Tag Archives: markkinointi

Ei perkelettä tai kuokka-Jussia – periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin

Posted on by

2

Olen miettinyt paljon maanantaina julkaisemiani ohjeita tarinankerronnasta tuskailen samalla sitä, etten löydä kirjoitettavaa blogiini. Haluaisin kertoa täällä tarinoita, joilla voisi olla merkitystä jollekin. Haluaisin viedä sinut maailmoihin, joihin et ehkä ole päässyt kurkistamaan – ottaa sinut kanssani kokemaan.

Mutta ei. Koska polvivammani estää nyt erilaisiin kokemuksiin heittäytymisen, en saa aiheita tarinoilleni. En voi lähteä sokkotreffeille tunturille, pyöräillä vuorokautta putkeen tai osallistua pitkospuutalkoisiin suomaisemissa (jonne todella haluaisin juuri nyt mennä!).

Tuska on ollut viime viikkojen vallitseva tunne. Minä ponnistan nyt pitkän sairauslomani pohjilta takaisin työelämään, mutta asiat eivät etene niin nopeasti kuin haluaisin. Täytyy viritellä kaikki käyntiin uudelleen, sillä poissaolo markkinoilta on painanut minut monien mielessä unholaan.

Kokemus! Siinähän se on, tajusin eilen.

”Mitä samaistuttavaa on tässä hetkessä ja kokemuksessani juuri nyt?”, pysähdyin kysymään itseltäni, ja päätin puhua kertoa sinulle tarinan periksiantamattomuudesta…

* * *

AAMUNI ALKAVAT AINA samoin. Kännykän herätyskello soi. Minä tökkään sen sormellani hiljaiseksi, vedän peiton korviini, ja painan rähmäiset silmäni tiukasti takaisin kiinni.

Makaan kohmeisena kyljelläni ja räpyttelen silmiäni. Hamuilen kännykkää käteeni uudelleen ja tökkään sormeni Facebookin kuvakkeelle. Sitten Instagram. Sitten Twitter. Sähköposti… ei, siellä ei ole kuitenkaan mitään. En minä edes näe mitään. Rähmäinen lima vetää silmät umpeen.

Tuhisen ja tsemppaan itseäni nousemaan. Sytytän lampun, ja silmiä kirvelee. Oion kankeaa ja kipeää polveani. Se on mielessä koko ajan. Aamusta iltaan. 

Lopulta löydän itseni pesemässä silmiä rähmästä ja hampaita yön tunkiosta. Keitän kahvin ja paistan kananmunan. Keittön pöydällä on tietokoneeni, ja istun sen ääreen. Selailen ja surffaan. Kananmuna maistuu palaneelta kumilta, mutta kahvin tumma maku miellyttää. Tätä hetkeä en päivästäni vaihtaisi.

Näköjään myös kuvaan itseäni ruudussa… Juttupulan lisäksi kuvapula 😀

 

TUIJOTAN RUUTUA. On aika alkaa luoda. Joka päivä minä teen sitä.  Luon itseni uudelleen. Kerta toisensa jälkeen koetan löytää uusia kulmia itseeni ja maailmaan – tehdä itseni sille tarpeelliseksi.

Se on työni nyt. Työni on olla periksiantamaton.

Nyt naputan kolmea käsikirjoitusta yhtä aikaa: videotyöhakemus, myyntivideo ja seuraavan videoblogini tarina. Sormet hakkaavat näppäimistöä napakasti.

Nyt ne rullaavat jo hiirimattoa. Selaan kuvia itsestäni. En osaa enää ajatella, että ihminen ruudulla olen minä. Se on joku ulkopuolinen, josta tuotan ulostuloja erilaisissa konteksteissa. Tuon ihmisen takia minä olen päättänyt olla periksiantamaton. 

Viimeistään vammaisvuoteellani olen tehnyt päätöksen monen itseäni etsivän vuoden jälkeen; on uskallettava olla se, joka on. On olemassa tarve, johon se asettuu, ja sen minä löydän, vaikka se vielä veisi aikaa.

Havahdun siihen, että voimani valahtavat. Työ on temmannut mukaansa, ja jossain välissä olen nauttinut lounaankin. Nyt pää ei tunnu enää tuottavan tajuntaa. Laitan herätyskellon soimaan 15 minuutin päähän, asetun makaamaan sängylle, ja painan silmät kiinni.

Suloinen päiväuni ei tule.

Ehkä olisi aika päivän polvikuntoutuksen? Sitä en lyö laimin, sillä se on tieni pelastukseen. Konkkaan koivellani kuntosalille. Se kipuilee nyt kovasti. Kehitys kulkee vuoristorataa. Puolessa välissä treeniä iskee huimaus ja paha olo. Oksettaa ja jalat alla muuttuvat hyllyväksi makaroniksi. Yllättävä voimattomuuden puuska alkaa itkettää, ihan tuosta noin vaan. Annathan minun jaksaa!

Tämä on yksi periksiantamattomuuteni muoto; kova polvikuntoutus. Se auttaa minua luomaan itseni uudelleen päivä toisensa jälkeen.


MITÄ TAPAHTUISI, JOS antaisi periksi? Istun taas tietokoneen ääressä. Kummallinen heikko hetki on päätynyt roiskeeksi wc:n posliinille. Ruokamyrkytyskö?

Ulkopuolinen maailma yrittää horjuttaa. Kaikessa karuudessaan se on kovin kiehtovaa. Kuinka tämän haasteen hallitsen? Mietin seitsemän kuukauden takaista polvionnettomuuttani: Kun polveni pamahti rikki, kaiken kauhuni keskellä minä oikeastaan olin kovin innoissani. Nyt saisin uuden seikkailun!

Koko tämän matkan olen antanut itseni oppia. Minusta, ympäristöstäni, tunteistani. Olen heittäytynyt mielen seikkailuun sen sijaan, että olisin antanut tilanteen lannistaa loputtomiin. Välillä onnistun, välillä en. Välillä itkettää, mutten enää en jää siihen kiinni.

Sillä tavoin ihminen luo itsensä ja mahdollisuutensa uudelleen. Ei hätkähdä heikkouden hetkistä, vaan tietää, että on jotain, mitä nyt ei näe. Tuntee, että on tartuttava siihen mitä nyt on, jotta näkemätön voi avautua.


YKSI ASIA ON MINULLE vielä näkemätön: eräs yhteydenotto. Sitä minä odotan, puhelua hetkenä minä hyvänsä, jonka mahdollinen myöntävä vastaus antaisi minulle työtä ja toivoa. Tehdyn myytityön saldo on yhtä kuittausta vailla viimeistelty. Vastaus voi olla vielä mikä tahansa!

Sen merkitys on suurempi kuin sanoin osaan kertoa. Kun on ollut kovin hiljaista, pienikin askel vie suuresti eteenpäin. Minä tahtoisin talsia nyt reippain askelein. Olla siellä missä sinäkin, en täällä kammiossani.

Tuon näkymän pidän mielessäni, ja tartun tekemään uutta ulostuloa itsestäni taholle, jonka toivon kiinnostuvan taidoistani. En voi olla pysähtymättä aika ajoin miettimään: mitä muut ajattelevat, kun tuotan kerta toisensa jälkeen heidänkin nähtävilleen tarinoita itsestäni. Kyllästyvätkö jo?

Sitä on työnhaku tai palveluitten myynti kaltaiselleni itseni työllistävälle yrittäjälle. Se on minun periksiantamattomuuteni muoto juuri nyt. On hyödynnettävä kanavia, jotka hallussani on, on saatettava sanaa maailmalle. On tuotava taitonsa tehokkaasti esiin, sillä kukaan ei niitä kammiostani kaivele.

Vaikka sitä välillä toivonkin. Odotan ihmettä. Että joku auttaisi. Kovin moni ihmisistä tai tahoista, joihin otan yhteyttä tarjotakseni palvelustani tai kysyäkseni apua, ei vastaa minulle. Sitä kummastelen, mutten jää asiaan kiinni. Heillä on kai syynsä siihen, enkä minä voi pakottaa. On muistettava tämä tunteeni ja toimittava itse tulevaisuudessa toisin. Tämän painan syvään mieleeni. Periksiantamattomuus on paras opettaja.

Kävin tällä viikolla tekemässä myös vähän musiikkia.


TUIJOTAN NÄPPÄIMISTÖLLÄ LEPÄÄVIÄ sormiani, niiden kynsinauhoja, jotka ovat halkeilleet periksiantamattomuuteni perukoilla. Olen viimeisten päivien aikana tehnyt ison työn. Rakentanut kolme päivää videota, jolla autan toisia tarinankerronnassa. Tehty työ ei johda suoraan mihinkään tai maksa minulle palkkaa. Olen lopputulokseen kovin tyytyväinen. Mutta videota on katsonut kunnolla vain kourallinen ihmisiä, ja minä mietin mikä järki. Miksi annan itsestäni näin paljon saamatta suoraa vastinetta?

Mutta mahdollisuus voikin olla juuri siinä, että tarttuu asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Tämä saattaa olla kulma, jolla pääsen eteenpäin. Ja jos ei ole, ainakin olen kokeillut ja oppinut itse paljon. Se avaa portteja jossain, minne en nyt vielä kykene näkemään. Matka maaliin vaatii koko joukon erilaisia ulostuloja, epäonnistuneitakin.

Minä näen nyt iltahämärään kääntyneen päivääni. Pohdin periksiantamattomuutta. Mitä se on?

”Ei periksiantamattomuus ole perkelettä ja kuokka-Jussia – ei pään seinään hakkaamista, vaan kyky luoda itsensä uudelleen. Se on voima, jolla mahdollisuus avautuu. Se on rohkeus rakentua muuttuvassa hetkessä, mieli, joka ei tartu yhteen totuuteen ja osaa päästää irti. Se on energia saada itsensä kokeilemaan, innostus laittaa itsensä toimimaan. Se on myös uskallus antaa asioille aikaa. Periksiantamattomuus on erilaisia ulostuloja itsestä, joista joku johtaa lopulta maaliin.”

Näin päätän kiteyttää kokemuksen blogiin. Sillä sitä se on – periksiantamattomuus.

Katson näppäimistöllä tahtiaan hidastavia sormiani. On aika antaa olla. On aika rauhoittua ja antaa ajatusten tasaantua.

Asetan aamuksi herätyksen kelloon. Huomenna minä avaan taas rähmäiset silmäni uuteen päivään. Huomenna minä luon itseni taas uudelleen.

Avoin kirje lukijalleni (ja suomalainen: hei, löysää pipoa, jooko!)

Posted on by

3

”Oot viime aikoina taas vaan tyrkyttänyt itseäs joka suuntaan. Sulla taitaa taas olla joku maaninen vaihe päällä. Ootko miettinyt, että jengiä saattaa ärsyttää se, että sä jatkuvasti kehut itseäs ja postailet someen. Kaikki lauluvideot, työnhakujutut. Ja sit välillä kirjotat jostain yksinäisyydestä niinku oisit joku maailman säälittävin ihminen. Ootko miettiny, että sulla vois olla kaksisuuntainen mielialahäiriö?!”

Ja niin edelleen.

Palaute tänään.

* * *

Minulla on periaate. Pyrin aina vastaamaan jokaiselle minua lähestyneelle lukijalle. Saan teiltä paljon viestejä ja kaikki toivotan tervetulleeksi arvostuksella, sillä ne antavat minulle aina jotain ajateltavaa. Joskus niin paljon, että niistä on syytä ihan kirjoittaa julkisesti.

Ja tänään, kun saan tämän palautteen, joka loppuu sanoihin: ”Vittu mitä paskaa, hae apua.”, on olo, että haluan kirjoittaa muutaman rivin.

Tai oikeastaan kirjoitan tämän siksi, että viesti oli tullut salanimellä, enkä voi kirjoittajalle itselleen tätä vastausta antaa. Julkaisin eilen työnhakuani varten tekemäni videon, mikä oli saanut tämän seuraajani mietteliääksi. 
 

Sen, mitä olisin hänelle vastannut olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

Hei blogiystäväni!

Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Olit selvästi laittanut siihen aikaa ja energiaa, hienoa! Olin kuitenkin hieman yllättynyt sen sävystä.

Onhan sinulla ollut mukava kesä?

Saan paljon viestejä lukijoiltani, toiset niistä minua ihmisenä enemmän mairittelevia, toiset vähän vähemmän. Suhtaudun kriittiseen palautteeseen suurella kiitollisuudella, sillä se antaa minulle usein ajateltavaa – jopa enemmän kuin kehut.

Kunnioitan toisia ihmisiä käyttäytyivätpä he minua kohtaan miten tahansa. Minulla ei hirveästi ole tarvetta provosoida tai provosoitua. Toivottavasti et siis odottanut, että vastaisin sinulle äkkipikaisesti tuohtuneisuudestani käsin ja ilkeästi, sillä niin en halua tehdä. Sen sijan rauhoitin aikaa päivästäni vastatakseni sinulle ajatuksella.

Tiedän, että kriittisessä palautteessa kyse ei yleensä ole minusta laikaan, vaan viestit heijastavat ennemminkin niiden lähettäjän tunteita ja kokemuksia. Ehkä se on kateutta, ehkä kyse on vain siitä, että lähettäjä ei ole päässyt käymään sokkotreffeillä vähään aikaan ja päätä pikkusen puristaa.

Toivottavasti sinulla on kuitenkin kaikki hyvin?

Minulla nimittäin on! En ole koskaan elämässäni ollut näin innoissani, onnellinen ja vapautunut. Se johtuu siitä, että olen vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asiat, joita elämässäni eniten rakastan ja päättänyt mitä haluan elämässäni tehdä. Päätöksenteko on vapauttavaa. Kun tietää mitä haluaa ja mitä voi toisille antaa, uskaltaa olla oma itsensä täysin rinnoin!

Olit tehnyt hienon havainnon: minä todellakin mietin somepostauksiani strategisesti. Ilman muuta haluan jakaa asioita ja valottaa teille erilaisia kulmia itsestäni sekä osaamisestani, jotta voin näyttää kuka minä todella olen ja mihin pystyn. Mietin tarkoituksella tarkkaan kuinka haluan sosiaalista mediaa käytän myös omien ja toisten tarpeitten edistämiseen. Minulle some on työkalu ja työpaikka, jossa jaan ajatuksiani samalla yrittäen antaa myös muille. 

Olen tainnut antaa sinullekin jotain ajateltavaa, kun jaksoit kirjoittaa minulle näin pitkän palautteen?

Siinäkin osut naulan kantaan, että minä todella olen aika jakomielinen. Ajattele, miten ihminen voikin olla niin monipuolinen persoonaltaan ja osaamiseltaan. Ja mikä hurjinta, en ole koskaan elämässäni ollut näin aito oma itseni ja rehellinen kuin nyt!

Entä jos jakomielisyys olisikin positiivinen asia? Entä jos se monipuolisuus olisikin onnellisuutta?

Olen tässä oman elämäni varrella huomannut, että usein suurimmat yhteentörmäykset ihmisten välillä syntyvät siitä, kun eletään eri tavoin eikä ymmärretä toisen näkökulmaa elämään. Satuitkohan lukemaan aikoinaan, kun kirjoitin oivalluksen, jonka sain käydessäni treenileirillä yhdistetyn maajoukkueen poikien kanssa. Se meni näin:

”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

Minä haluaisin kuulla miltä sinun maailmasi näyttää!

Maailmassa, jossa minä elän ja työskentelen, töitä etsitään tällä tavoin: avataan verkostoja, koetetaan erottautua luovilla keinoilla, uskalletaan tuoda omia valttikortteja esiin ja jaetaan työnäytteitä. Minun maailmassani ei kävellä kerran kuussa palkkatoimistoon hakemaan palkkakuittia, vaan työt ovat levällään eri paikoissa. Siksi maailmassani osaamistaan joutuu myymään rohkeasti, mielikuvitusta käyttäen ja itseensä luottaen.

Tämä voi olla yhä useamman muun tulevaisuus, kun työpaikat ja työsuhteet muuttuvat. Minä veikkaan, että moni muukin joutuu opettelemaan kommunikoimaan osaamistaan uudella tavalla, kehumaan ja tyrkyttämään itseään mielipuolisesti (jos niitä sanoja haluaa käyttää) sekä etsimään innovatiivisia tapoja myydä osaamistaan ja vakuuttamaan valitsijat. Minä olen valinnut tämän tavan elää, sillä muu ei kaltaiselleni sopisi, mutta jotkut saattavat myös joutua vasten tahtoaan etsimään töitä freelancer- ja pätkätyösuhteissa.

Millainen tapa elää sopii sinulle parhaiten?

Tiedätkö, minä todellakin aion kehua ja tyrkyttää itseäni, käyttäytyä kuin mielipuoli, jos toimintani rohkaisee edes yhtä teistä ymmärtämään, että niinkin saa tehdä. Jopa Suomessa!

Sillä, ajattele; meille jokaiselle todella on paikkamme huolimatta siitä millaisia olemme tai miten toimimme. Ja kun tuntee olevansa oikeassa paikassa, kuten minä nyt, tietää, ettei toinen ihminen erilaisine toimintamalleineen ole mahdollinen uhka, vaan potentiaalinen ystävä. Tärkeintä on kunnioittaa itseään ja toista.

Kiitos että olet löytänyt blogini! Toivon, että saan inspiroida sinua tulevaisuudessakin ja jopa tuoda hymyn kasvoillesi. Sillä tiedätkö, on tunnustettava; minä en hymyillyt ensin, kun luin viestisi.

Mutta nyt minä hymyilen. Oivalsin nimittäin juuri jotain todella suurta itsekin, ja siksi kiitän tästä lahjastasi!

Hymyilyttääkö sinua jo?

Jos ei, niin sitten ehkä sanoisin sinulle, että: ”Hei, löysää pipoa, jooko!”

Ystäväsi,
Maija

KaraVaanari

Kyllä. Tämä kuva todella löytyi arkistoistani, kun etsin hetkiä elämästäni duuntraileriani varten. Vuosi taitaa olla 2010 ja tässä mennään Pori Jazzeille – karaoketaksilla tietty…

Niin, että tyrkyti-tyrk ja omakehuhaisee: näitkö jo paljon parjatun trailerini, jolla haen duunikeikkaa? Etisitkö ihmistä energisoimaan vieraasi, hurmaamaan kuulijasi tai esiintymään kamerallesi? Minä haluan auttaa!

 

Tein trailerin myös englanniksi, sillä osaan myös enkkua aika hyvin! Vai mitä olet mieltä?

 

Ja ps. nuo linkit tekstissä, katso ne, sillä niitten takaa löytyy muutama minusta ihan älyttömän hyvin onnistunut juttu. Työnäytteitä nekin!

 

Näin ylität mediakynnyksen – moninkertaisesti!

Posted on by

2

Sitä lähtee viikoksi maailman äärilaitaan kaukaisimmalle suolle ajatellen voivansa olla edes hetken pois mediasta… Ni ei onnistu. Eilen kävi Lapin Kansa haastattelemassa ja tänään YLE kuvaamassa televisiojuttua sekä jututtamassa radioon.

Talkoot suolla ovat valloittaneet minun pikku talkoolaisen lisäksi koko Suomen median, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi.

Nämähän nimittäin eivät ole mitkä tahansa talkoot, vaan suocrossfit-treenileiri.

IMG_0878

Minulla on ollut tällä viikolla suuri ilo tutustua Olliin, Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kenttäpäällikköön. Hän on työnjohtajamme täällä suolla ja ihan valtavan osaava ja hauska mies. Hän on jo ehtinyt opettaa minulle monta mielenkiintoista asiaa Martimoaavasta ja suon elämästä.

Aiemmin tänä talvenä Ollilla oli kinkkinen tehtävä. Hänen oli määrä haalia kasaan kahdeksi viikoksi talkoolaisia kunnostamaan Martimoaavan soidensuojelualueen retkeilyreittiä. Ei maailman helpoin homma: Talkootyössä on oma vähän nahkean kulunut leimansa, talkookahvittelijoiden sijaan paikalle suolle olisi saatava kovasta fyysisestä työstä selviytyvä porukka ja ajankohtakin juuri ennen kesälomia oli haasteellinen. Tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön: ahkerana crossfit-treenarina Olli tajusi erään treeninsä jälkeen, että työ suolla on kuin crossfit-treeni – arjen crossfitia parhaimmillaan. Niinpä hän lompsi töihin ja kirjoitti:

”Martimoaavalle etsitään vapaaehtoisia nauttimaan pohjoisen keväästä ja tekemään konkreettisia tekoja soidensuojelun ja retkeilyn edistämiseksi. Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä rangerin matkaan – tarjolla on arjen crossfittiä kovakuntoisille sekä kesäksi rantakuntoon haluaville!

Hyvän treenin tapaan joka päivä alkulämmittelynä kävellään tai maastopyöräillään työkohteelle 6 km. Matka taittuu upeassa suoluonnossa pääosin pitkostettua reittiä pitkin. Päivä urakoidaan vanhojen pitkospuiden purkamisen ja uuden rakentamisen parissa. Loppuverryttelynä palataan takaisin samaa reittiä.” 

Tämän tekstin minä satuin huomaamaan pari kuukautta sitten YLEn uutisesta. Ja nyt olen täällä, kolmatta päivää Martimoaavalla!

Olli julkaisi talkooilmoituksen ja se alkoi elää omaa elämäänsä. Mediat tarttuivat siihen (siis talkooilmoitukseen!), kirjoittivat siitä juttuja ja me talkoolaiset innostuimme mahdollisuudesta trendikkääseen suocrossfitiin! Hetkessä paikat olivat täynnä ja monta tyyppia odottamassa varasijoilla.

IMG_0875

Olli kertoo Ylelle kuinka pitkospuita tehdään

 

Olen puhunut sinulle aiemminkin tenkkapoosta, töttörööstä ja supervoimista (katso tämä postaukseni, tuo tarjous on muuten edelleen voimassa!) – siis siitä kuinka haasteellisessa tilanteessa ratkaisu löytyy aina jostain ennalta-arvaamattomalta äärilaidalta. Että luovien ideoiden syntyminen ja onnistuneet lopputulokset vaativat näkökulman vaihtamista ja totuttujen asioiden päälaelleen kääntämistä.

Tänään Ylen haastattelussa suolla seisoessani tajusin että nämä talkoot ovat aivan huippuesimerkki näkökulman vaihtamisesta ja siitä kuinka saada markkinoitua oma asiansa. Ajattele nyt; arjen crossfit-treeniviikko suolla on saanut liikutettua ihmisiä niin että jopa valtakunnan suurimpien medioiden toimittajat vaeltavat pitkän matkan suolla päästäkseen tekemään talkoista juttua.

Näkökulmia kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Millaisen yllättävän yhteyden sinä voisit omalle jutullesi saada aikaan? Mitkä kaksi kentis irrallaan olevaa juttua vosit yhdistää ja saada muut oivaltamaan: ”näinhän se on, minun on päästävä näkemään ja kokemaan tuo asia!”?

IMG_0880

Vasara ja viiden tuuman naula. Näitä minä rakastan.

 

Minä olen muuten vaihtanut tänään näkökulmaa noin viisisataa kertaa. Nimittäin naulaamiseen. Välillä rakastani sitä ja välillä vihaan. Juuri nyt tiukan suotreenipäivän, ihanan Simojoen lohirannan Eeva-emännän taikoman illallisen ja saunan (JA SAUNAKALJAN!!) jälkeen minä rakastan naulaamista enkä malta odottaa, että pääsen sen pariin taas aamulla. Pitkospuuta on taas syntynyt valtavan innokkaan talkooporukkamme voimin jopa niin, että taidamme joutua jo huomenna vähän himmailemaan tahtia, että jää pitkospuunrakennushommia myös ensi viikolla tänne tulevalle porukalle. Tämä on koukuttava hommaa. Ja naulaaminen… niin… kivaa.

Ja vaikka mediapakolaisuuteni ei nyt oikein onnistunut, niin tällä on oikeastaan positiivinen vaikutus minuun: nyt voin huoletta keskittyä suolla tekemään työtäni ja kunnostamaan sitä kaikkien retkeilijöiden käyttöön, sillä tiedän, että Lapin Kansa ja YLE tekevät raportointityöt nyt minun puolestani. Linkkaan sinullekin jutut (niitä on tulossa aika monta) heti, kun saan tiedon niiden ilmestymisestä.

IMG_0827

Eilen juttelemassa Lapin Kansalle

 

/Äm, joka on ihan valtavan onnellinen että pääsi näihin talkoisiin mukaan.

Digimates täyttää puoli vuotta – Akin sydäntäsärkevä kirjoitus

Posted on by

0

Tää on tällai vähän imelä viikko, näitä imeliä ajatuksia sataa nyt ovista ja ikkunoista, mutta pakko imeltää vielä vähän lisää koska oon vaan niin ylpeä tästä uudesta työpaikastani ja jengistä, jonka kanssa teen töitä. Jotenkin koen, että minulla on vähän niinku oikeus nyt leijua, sillä enpä ole pitkään aikaan voinut todeta olevani yhtä hyvässä (työ)paikassa ja tekeväni maailman mageimpia juttuja maan siisteimpien, samat arvot ja intohimot kanssani jakavien tyyppien kanssa kuin just nyt. Kelaa, että sanon näin, olenhan itsekin ollut yrittäjä ja työnantaja! Tämä startup-yritys on toki minulle paras paikka olla töissä siksikin, että täällä saa painaa töitä yrittäjäasenteella ja osallistua kaikkeen tekemiseen. Se on ainoa oikea tapa minulle.

Digimates täyttää tänään puoli vuotta, ja pomoni Aki kirjoitti Facebook-sivulleen niin sydäntäsärkevän kauniin kuvauksen ajatuksistaan ensimmäisistä kuukausista yrittäjänä, että on jaettava se kanssasi. Tällaisella rehellisellä ja nöyrällä otteella sekä innostuksella, rakkaudella ja hemmetin kovalla osaamisella tehdään ihmeitä – siksi kaikki haluavat meidän asiakkaaksemme.

akinpostaus1 akinpostaus2

Tällainen on Digimatesjoukkue. Mää rakastan mun poikia!

/Ämmä, kiitollisna ja onnellisna ja eiliseen kirjoitukseen viitaten todeten: onhan tässä saavutettu jo vaikka mitä

Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin – on aika puhua rahasta!

Posted on by

15

Eckerö Linen Finlandia-laiva. Ping Helsinki -sometapahtuma. Perjantaiaamu. Aikainen herätys ja silmät puolitangossa. Matkabloggari Marinella Ruususen esitys. Otsikko. ”Miten kasvatan oman mediani arvostusta”. Tämä kuva. Ping! Herään aamukohmelostani.

ping3

Tuoreinta dataa siitä kuinka somettajille maksetaan keskimäärin tällä hetkellä sisältömarkkinointiyhteistyöstä.

Karua tietoa nykytilasta keskellä Tallinnaan matkalla olevan, innostusta pursuavan seminaariporukan pöhinää. Ping Helsinki kokosi viime perjantaina yhteen somen sisällöntuottajat ja yritykset. Ping oli ansioitunut tapahtuma, jonka tärkein anti minulle oli tämä oivallus: jotain on tehtävä!

Kun katsot noita hintoja, tajuat varmaan jo ilman se kummempia alleviivauksia: sisältömarkkinointi on vielä lapsenkengissä. Sisällöntuottajien ja erityisesti bloggareitten osaamista ei arvosteta lähellekään heidän ansaitsemallaan tavalla. Blogit ovat kovinta markkinointipotentiaalia, ja näin työstä meille maksetaan! Jos maksetaan ollenkaan. Tai jos tehdään yhteistyötä ylipäänsä lainkaan.

ping1

Kun pari viikkoa sitten esitin blogissani työharjoittelutarjoukseni (muistatko, tässä kirjoituksessa tarjosin palveluksiani free of charge?), minulle on tarjoutunut ennalta arvaamaton mahdollisuus ja suuri kunnia kiertää kenttää keskustelemassa eri yritysten ja brändien kanssa niiden markkinoinnin ja viestinnän haasteista.

”Meidän pitäisi saada osuvaa ja raikasta sisältöä; sellaista, jota emme tästä omasta arjestamme käsin välttämättä osaa nähdä ja kertoa. Pitäisi osata rakentaa koskettavia ja kiehtovia tarinoita sekä saada ne eloon erilaisissa sosiaalisen median kanavissa. Me tiedämme, että some pitäisi valjastaa käyttöömme vahvemmin ja haluaisimme tehdä sisältöyhteistyötä, sillä meillä on puute sisällöistä ja niiden tekijöistä. Emme me tarvitse vain huimaavia lukijamääriä, vaan erityisesti hyvää ja hyödynnettävää sisältöä. Olisi rahaakin, mutta… Mutta me emme osaa. Emme tiedä miten. Emme uskalla. Somen hallitsemattomuus pelottaa. Entä jos bloggari ei kirjoitakaan meistä hyvää?” 

Tämä on ollut sataprosenttisesti kaikkien käymieni keskustelujen yhteinen sisältö. Tarve on.

Ja sitten taas sisällöntuottajat! He hihkuvat intoa. He haluavat löytää oikeita yhteistyökumppaneita, jotta voisivat tehdä sydämensä työtä ja saada siitä arvoistaan korvausta. Suuri osa bloggareista, itseni mukaan lukien, rakentaa blogiaan aivan kuin päivätyönään, on ehkä sisällöntuotannon ammattilainen, jolla on oma vaikuttava media ja valtava halu tuottaa yleisölleen relevanttia sisältöä. Puitteet ovat kunnossa ja tarjonta on.

Kuinka tarve ja tarjonta kohtaavat tällä hetkellä? Mitkä ovat kohtaamisen haasteet?

ping5

Bloggarikollegoitten kanssa käytiin Tallinnassa myös balettitunnilla. Onneksi oli kokeneempia mukana korjaamassa asentoa, sillä muuten olisi mennyt suht norsu posliinikaupassa -linjalla tuo meikäläisen posaus. Kiitos tapahtuman yhteistyökumppaneille että mahdollistitte meille bloggareille ikimuistoisen päivän!

 

Ping! Ajatukseni virittäytyivät tuon aamuherätyksen jälkeen tarkkailemaan erityisesti sitä millaista keskustelua sisältömarkkinoinnista ja yhteistyöstä käytiin numeroiden tasolla. Kuvaavaa oli keskustelu, jossa eräs bloggari kysyi viestintätoimiston edustajalta siitä, millaisia lukijamääriä viestintätoimiston asiakkaat odottavat bloggarilta jotta edes harkitsisivat yhteistyöhön lähtemistä. Viestintäammattilainen kierteli ja kaarteli tarkkaa vastausta vedoten erilaisiin muuttuviin tekijöihin. Lopulta hänestä saatiin puristettua irti yksi lause:

”No, ehkä siinä mennään ainakin nelinumeroisissa luvuissa.”

Oliko puhe päivästä, viikosta tai kuukaudesta, sekin jäi epäselväksi. Mitä hittoa? Jos lukuja ei osata tai uskalleta julkisesti lyödä tiskiin, saati sitten puhua rahasta avoimesti, kuinka sisältömarkkinointi voi kehittyä mihinkään?

Toisella puolella taas tulemme me sisällöntuottajat. Karkea arvio tapahtumassa käymieni keskustelujen pohjalta on se, että 95% sosiaalisen median sisällöntuottajista on aivan kuutamolla siitä, miten työnsä arvottavat ja kuinka yhteistyömahdollisuudet paketoivat. Tuotteita otetaan vastaan, ja niitä tarjotaan, mutta purkillinen kasvorasvaa ei pitkälle lämmitä. Ja jos omia rajojaan ei osaa vetää, joku muu varmasti määrittelee ne bloggarin puolesta.

Olen itse tehnyt paljon yhteistyötä pienten yritysten ja yksinyrittäjien kanssa. Monet bloggarit eivät eroa tästä joukosta; moni meistä toimii kuin pieni yritys, vaikkei sitä virallisesti olisikaan. Haasteet ovat aivan samanlaiset. Osaaminen, into ja tekemisen meininki ovat kohdallaan, mutta puutteet tulevat liike-elämän perusasioiden puitteissa: ei osata myydä, tuotteistaa eikä määritellä omalle työlle rahallista arvoa.

Suurin osa bloggareista ei uskalla puhua rahasta tai pyytää sitä. Bloggareissa, tubettajissa ja instaajissa on valtava potentiaali yrityksille ja organisaatioille, kun yhteistyöt vain osattaisiin oikealla tavalla rakentaa. Tämä vaatii valtavaa osaamista kaupallisessa mielessä eritysesti sisällöntuottajilta: kuinka tuotteistaa oma media siten, että siitä voi rohkeasti pyytää ja saada arvonsa mukaista rahallista korvausta?

sisma5

 

Nyt on oikea aika toimia. Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin. Tarvitaan esimerkillisiä käytäntöjä, yhteisiä malleja, mittareita ja sääntöjä. Nyt on puhuttava avoimesti myös luvuista ja rahasta. Tarvitaan molempien perspektiiviä ja yhteistä keskustelua.

Ennen kaikkea tarvitaan rohkeampaa otetta kokeilemiseen. Yritysten pitäisi nähdä somettajat voimavarana, eikä ahneina käsiojossa kinuajina. Kenttää on ammattimaistettava!

ping2

Aamulla ensimmäisenä istuessani laivan seminaarihuoneen penkkiin näin edessäni tämän.

 

Yrityksille toivoisin rohkeutta ja viisautta siirtyä puheista toimintaan. Uskallusta lähteä mukaan vuoropuheluun sosiaalisen median sisällöntuottajien kanssa. Innostusta rakentaa ja luoda yhteistyötä, vaikka vielä selvää näkemystä kaikista palikoista ja mittaamisen malleista ei ole. Kanttia kokeilla ja sitten onnistua, tai, hittovie, välillä karahtaa kiville.

Ihan vähintään toivoisin sitä, että jos sisällöntuottaja ottaa yhteyttä ja esittelee innostuneesti itse tuotteistamansa konseptin potentiaaliselle yhteistyökumppanille, tämä lukuisten yhteydenottojen ja soittopyyntöjen jälkeen edes vaivautuisi vastaamaan valtavasti työaikaa ideaansa käyttäneelle, brändiä tarkkaan tutkineelle ja sille lisäarvoa rakentaneelle bloggarille, että ”ei kiitos”.

Näin on käynyt minulle. Eikä jäänyt hyvä fiilis.

Varman päälle pelaaminen ja suomalaiseen sisuun niin syvälle isketty pelko epäonnistumisista estävät suurimmat onnistumiset sisältömarkkinointiyhteistyössä. Ja silti tänä päivänä pärjäävät vain ne, jotka osaavat joustaa, reagoida, toimia ja testata. Ne, joiden meininki on vielä vuosikausienkin toiminnan jälkeen vähän ”start up”.

* * *

Bloggareille toivoisin itsensä arvostamista. Meidän työllämme on valtava arvo ja se pitäisi nyt osata kiteyttää ja kommunikoida oikealla tavalla!

ping4

Törmäsin tapahtumassa myös Lahti2017-MM-kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtoseen. Muistatko kun kävin taannoin Salpausselän kisoissa, ja kirjoitin siitä näin? Otettiin Lauran yhteisselfiessä mäkihyppyilmeet, sillä näitä tullaan kohta tarvitsemaan, sen verran hauskoa juttuja yhdessä juonittiin tulevaisuuden varalle…

 

Minä tein perjantaina Pinghuumassa ison päätöksen. Aion tehdä tälle asialle jotain, ja tulen tarvitsemaan tässä sinuakin jatkossa. Pysy siis kuulolla, sillä saat tietää tästä vielä lisää. Pian!

/Ämmä, ilmoittaen myös ottavansa kaikki tästä tekstistä heränneet ajatukset vastaan, sillä niitä tarvitaan jo nyt