Matkalaukku ja kuollut kärpänen

Ongelmakohtani ovat matkalaukku ja kuollut kärpänen.
Palasin lomareissulta kotiin viikko sitten.
Ensimmäisenä huomasin lattialla kuolleen kärpäsen. Kuin mitään piittaamaton ihmishirviö paiskasin matkalaukun tuon kerran niin elossa olleen sielun viimeiselle leposijalle, siihen mihin asti sen viimeiset voimat olivat kantaneet.
Siinä ne nyt ovat. Matkalaukku ja kuollut kärpänen, olohuoneen kynnyksellä poikittain. Viikon verran olen marssinut eteisestä olohuoneeseen loikaten niiden yli joka kerta. Makaavat pirulaiset keskellä oviaukkoa!
Ällöä, voisi joku sanoa: Kuolleen kärpäsen ruumis makaa lattialla, enkä saa sitä siirrettyä. Matkalaukusta pursuavat tavarat hujan hajan lattialla.
Syytän kamalaa keuhkoputkentulehdusta, joka on vienyt voimani, mutta epäilen, etten olisi terveenäkään saanut tätä tehtävää suoritettua. Ehkä haluan mielessäni pitää vielä kiinni lomamuistoistani.
Ehkä olen SAAMATON! Miten vaikeaa voikaan olla siirtää tavarat laukusta kaappiin ja kiikuttaa kärpänen… Niin minne?
Tänään katsoin kärpästä lattiallla miettien siirtäisinkö sen vessanpönttöön ja vetäisin alas. Mutta sitten tajusin: muistan kuulleeni, että hyönteiset voivat nousta ylös vessanpöntöstä, vaikka ne vetäisikin alas putkistoon. Voisiko tässä käydä nyt niin?
No. Jos kärpänen on maannut lattialla kuolleena todistettavasti ainakin jo viikon, se tuskin nousee kuolleista vessanpöntöstä.
Tuijotin kärpästä tämän ajatteluprosessin ajan roikuttaen päätäni alaspäin ja nostaessani pääni ylös tuli niin huono olo, että oli pakko jättää asia sikseen. Siirtää seuraavaan kertaan, ja käpertyä sohvalle Netflixin äärelle.
Ja siinä se edelleen makaa. Kuollut kärpänen.
Matkalaukkukin saa vielä jäädä.
Hyvää viikonloppua, ystävät – olkoon se teille hieman tuottavaisempi!
/Äm, joka kävi äsken pienellä kävelyllä ja totesi sen uskomattomaksi virheeksi; vettä sataa vaakasuoraan ja keuhkot meinasivat irtaantua ruumistaa, nyt yskittää. Ääntä ei vieläkään tule kunnolla eikä puhumisesta selviä ilman kuolettavaa yskäkohtausta.

Siinä ne ovat, pirulaiset!

Mainokset

Muuttomotivaation puute

Lähtölaskenta on alkanut. Muuttopäivä on parin päivän päässä, mutta minulla on muuttomotivaation puute. En ole saanut vielä mitään aikaan muuton eteen. En tiedä onko ajatukseni itsetuhoinen, mutta tuntuu, ettei kotonani ole niin paljon tavaraa, ettenkö saisi niitä kasattua päivässä. Nyt en siis saa itseäni pakkaamaan, koska olen varma saavani kaiken kasaan vikkelästi. Pakkaamisen sijaan nyt tuijotan vain väsyneenä Netflixiä. Ehkä pieni lepo tekee ihan hyvää, kun vauhtia on viime viikkoina riittänyt.

Tänään fiilis on aika haikea. Olimme parin päivän reissulla Tallinnassa ystävieni kanssa (Elina, jonka juhlilla olin juontajana tammikuussa, järjesti meille järjestelyissä mukana olleille pienen karonkkareissun) ja nyt kun viime viikon työtohinat ja reissu on takana, kaikki alkaa vähitellen iskeä minuun. Lauantaina olen todella muuttanut Kuoioon ja maanantaina aloitan uudessa työssäni. Juuri nyt tuntuu hieman surulliselta jättää kaikki Helsingissä taakse.

Vaikka enhän minä oikeastaan mitään taakseni jätä. Juuri nyt en halua tehdä asiasta yhtään sen isompaa kuin se on: seuraavat kuukaudet asun Kuopiossa ja saan tehdä huipputyötä. Sitten jää nähtäväksi mihin elämä vie. Oikeastaan tilanne on aika jännä; nyt tiedän elämääni eteenpäin puoli vuotta, mutta sen jälkeen kaikki on mysteeriä. Ehkä viihdyn Kuopiossa niin hyvin, että haluan jäädä sinne, kenties palaan sieltä heti työkeikkani loputtua ensi vuonna takaisin Helsinkiin tai mahdollisesti matkaan sieltä seuraavaan paikkaan. Kukaan ei tiedä, ja tästä syystä minulla kai on vähän outo olo.

Mutta kovin kauas ei kannata ajatella. Ehkä parempi on vain keskittyä huomiseen, jollon todella aion alkaa pakkaamaan. Sillä huomenna muuttomotivaation on paras löytyä. Muuten joudutaan ongelmiin… Wish me luck!

Tallinnan reissu oli naurua täynnä! Saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä ihanassa seurassa. Ja ihanista ravintoloista. Tässä lounaalla Kivi, paber, käärid (suomeksi Kivi, paperi, sakset) -ravintolassa. Suosittelen!

Illalla suunnattiin seuraamaan auringon laskua Noaan, joka on yksi Tallinnan hienoimmista ravintoloista. Ruoka oli taivaallista ja maisemat mahtavat. Tässä ystäväni Eki koettaa suoristaa housujeni lahkeita kuvaa varten. Ihan vaan, jos ihmettelit 😀

Noa sijaitsee Tallinnan vieressä n. 10 kilometrin päässä olevassa Viimsin kaupungissa. Ikkunasta näkyi suoraan Tallinnnaan.

Tämä kuva ei tee oikeutta annokselle, mutta Noassa söin parhaimman alkuruoan ehkä ikinä.

Sitten siirryttiinkin jo aamiaiselle, joka nautittiin luomu- ja lähiruokaa tarjoilevassa Nop-ravintolassa. Jos olet Tallinnaan matkalla, suosittelen lämpimästi tutustumään näihin kaikkiin paikkoihin, joissa kävimme. Visiittimme emäntä asuu Tallinnassa, ja ilman häntä emme olisi näitä ikinä löytäneet.

 

 

Maija matkalla: Lahti

Nyt kun mulla on tuo aktiivisempi Youtube-kanava, sain loistavan idean alkaa tehdä matkaohjelmaa: aina kun matkustan jonnekin, poimin parhaat palat sulle mukaan. Sit ekakshan mä menin perhana tietty LAHTEEN… Ni, synty tää. Ja Birgitta, suomenruotsalainen kielenkääntäjä! Jatkoa en tälle sarjalle just nyt lupaa.

Mut tilaa silti mun Tube-kanava!

Suloa sunnuntaihin, söpöläiset!

 

/Äm

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän – uusi seikkailu alkaa nyt!

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.”

Helluntain heilattomuus on paras asia, joka voi tapahtua, sillä nyt saa seikkailla koko kesän! Onhan tässä jo koko pitkä kevät odotettu uutta seikkailua, ja NYT on sen aika!

Sekavalta tuntuu taas – tietysti. Muistatko, kun kirjoitin sinulle marraskuussa Las Vegasiin hypätessäni seikkailujen syvimmästä olemuksesta (katso koko kirjoitus tästä) nämä lainauksissa olevat asiat?

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.”

Minä istun nyt junassa, enkä tiedä mistä aamulla herään. Hurja haaste, josta tiedän vain raamit, mutten mitään muuta. En tunne ihmisiä, jotka paikan päällä tapaan, en tiedä mitä minun pitää tehdä – en voi liiemmin olla varma kuinka suoriudun tehtävästäni.

”Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.”

Siksi Reissunaista viedään taas. Mutta minne? Arvaa!

Tällaiset kolme vinkkiä olen antanut Instagramissani tänään. Tule seuraamaan minua sinne @maijailmoniemi ja saat vielä aamulla lisää vinkkejä!

13235987_10153886113549457_740108881_n

Vinkki numero 1: Muun muuassa nämä pakattiin reissuun mukaan.

13228009_10153886113249457_271381975_n

Pakkaaminen. Pinnankiristymä. Miksi reissuun lähteminen on aina näin vaikeaa? Ai ni, vinkki numero 2 kohteestani: Karpaasikin kävi täällä…

13219641_10153886113014457_361680486_n

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän! Matkaan siis! Paljon odotettu uusi seikkailuni alkaa nyt. Juuri tätä enempää en itsekään tiedä, mutta tässä vinkki numero 3: alkumatka taittuu täällä makuuvaunussa. Makamisesta muutoin ei tällä reissulla ole kyllä kyse, mutta arvaatko mistä huomenna herään?

Ja EKSTRAVIHJE nyt vain blogissani: Tässä haasteessa saan yhdistää kolme minulle tärkeää asiaa; luonnon, kovan treenin ja auttamisen.

/Äm, joka on aika varma, ettet kyllä vielä näillä vihjein osaa arvata…

Auta minua: mikä kirjoitukseni on koskettanut sinua? Tämä on minulle yksi parhaimmistani

Olet varmasti viime päivinä huomannut, että blogiini on ilmestynyt pari tekstiä englanniksi. Olen päättänyt julkaista joitakin kirjoituksistani myös kansainvälisille seuraajilleni. Tulevina aikoina käännän jo julkaisemieni blogieni parhaimmistoa englanniksi, ja nyt kaipaan sinun mielipidettäsi: mikä tai mitkä teksteistäni ovat jääneet sinulle mieleen? Kerrothan mikä blogini on koskettanut sinua? Haluan, että vain lukijoilleni merkityksellisimmät ansaitsevat tulla julkaistuksi. Kiitos avustasi jo etukäteen!

Vuosi sitten tulin takaisin Norjasta. Ajattele, niin kulkee aika. Näin kirjoitin sinulle silloin matkastani. Tämä on omasta mielestäni paras koskaan kirjoittamani blogi. Kun nyt luet sen, ymmärrät varmasti miksi. Puhuin eilen esimerkin antamisesta. Tämä Rekkapilottini on minulle henkilökohtaisesti kuluneen vuoden aikana yksi eniten esimerkkiä antaneista ihmisistä.

 

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

IMG_8225

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa. ”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi. Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Melis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Meelisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Meelis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Melis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Melis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä. Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä. ”Oho, siellä on edelleen kahvia”. Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkailuni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Meelis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Melisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

Energiaa, rokkenrollia ja kauniita kohtaamisia

Ja sitten tuli taas maanantai.

Ja meni…

Kello on jo yli kahdeksan illalla, tässähän tämä päivä on jo melkein mennyt suhisten. On ollut jotenkin todella energinen päivä siitä huolimatta, että tulin kotiin vasta eilen yöllä myöhään. Reissu antoi selvästi virtaa. Kyllähän se hyvää tekee, kun pääsee välillä toisiin maisemiin tekemään jotain arjesta poikkeavaa. Aiva kuten Hullun Polkasu -reissunikin; vaikka olin matkalla vain muutamia päiviä, tuntui kuin olisi ollut poissa pitkään. Niin hyvin aivot tällaisilla reissuilla saa katkaistua.

Vaikka olenkin kyllä ollut tänään vähän mietteliäs. Niin käy aina tällaisten reissujen jälkeen.

Yksi hienoimmista asioista elämässä minulle on mahdollisuus päästä matkustelemaan ja näkemään erilaisia paikkoja ja tapoja elää. On jotenkin käsittämättömän suuri rikkaus päästä ulos omasta arjestaan ja ympyröistään näkemään toisenlaista elämää kuin itse elää. Aina sitä ajattelee, että wau, täälläkin asuu ihmisiä ja tällä näinkin voi elää!

En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin typerältä tai vaikeaselkoiselta.

Mutta ajatellaan nyt esimerkiksi Vuokattia. Rauhallinen, kaunis paikka, jossa elämänmeno on niin erilainen kuin Helsingissä. On pakko tunnustaa, että siinä on paljon sellaisia puolia, jotka kiehtovat minua kovasti. Ehkä tämä on jonkin vanhenemisjuttu, mutta huomaan yhä useammin kaipaavani rauhallisempaa ja maanläheisempää tapaa elää. Siihen makuun pääsin jo Norjassa. Tuntuu, että Vuokatissa ihmisillä oli paljon rauhaa ja kykyä nauttia. Luonto on siellä tärkeää, perhe ja sukulaiset lähellä. Ja kaikkialla todella hiihdetään! Kesälläkin! Minä olin koko ajan aivan ihmeissäni siitä miten joka puolella tuli vastaan hiihtäjiä treeneissään rullasuksilla tai Vuokatin vaaralla sauvakävellen. Se, mikä minulle on jotenkin outoa ja jopa vähän jännittävääkin, on heille arkea. Ja sitä on niin vaikea käsittää keskellä omaa arkeaan.

Tällaisten reissujen jälkeen minä aina tajuan, että mikä minulle on tavallista ja normaalia, ei välttämättä kuulu sinun elämääsi ollenkaan – ja päinvastoin. Miten erilaisia maailmankuvia meillä eri paikoissa asuvilla ihmisillä voi ollakaan. Ja silti me kuitenkin lopulta olemme aivan samanlaisia. Siksi on niin hienoa, että me voimme kohdata toisiamme, mieluiten tietysti kasvotusten, mutta vaikka sitten näin virtuaalimaailmassa ajatuksiamme jakaen. Kohtaamiset uusien ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa sekä heidän arkeensa mukaan pääseminen ovat elämäni suola – toivottavasti myös sinunkin! Tästä syystä minä olen nyt niin energinen.

Jännää.

Ja suhteellisen filosofista taas…

Tästä tulee huippuviikko. Niinhän minä jo aamulla MaiLifen Facebookissa ja Instagramissani  julistin; että parasta on luvassa, odotapa vaan… Minä odotan todella, sillä kohta alkaa rokkenroll ja sinäkin pääset siihen musisointiin mukaan hyvin pian! Odotapa vaan.

/Ämmä, toivoen energiaa, rokkenrollia ja uusien ihmisten kauniita kohtaamisia myös sinun viikkoosi

 

Perillä Ylläksellä

Huh. 17 tuntia matkustamista ja aika lailla tasan 1000 kilometriä takana, ja vihdoin ollaan perillä. 

Täällä!

  
Porojen mailla Ylläksellä.

Matka on ollut hulvattoman hauska. Meillä on isossa bussissa 15 hullua polkijaa, kaikki matkalla Hullun Polkasuun. Hienointa on, että moni meistä on lähtenyt reissuun yksin. Täältä kun saa takuuvarmasti uusia ystäviä ja matkaan lähtö on helppoa yksinkin.

Olen nukkunut viime yönä 2,5 tuntia ja bussissa yhteensä noin 30 minuuttia – silti pirteänä kuin peipponen. Mutta pää on kyllä aika sekaisin, eikä ajatus enää oikein luista.

On istuttu. Mätetty hiilaria monessa muodossa. Ja naurettu. Ja jumpattu. Ja bongailtu keltaisia autoja, meillä kun on peli, jotta pysyisimme järjissämme. Paitsi että se ei kyllä meitä järjissä ole pitänyt. Aina kun näkee keltaisen auton, pitää huutaa kovaa. Minä bongaan tästedes varmaan aina autoon istuessani liikenteessä keltaisia autoja.

  

Kuva Jounin kaupan Hyvinvointikeskuksen Facebookista

  

Lankkuhaaste tylsyyden tappamiseksi.

 

Nyt kamat kasaan huomista varten ja sitten (toivottavasti pian) nukkumaan. En pysty vielä ajattelemaan huomista. En tiedä jännittääkö vai mitä.

Sehän nähdään kohta.

Öitä, ötökät! (Kirjaimellisesti ne… Täällä on valtavasti hyttysiä!)

/Ämmä
 

Rekka-autossa on tunnelmaa

Hellurei ja hellät tunteet! Terveiset Kiirunasta! Matka on alkanut ja Norja jäänyt jo taakse hyvän aikaa sitten. Onpa mahtavaa miten elämä järjestää asiat. Viimeiset päivät olen stressanut sitä miten ja milloin pääsen lähtemään Suomeen. Støstä ei todellakaan ole helppo päästä pois kun ei ole omaa autoa. Julkisilla kulkuneuvoilla kulkiessa matka on pitkä ja sisältää monta vaihto bussien ja junien välillä. Isojen kantamusten ja yhden superinnokkaan koiran kanssa sellainen ei kovasti houkutellut.

Ja sitten vain taivaasta pompashti yhtäkkiä kalarekkakyyti parissa päivässä. Hauskaa matkaa ei edes pysäyttänyt heti Norjan rajalla eteen tullut lakko, joka pysäytti tullityöntekijöiden työt pariksi tunniksi. Onneksi on mahtavaa seuraa (kuljettaja on loistotyyppi).

IMG_9605
Ajatus on aivan seis. Olen kaikesta viime päivien nopeasta toiminnasta ja stressistä aivan kuollut. Onneksi noin neljän tunnin päästä olemme Pellossa, jossa yövyn. Huomenna matka jatkuu Ouluun ja siitä… Niin. En yhtään tiedä mihin menen. Keuruulle, Jyväskylään vai Helsinkiin ja miten. Onneksi ei ole hätää. Kyllä ne vastaukset tulevat ajallaan.

Tää oli nyt tällainen. Palataan, kun on vähän älykkäämpää kerrottavaa 🙂

/Ämmä, joka ihan yhtäkkiä matkalla alkoi ikävöidä ihan valtavasti Helsinkiä…

Yllättäviä ihania juttuja

Tadaa! Huomenta! Huoletonta huomenta! Enää ei huolestuta tai pelota mikään. Se eilinen huolikäänne oli vain sellainen hetkellinen, varmasti ihan tarpeellinen, huojutus joka pisti minut varmistaan, että olen oikeasti tosissani.

Ja minähän olen! Nyt pistetään apinanraivolla hommat kuntoon lähtöä varten. Lähtöpäiväni on varmistunut! 15.10. minä hyppään autoon, joka lähteen parin päivän matkalle kohti Stötä. Ja just nyt on ihan pakko kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta hehkuttaa: Se auto lähtee kohti uutta elämääni! Onhan se nyt vähän uusi alku kuitenkin…

Huolien sijaan, kuten eilen Norjassa asuva blogiystäväni kehoitti, alan varautua kaikenlaisiin yllättäviin ihaniin juttuihin. Joita ihan varmasti tapahtuu!

IMG_0484

Näinhän minulle jo silloin joulukuussa viestittiin. Nyt elän. Ja täysillä. Eikä kukaan voi ottaa minulta sitä pois – ei elämääni, ei unelmiani!

Ihmeellinen olo tänään! Onnellinen!

Huutomerkki! Aika monta sellaista näköjään mahtuu yhteen tekstiin…

/Ämmä, matkalla yllättäviä ihania juttuja

 

 

Ruotsin halki Maijan tyyliin: Borta bra men hemma bäst…

 

…tai jotain. Kylläpä taas tämän vapaan naisen koti-ikävät ja rakkaudentunnustukset ja kainalonkaipuut karisivat sitä mukaa kun lähestyin Varbergia ja kotia. Olin niin väsynyt reissun jäljiltä, että olin ihan hirveän kiukkuinen kun pääsin kotiin. Tuntui, että se maijavapaanasyntynyt lähti takaisin laivalla Suomeen ja minä palasin taas johonkin vankilaan, johon mätäännyn hitaan kiduttavasti. Poloinen, paljon äksyilyjäni nähnyt mies halasi minua ovella ja sanoi ainostaan, että mennäänpäs tyttö ensin vähän nukkumaan. Ja pienten unien jälkeen elämä on taas vähän kirkkaampi. Liekö syynä tuo hyttini ikkunasta näkynyt kuu ja kuuhulluus, mutta en saanut nukuttua kuin pari tuntia laivassa.

kuunsilta

Ei tällaista reissua ihan joka viikko jaksaisi tehdä; viikon aikana pari laivamatkaa, reippaat 1500 kilometriä autolla ja Portugaliin ja takaisin. En enää jaksanut lähteä illan kuorotreeneihin ja ajaa pari tuntia Göteborgiin ja takaisin. Mutta matka meni onneksi reippaasti energiajuoman voimalla. Ajo Tukholmasta Varbergiin on mukava, ja matkan varrella on jos jonkinlaista nähtävää. Tällaisiin asioihin voi matkan varrella laivasta meidän kotiin törmätä:

centrum

Ne on nää tienviitat kun tuottavat suurinta nähtävää matkan varrella. Yhteen on rakennettu linnunpesä…

hölö

… ja sitten on tää Hölö Mörkö vähän Tukholman jälkeen, joka vaan saa joka kerta suomalaisen nauramaan. Ihana ruotsinkieli!

tidernas

”Rum för själen.” Kun matkustimme muuttomatkallamme ensimmäistä kertaa Ruotsin halki (ja olin ruotsintaidoiltani vielä vähän ruosteessa) luulin, että tuo paikan motto tarkoitti ”Huoneita myytävänä”. Ei. Tidernas Landskap oikeasti näkemisen arvoinen pysähdyspaikka Vättern-järven rannalla.

raunio

Raunio. En yhtään tiedä mikä, mutta hieno se on.

gyllene1 gyllene2

Ja sitten myytävien huoneiden jälkeen tulee Gyllene Uttern ennen Jönköpingiä. Upea linnaravintola ja hotelli! Ja mitkä maisemat Vätternille. Sitten seuraavien kilometrien aikana ei juuri ole nähtävää. Kunnes tullaan Varbergin maaseudulle.

vbg

Tällainen oli tämä matkakertomus Ruotsin halki. Parempiakin on varmaan nähty. Ehkä pitäis vielä vähän nukkua…