtä aika mielenkiintoista juttua. Salaisuutta! Koska minä en voi kovin pitkään pitää asioita salaisuuksina, HUOMENNA saat tietää kaiken.

kuka

Mutta tässä sinulle sillä välin arvoitus ja pähkinää purtavaksi: Kuka on tämä henkilö ja miten hän liittyy tähän kaikkeen. Ja mihin kaikkeen? Ja miksi?

Annetaan nyt vielä toinen vinkki. Arvaa mikä tämä on…

vinkki

Maltahan huomiseen, niin saat tietää, sillä TAKAAN sulle, että tämän sinä todella haluat tietää…

/Ämmä, vielä tänään innoissaan, huomenna ei ehkä enää…

Salaisuudet paljastuvat: Ämmän Polkasu over and out, tällä videolla kuulet totuuden

Päättyköön tämä Ämmän hullu polkasu -haaste näihin eläviin kuviin sekä rikkaisiin ja rakkaisiin muistoihin – onhan tämä Ämmän Polkasu -teema jo neljä viikkoa tätä blogia hallinnutkin. Kokosin tämän just sillee sopivasti kotikutoisen videon matkan varrella kuvaamistani pätkistä sinulle, niin pääset kurkistamaan ajatuksiin ja tunnelmiin matkan varrelta.

Kuinka kovaa Ämmää polkastiin? Eiku. Kuinka kovaa Ämmä polkasi? Ja ketä? Miten kosteisiin tunnelmiin päättyi kakkospäivä? Kenen kanssa pämpättiin ja kuinka paljon? Miltä näyttää Batmanin pylly? Mitä minä ajattelin sängyssä? Nämä kaikki, ja pari muutakin asiaa saat tietää, kun katsot tämän…

Hurja reissu, ja mielettömät muistijäljet. Kiitos rakkaalle polkuseuralleni Katrille, Super-Anniinalle, Bättikselle, Terolle, Pastorille ja Mehiläiselle sekä koko Meidän Bussille huoltojoukkoineen, joka taittoi pitkän, mutta ah niin viihdyttävän matkan yhdessä Etelästä Pohjoiseen.

Erityiskiitokset ansaitsevat Hi5Bikes ja Kona, Shimano, Pearl Izumi, Nutcase, Intersport Forum Helsinki ja Suunto – ilman teitä olisin edelleen matkalla. Pyöräni oli kuin unelma ja varusteet huippuluokkaa!

Ja hei muista: ensi vuonna SINÄKIN voit lähteä mukaan Hullun Polkasuun! Vuoden 2016 reissu suuntaa vieläkin pohjoisempaan, aina Norjan Nordkapiin asti. Voit olla varma, että minä kyllä muistuttelen tapahtumasta, kun sen aika ensi vuonna lähenee.

/Ämmä, toivottaen nautinnollisia katseluhetkiä ja kaunista viikonloppua

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä ja heitä kova haaste, niitä kaipaan nyt kovasti! Antaa palaa, game is on!

Carpe diem my ass!

”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi ja lopettaa tuo eri suuntiin heiluminen? Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa, nehän osoittavat vain että sä olet ihan hukassa ja epävarma etkä osaa rauhoittua?”

Tällaista palautetta viime päivinä. Noin niinku kiteytettynä. Menin hölmö taas ottamaan yhden haasteen vastaan ja sehän ei näytä kaikkia miellyttävän. Sinällään koko elämäni viime vuosina ei näytä kaikkia miellyttävän; on ollut yhtäkkistä putkesta pois hyppäämistä, firman lopettamista, rakkauden perässä Ruotsiin muuttoa lyhyen seurusteun jälkeen, eronneena ja romahtaneena takaisin Suomeen tuloa, nopeita impulsseja, haasteita, heittäytymisiä, Norjaan kalastajan apulaiseksi lähtemistä, sieltä suunniteltua aiemmin takaisin Suomeen tuloa rahatta, koditta ja mitä muita näitä puutteita nyt on, taas uutta nollapistettä, työnhakua, bloggaamista elämän isoista ja pienistä asioista, itsen alttiiksi laittamista edessänne, uutta työtä, Somekuningatar-projektia, uusia haasteita. 345 kilometriä Norjaan.

On menty tunteella, impulsiivisesti, älyttömiin mahdollisuuksiin tarttuen, sydäntä kuunnellen. On heittäydytty.

* * *

Carpe diem! Sitähän meille toitotetaan nykyään joka puolelta. Tartu hetkeen ja elä tässä ja nyt, paasaavat elämäntaito-oppaat ja konsultit. Ole rohkea, ota riskejä! Tämä hetki on tärkein! Elä! Jokainen päivä voi olla viimeinen! Elä! Huutomerkki!

Entä jos tuo yllä esittämäni on nyt sitä hemmetin hetkeen tarttumista ihan käytännössä?

Se on nimittäin se hetki, kun joku todella tarttuu hetkeen, kun alkaa: ”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi… Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa…?” 

Carpe diem my ass, sanon minä!

* * *

Johan se nyt on hemmetti: yhteiskunnassa, joka paasaa carpediemiään joka jeeran tuutista, sillä hetkellä, kun joku sitten hetkeen oikeasti tarttuu, siitä tuleekin kiellettyä. Onko carpe diem vain yksi suuri huijaus, josta on ihan ok lukea elämäntaito-oppaista laiturinnokassa turvallisesti unelmoiden tai postailla nättejä mietelauselmia Facebookiin, mutta kun toimii ja kokeilee mihin elämä vie, saakin otsaansa tuhoon tuomitun, eksyneen harhailijan leiman?

En minä ole valintojani ja yllä esitettyjä asioita tehdessäni tai minulle haasteita heitettäessä miettinyt sen suuremmin yhtään mitään. Olen vain tarttunut minulle mielenkiintoisiin asioihin ja kokeillut. Ja olen kovin pahoillani jos se on jollekin osoitus siitä kuinka hukassa olen elämässäni.

Ja sitä paitsi, onko hukassa oleminen nyt niin hirveää? Miksi ei saisi olla hukassa? Siksikö, että se on pelottavaa muiden mielestä?

”Entä jos kaikki toimisivat kuten sinä? Missä tämä yhteiskunta sitten olisi?”, minulta kysyttiin. Pakko sanoa, että en tiedä. En osaa vastata. Muuta kuin sen, että varmasti tässä yhteiskunnassa olisi enemmän elämästään nauttivia ja hymyileviä ihmisiä.

* * *

Kirjoitin taannoin keskustelusta, jonka kävin erään tuttavani kanssa. Okei, haukkaan itseäni vähän nilkasta nyt esittämällä mietelauseen, mutta teen sen silti – omapahan on nillkkani.

Tuttavani esitti minulle tämän ajatuksen:

levottomuus

Ja minä rupesin ajattelemaan: entäpä jos toiset meistä ovatkin hieman levottomampia, tarttuvat suuremmalla frekvenssillä hetkeen, haluavat kokeilla, erehtyä, tehdä asioita, tarttua hetkeen kaikkilla raajoillaan, liikkua pois sijoiltaan? Entäpä jos se on juuri se rauha, jonka se joku meitä täällä ohjaileva voima on meihin, kaltaisiini ihmisiin asettanut. Entäpä jos se on ihan ok ja juuri oikea tapa näille ihmisille. Ja ehkäpä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa pois paikoiltaan tökkivä voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ja ehkä niille toisille ihmisille joku toinen tapa on oikeampi. Ehkä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa rauhoittava voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ehkäpä meitä erilaisia ihmisiä tarvitaan – jotta rauha ja levottomuus voisivat muodostaa välilleen tasapainon?

Entäpä jos juuri noin on hyvä? Entäpä jos vaan antaisi niiden toisten elää elämäänsä omalla tavallaan ja keskittyisi siihen kuinka itse haluaa oman elämänsä elää?

Siksi minäkin annan sinun lukea elämäntaito-oppaita laiturinnokassa. Annan sinun olla lukematta niitä ollenkaan. Annan sinulle oikeuden päättää kuinka tartut hetkeen tai olet tarttumatta, kuinka löydät oman paikkasi rauhan ja levottomuuden välimaastosta. Ja annan sinun seurata omaa tarinaani jos niin haluat. Tai olla seuraamatta sitä. Tämä on minun tapani elää.

Ja tällä hetkellä aika mahtava tapa elää se onkin. Voi miten hieno päivä tänään, ja kuinka hienoja juttuja tapahtuu niin polkuhaasteessani kuin muutenkin. Pyörät pyörii ja kovaa. Niistä kuulet tulevina päivinä lisää, sillä nyt keskitytään suhteellisen paljon vain tekemiseen ja hetkeen tarttumiseen. Yhtään en tiedä, mitä luvassa on.

Tänään minä toivon, että meistä jokainen saa polkea juuri niin kovaa ja juuri niihin suuntiin kuin itse haluaa. Tai olla polkematta.

Nainen, luonto ja seikkailu – tästähän tässä on juuri parhaimmillaan kyse. Meitä ympäröivän luonnon ja ihmisluonnon seikkailuista. Ei vain hurjista repäisyistä tai näyttämisen riemusta. Kun heittäydyn seikkailuun ja otan haasteen vastaan, tutkin samalla ihmismieltä; kuinka me, sinä ja minä, käyttäydymme kun itse tai joku toinen rikkoo rajojaan, henkisiä tai fyysisiä. Näitä tarinoita haluan kanssasi jakaa: seikkailuja ja oivalluksia. Minusta ja sinusta. Ehkä pysähdyt ajattelemaan jotain? Tästä syystä minä näitä juttuja teen. Ei se ole se seikkailu, vaan se, että saan jakaa nämä hetket ja kokemukset kanssasi!

Tiesitkö, minä tykkään sinusta!

/Äm niinku Ämmä

 

 

 

 

Vastaus Sampolle – Hullun Polkasu

Uneton yö. Mietin pyöräilyhaastetta. Kysyin neuvoa teiltä. Kaikki ovat sanoneet, että eihän tuota nyt voi jättää välin. Seikkailu, mahdollisuus, huima kokemus – niitähän minä rakastan. Ja on myös oltava sanojensa mittainen nainen; jos uhoaa ottavansa haasteet vastaan ja haluavansa Somekuningattareksi, on pystyttävä myös toimimaan. Niinhän se on.

Oli pakko vastata Sampolle heti aamutuimaan, vielä kun silmät olivat riittävästi ristissä, eikä järki ollut laskeutunut päähän. Tässä vastineeni Sampolle Hullun Polkasu -haasteeseen…

 

/Ämmä, toivottaen malttia juhannusliikenteeseen ja toivoen, että et ole taittamassa matkaa fillarilla, jottet kastu.

Päivän MaiLife Haaste ja 4,5 g-voimaa

Terkut VeeÄrrän ravintolavaunusta! On ollut aika hurja päivä. Minulle heitettiin MaiLife Haaste Härmän Powerparkista ja tänään olen joutunut laittamaan itseni aivan äärirajalle, johon liittyy Pohjois-Euroopan hurjin vuoristorata ja 4,5 g-voimaa…

Koetan selvittää päätäni täällä ravintolavaunussa nyt, joten tähän kohtaan yksi kuva. Tässä seisoo kolme ihmistä, jotka ovat juuri selviytyneet pahimmasta. Tule seuraamaan minua Instagramissa, ja löydät monta kuvaa lisää tältä päivältä.

Duudsoneitten HP:n ja Jarnon kanssa vedettiin kovaa ja korkealta. Hengissä.

Kepeää keskiviikkoa, kultaseni. Pian lisää tästä haasteesta.

/Super-Ämmä

Vuosi sitten aloin elää – Marrymedingdongia ja tavallista elämää tutu päällä

Missä sinä olit vuosi sitten? Toukokuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä vuonna 2014?

Minä tajusin tänään blogiani ajassa taaksepäin kelatessani, että tasan vuosi sitten oli merkittävä päivä. Silloin lanseerattiin MaiLife Haaste! Ja otettiin myös nämä blogini bannerikuvat.

On sitä kaikkea kummaa tullut tehtyä tässä kuluneen vuoden aikana, mutta tämä ”Marrymedingdong meets Sex and the City” -sekoilu oli kyllä jotain ehkä siellä kategoriassa häiriintyneimmät tekoni elämässä niinku evö. Jääkylmässä kevätillassa minä opettelin longboardaamaan kuusikymppisen Lenan opetuksessa pukeutuneena hääpukua muistuttavaan tutuuun. Nyt jälkikäteen sitä saattaisi katsoa tätä kaikkea taaksepäin ihmetellen mikä ihme on mennyt vikaan elämässäni…

Oletko jo nähnyt videon longboardausopinnoistani? Se on aika hieno kuvaus siitä, kuinka ihminen joutuu täysin oman osaamisensa ja mukavuutensa äärirajalle ja kuinka hän vähitellen voittaa pelkonsa saaden lopulta omat siivet alleen. Tavallaan tästähän tässä minun blogissani ja elämässäni on kyse. Että tavallaan tässä(kin) teossani oli paljon järkeä. Sehän on ihan tavallista elämää tutu päällä. Tällaisia haasteitahan me (ehkä vähän eri muotoisina) kohtaamme arjessamme lähes päivittäin. Haasteita, epämukavuusalueita ja itsensä voittamista!

Minulle vuoden takainen kokemukseni ja ensimmäisen MaiLife Haasteen vastaanottaminen oli myös tärkeä paalu elämässäni ja vaikeassa alkuvuodessani: tuon kokemuksen myötä päätin alkaa elää heittäen nurkkaan elämäntaito-opaat ja keskittyen tekemiseen, olemiseen ja kyydistä nauttimiseen! Ja se on aivan totta, sen jälkeen on tehty, koetty ja nautittu. Tänään olen kovin kiitollinen tuosta päivästä vuosi sitten ja siitä mitä se on tuonut elämääni.

Aloitettuani tämän MaiLife Haasteiden sarjan olen päässyt ihan käsittämättömän hienoihin paikkoihin, saanut tavata uskomattoman upeita ihmisiä ja joutunut rikkomaan jos jonkinlaisia rajoja ja normeja. Voit lukea lisää seikkailustani longboardilla ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö” -kirjoituksestani.

Ja muista, että game is on, hurjia haasteita otetaan vastaan, vaikka heti! Oikeastaan minä vähän kaipaan niitä sillä ne ovat minun elämässäni ihan parhaita juttuja. Että anna palaa vaan!

/Ämmä ja marrymedingdong!

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue lisää MaiLife Haaste.

Maailma seikkailijan silmin – Pata Degermanin kanssa Forumin seinällä

No kyllähän se eilen jännitti. Aamusta alkaen. Tai ehkä jopa yöstä, sillä näin jotain ihan kamalaa painajaista ja heräsin päivään kovin ahdistuneissa fiiliksissä. Haaste pyöri mielessä; pitäisi kiivetä 15 metrin korkeuteen kauppakeskus Forumin seinälle kaupungin vilkkaimmalla paikalla yhdessä seikkailija Pata Degermanin kanssa.

Miten se tapahtuu? Millainen on Portaledge-teltta, jolla tarkoituksemme on hengailla? Sataako kaatamalla? Uskallanko edes ylös asti? Tipunko?

IMG_1143

Mutta onneksi reikä päässäni on tarpeeksi iso, eikä pelolla ollut sijaa tässä pelissä. Kello 18 kipusin yläilmoihin. Tuonne noin!

IMG_1105

Nyt ei onneksi tarvinnut kiivetä itse pitkin lasiseinää, vaan pääsin ylös nosturilla. Ja onneksi reikäisen pääni suojaksi sain myös kypärän ja ympärilleni asianmukaiset turvaaljaat. Seikkailussa tärkeää on varmistaa turvallisuus.

ylös2

pata

Ylhäällä odotti tämä herra ja upea maailma; sellainen, jota en osaa oikein edes sanoin kuvailla. Sanat eivät myöskään riitä kertomaan siitä prosessista, jolla postimerkin kokoiseksi osoittautuneelle teltalle (josta nyt yleisön ylös näkemisen takia puuttuivat seinät) piti kavuta.

IMG_1119 IMG_1120 IMG_1122 IMG_1125

Mutta perille päästiin turvallisesti. Nosturi laskeutui takaisin maan pinnalle, ja me jäimme Patan kanssa ylös hengailemaan.

IMG_1127

Tuntui yllättävän turvalliselta. Sää suosi meitä eikä hökötyksemme heilunut niin paljon kuin etukäteen ajattelin. Turvallisuutta lisäsi varmasti se, että seuranani oli Suomen kokenein seikkailija.

Tein sinulle tämän: videon visiitistäni yläilmoissa, sillä se kertoo varmasti sinulle enemmän ajatuksistamme ja kokemuksestamme Helsingin kattojen yllä. Juttelimme Patan kanssa seikkailusta. Mitä seikkailu hänelle tarkoittaa? Milloin Patasta tuli seikkailija ja millaisia ohjeita hän meille wanna-be-seikkailijoille antaa? Mikä on seikkailun syvin olemus? Ja koska Patalla on niin mielenkiintoisia ajatuksia, sallin videon olla tällä kertaa vähän pidempi, sillä sinä jaksat varmasti katsoa sen!

Tervetuloa mukaan seikkailuun!

IMG_1154

”Adventure is a mindset. I want to see what the next corner is. You explore. You discover yourself.” -MaiLife

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? Katsopa tästä MaiLife Haaste ja ota minuun yhteyttä, niin lähdetään yhdessä seikkailulle!

/Ämmä, joka muuten sitten jätti Patan yöksi nukkumaan tuonne. Toivotaan, että uni maistui kaupunkiluonnossa

teltta

Kuva: Aku Varamäki