Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?
Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.
No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…
Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.
Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:
”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”
Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär”TÄÄLTÄ!
Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.
Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!
Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?
Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK
Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.
Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.
”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.
Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.
Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:
Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär
Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”
Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…
Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.
Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.
Oikea asenne, ajatelen.
Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.
Minä huokaisen.
Juliakin huokaisee.
Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?
Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.
Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?
Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen
Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.
Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.
Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:
”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”
Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”
Oikea vastaus!
”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”
Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.
Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.
”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.
Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.
Katson Juliaa.
Katson Mertarantaa.
Katson kannustusjoukkoja.
Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.
Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:
Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.
Oikea vastaus.
Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.
Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän. Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK
Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.
Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.
Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.
Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.
* * *
Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!
/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää
Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…
Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…
* * *
VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.
Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.
Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.
Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.
Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)
Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.
Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.
Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.
Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.
Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.
Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!
HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.
Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.
Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!
Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.
Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto
JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:
”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.
Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”
Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…
AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:
Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.
Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.
Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.
Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!
LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!
Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:
Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.
Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.
/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä
Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.
Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.
Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.
Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?
Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.
Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.
Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.
”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.
Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!
/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa
Ripsraps! Iski kamala flunssa, ja joka kerran kun aivastan, tuntuu, että polvi lähtee irti. Kaikenlaisia kummallisia kokemuksia. Mutta hienoimpia niistä oli päästä eilen täältä sairastuvalta päiväksi kiinni ”normaaliin” elämään ja työkeikalle (kyllä, mäkihyppääjänä lätkämatsissa pyöriminen on minun normaalia elämääni…). Parantavinta on voida tuottaa iloa ihmisille, ja sen voimalla jaksan taas jatkaa ainakin vielä loppuvuoden kestävää sairaslomaa ja kovaa polven kuntoutusta.
Tämä oli aika tiukka viikko, se myönnettäköön. Niin henkiset kuin fyysiset voimat olivat koetoksella, siksi olen myös viime päivinä ottanut hieman etäisyyttä blogiini. Keskiviikkona kävin vielä lääkärissä hyväntekeväisyystilaisuutemme jälkeen (kirjoitan tapahtumasta enemmän kun saan levättyä flunssani ja menneen viikon väsymyksen harteiltani). Tilanne vaatii nyt vähän omaa pohdintaa ja järjestelyjä sekä keskusteluja fysioterapeuttini kanssa. Syvemmälle asiaan nyt menemättä kerrottakoon se, että saamani polveni hoidon jatkopäätös jäi vähän pohdituttamaan. Vaikka eturistisidevammani on sitä laatua, että useimmiten tällaisessa tapauksessa vamma vaatii leikkauksen, minua vieläkään kahdeksan viikkoa onnettomuudesta ja aiemmista puheista poiketen edelleenkään ohjattu leikkaukseen, vaan sen sijaan loppuvuodeksi kestävälle kovalle kuntoutusjaksolle. Leikkauspäätös siirtyy taas parilla kuukaudella, nyt tammikuulle.
En tiedä oikein miten asiaan suhtautua. Pohdin nyt haenko vielä tilanteeseen toisen lääkärin mielipiteen. Polvi toki menee koko ajan kuntoutuksella parempaan suuntaan, mutta minua hieman mietityttää riittääkö sen kunto lopulta aktiivisen elämäni tarpeisiin ilman leikkausta. Ja tietysti kun parahaassa työiässä olevasta yrittäjästä on kyse, tuntuu välillä vähän hassulta se, miksi leikkausta viivytellään. Parhaimmassa tapauksessa toki tammikuussa todetaan, että leikkaus on tarpeeton, mutta oma tunne polven tilan suhteen on kuitenkin toinen. Minä, joka sen kanssa elän päivittäin tunnen toki sen mutokset ja tuntemukset parhaiten, mutta samalla sitten päässä pyörii kummia ajatuksia siitä voiko omaan tunteeseensa luottaa, vai olenko vain sairauteni sokaisema ja tietäisikö lääkäri sitten kuitenkin muutaman minuutin keskustelun ja pienen vilkaisun perusteella paremmin. Se on jännä kokemus sekin.
Tosiasia on nyt kuitenkin se, että polveni kuntoutuksesta tulee nyt koko loppuvuoteni päätyö. Moni asia siis vaatii järjestelyjä. Mutta sitähän elämä on; muuttuvia tilanteita ja niihin sopeutumista. Toki joihinkin asioihin ei tarvitse sopeutua ja siksi minä nyt pohdin kuinka edetä toisen lääkärin arvioin kanssa. Toki toiveeni on saada leikkaus tarvittaessa mahdollisimman pian, sillä viivytyksille ei olisi pienyrittäjän elämässä sijaa.
Mutta siitäkin huolimatta, että elämä laittaa välillä kuoppia tielle, eihän anneta, ystävät kalliit, ensi viikollakaan esteiden lannistaa – etsitään ennemminkin niistä kaikki mahdollisuudet ja nautitaan niiden tuomasta jännittävästä perspektiivistä elämään. Supervoimia sunnuntaihisi!
Vaikka fyysisesti eilinen työpäiväni Hartwall Arenalla jääkiekon Karjala-turnauksessa oli flunssassa ja jalkavammaisena aika kova fyysinen suoritus, mieli sai voimia ennemmän kuin päiviin. Tämä on minulle rakkainta maailmassa; kohdata ja innostaa ihmisiä, luodaa tunnelmaa ja hyvää mieltä. Teen töitä Lahden vuoden 2017 hiihdon MM-kisojen kanssa ja olen kesän ja syksyn aikana kiertänyt viihdyttämässä ihmisiä erilaisissa tapahtumissa ja kutsuen heitä mukaan Suomen juhlavuoden huippukisoihin.
Pari päivää on taas vierähtänyt showtyöläisen hommissa. Terveiset Jyväskylästä Neste Rallysta! Niin, täällä on taas heittäydytty mäkihyppääjän rooliin ja hummattu ympäri erikoiskokeita. Huiman hauskoja työpäiviä takana.
Mutta, tiedätkö, minun on pakko kertoa sinulle salaisuus. Tällaisessa esiintyjän työssä on jännät puolensa. Ne taitavat näyttäytyä minulle juuri tällä hetkellä. Keikka päättyi tänään, ja yhtäkkiä, kaiken hälinän ja hulinan jälkeen päälle laskeutui totaalinen hiljaisuus. Joskus tällaisen työrupeaman jälkeen tuntuu erityisen oudolta, ja sellainen hetki taitaa olla juuri nyt: kun on muutaman päivän ajan ollut esillä, ihmisten ympäröimänä, jutellut kymmenille ja taas kymmenille tyypeille, viihdyttänyt ja ilostuttanut heitä, antanut kaikkensa sydänjuuriaan myöten. Ja sitten yhtäkkiä iskee hiljaisuus eikä ole enää kaiken keskellä.
Työni tässä Lahti 2017 -projektissa on valtavan palkitsevaa. Saan tehdä juuri sitä mitä rakastan, eikä siistiä sisätyötä ei juuri kaipaa, kun istuu metsässä joulupukkien kanssa bongaamassa ralliautoja. Ja silti nyt! Tuntuu jopa vähän surulliselta, tyhjältäkin. Väsymys sen kai saa aikaan.
Suurien lavojen seikkailijat Lumitykki ja Latukone
Nimmareita keräämässä. Eivät halunneet nämä herrat vaihtarina minun nimmaria…
Ei. Se ei ole mini-ihminen, vaan mäkihyppääjä 30 asteen helteessä yläosattomissa ja mäkihyppypuvun hihat näyttävät jaloilta, kun punnertaa Ferrarin vieressä. Perus. Ai mitä sää teet työksesi?
Se on kuulkaa vaan ammatinvalintakysymys. Kisojen kuumimmat autobeibet tässä.
Pari pukkia ja yks mäkihyppääjä Surkeen erikoiskokeella. Perus.
Norjan maajoukkue. En tosin tiedä missä lajissa. Mutta opetin ne kuitenkin hyppäämään mäkeä.
Ja löytyihän se Surkeen mäkihyppytornikin. Mutkassa just Jari-Matti Latvala.
Kaunista lauantaita sinulle, ystävä! Tämä pieni mäkihyppääjä taitaa mennä nyt päiväunille ja alkaa taas sitten katsoa maailmaa Maijan silmin.
Jotakuinkin hengissä. Neljä päivää toipumista pitkän vapaapäivättömän työrupeaman jäljiltä. Kellon ympäri nukuttuja päiviä. Lukemattomia päiväunia. Hirveästi hiilaria. Siis suklaata…
Olen antanut kaikkeni.
Siksi en ole osannut viime päivinä kirjoittaa. Väsymyksen lisäksi kirjoittamistani haittaa sekava tunnelma…
Uusi Tangokuningas Marco Lundberg ja joku urheiluhihhuli.
Viikko taaksepäin keskiviikkona astuin ulos junasta Seinäjoen rautatieasemalla hieman huolestuneena ja ahdistuneena. Edessä oli viisi päivää työkeikalla Tangomarkkinoilla. Ensimmäinen kerta, eikä tietoa mitä tuleman pitää. Vähemmästäkin ihmetyttää.
Kelaus tuosta viisi päivää eteenpäin: sekava tunnelma, sillä olen taivaissa.
Mitä tapahtui?
Okei:
Seinäjoki.
Kaatosade.
Kylmä.
Kuuma.
Kylmä.
Kuuma.
Hikinen mäkihyppypuku.
Märkä mäkihyppypuku.
MÄKIHYPPYPUKU?!?!?!?!?!?
Olemattomat yöunet.
Ruisleipä pääsääntöisenä ruokavaliona.
Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista!!
Voisi kuvitella, että elämän hienoimmat kokemukset on tehty vähän jostain muusta. Mutta tiedätkö, minä väitän, että tärkeintä ei ole se kuinka kauaksi ja vieraaseen kulttuurin matkustaa, miten hienoja maisemia saa ihailla tai miten hurjista haasteista suoriutuu.
Kovimmissa kokemuksissa on kyse siitä mitä oppii. Siitä, kuinka muuttuu.
Jotta nyt ei jää yhtään epäselväksi, niin minä ja Hiltune ollaan valtakunnan viralliset urheilijähihhulit. Jos en tällä antautumisella saa teitä jokaista helmikuussa Lahti2017-MM-kisoihin, niin sitten en tiedä enää mille ryhdyn…
TANGO ON YLEISÖLAJI. Tangoartistit veivät minulta jalat alta. Kerrassaan hurmaavia, hauskoja ja koskettavia ihmisiä. Minulla oli ilo työskenellä heidän kanssaan ja siinä sivussa, tangokuninkaallisia seuraten opin tärkeän läksyn menestyksestä. Nämä upeat artistit tekevät työtään meille – sinulle ja minulle. Laulun ja tunteiden tulkinnan lahjallaan he haluavat antaa jotain meille.
Ja minä ymmärsin: olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.
Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.
Annetaan!
Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea.
Hiltune, Heikki ja mä
Keskiviikkoillan Tangoparaatissa bongattu Visa Luttinen, joka (kantaa objektiivisesti ottamatta) oli mun ja Hituse suosikki.
Käytiin myös Asuntomessuilla Marko Maunukselan ja perässähiihtäjän kanssa.
Kuningasfinaalin backstagella torstaina.
Ja myöhemmin katsottiin saman konsertin taltiointia ja omaa Ladidaa-showtamme Yle Areenasta mahtavien tanssijakollegoidemme kanssa. Paino sanalla ”kollega”, joka siis tarkoittaa, että ollaan samalla alalla. No, jos näit showmme, tiedät, että ei muuten olla samalla alalla…
Puettiin pojat asianmukaisiin vermeisiin perjantain Tango Liikuttaa -konserttiin
Kontaktiaji, indeed. Tässä vahvaa pyramidinrakennusta Kyösti Mäkimattilan kanssa.
ELÄMÄ ON KONTAKTILAJI. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.
Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat.
Kaikista eniten minä rakastuin hurmaavaan Tangokasaan, ihanaan yleisöön, jolle minäkin työtäni tein. He syttyivät. He tunsivat. He nauroivat. He rakastivat. He uskalsivat! Tango antoi siihen luvan.
Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!
Ihana ja karistmaattinen uusi Tanagokuningatar Erika juuri kruunustaan luopuneen Susannan selfiessä.
Voittajien joukkueessa!
Uudet ihanat ystäväni kovin hämärissä tunelmissa: vas. Jukka Hallikainen, Susanna Heikki, Teemu Roivainen ja Marko Maunuksela pääsivät kaikki kanssani Lahden Suurmäkeen hyppäämään virtuaalihypyn. Eivätkä ehkä enää koskaan palanneet siltä reissulta…
Eivätkä kenties nämä kaksi urheiluhihhuliakaan… Kuva: Esa-Matti Åkerberg
Minun elämäni huippuhetki. Sata salamaa Tangomarkkinoilla täydelle katsomolle. Kaikki on tehty, nähty ja koettu. Ja annettu.
MÄKIHYPPY ON HULLUJEN LAJI. Mutta onnellisten sellaisten. Tangomarkkinat yllätti minut joka tasolla, ja itse sain tehdä hauskinta ja minulle parhaiten sopivinta työtä: olla ihmisten parissa, kohdata, jutella, esiintyä, viihdyttää, hauskuuttaa. Olen nyt hulluna tangoon. Oikeastaan, minä olen nyt hulluna elämään! Minä muutuin tangomarkkinoilla siksi, että sain itsekin luvan, siis itseltäni, ja palautteen yleisöltäni. Minä muutuin, sillä astuin taas askeleen oikeampaan suuntaan omassa elämässäni.
Mihin sinä voisit antaa itsellesi luvan tänään? Miten voisit sen johdosta muuttua?
MaiLife 