Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Mainokset

Forgive and be free!

En voinut olla muokkaamatta ihan vain vähän tätä Mirkku Merimaan minusta ottamaa järisyttävää promokuvaa lisäämällä siihen ajatuksen eiliseltä. Tiedän, että mestarikuvaajan työtä ei saa kopeloida (olen oikeasti pyörryksissä näistä kuvista), mutta tuo teksti vain istuu siihen niin hyvin. Miten sattuikin, että sain nämä kuvat (katso myö toinen eilisestä blogistani) juuri kun kirjoitin tällaisesta aika perustavaa laatua naisen elämän peruskysymyksiä koskettavasta aiheesta, joka on minulle merkittävä paalu. Nämä Mirkun ”Maija maailmanlopun tunnelmissa” nimellä nimeämät kuvat ovat juuri oikeat tähän aiheeseen.

”Forgive and be free” olkoon voimalauseeni nyt.

20140714-131859-47939308.jpg

Kiitos viesteistänne eiliseen kirjoitukseeni. Kiitos on vähin mitä voin sanoa. Ja pienin mitä voin pyytää, on se, että välitä milloin tahansa näitä tekstejäni sellaiselle ihmiselle, jonka uskot niitä tarvitsevan. Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Ja juuri sitä minä haluan! Että me ihmiset pidämme yhtä, ja uskallamme puhua ääneen vaikeistakin asioista!

Moni sanoi minulle eilen, että vielä joskus minulle joskus selviää se, miksi elämässäni kaikki on tapahtunut niin kuin on. Mutta tiedättekö, minä tiedän sen jo, ainakin osin. Juuri siksi, että  nyt voin kirjoittaa näistä ajatuksista ja kokemuksista teille, kaikki on tapahtunut. Tiedän näiden olevan asioita, joita moni miettii, mutta ei rohkene sanoa ääneen – ja jää aivan turhaan yksin näiden ajatusten kanssa. Vaikka minä kuinka kamppailen sen kanssa mitä uskallan itsestäni paljastaa, niin tämä teidän palautteenne, tieto siitä, että moni lukija siellä saa itselleen omaan tilanteeseen tukea ja ajatuksia, ja nämä keskustelut, joita tekstini saavat aikaan – se on se!

Eilen antaessani anteeksi, en vain päästänyt itseäni vapaaksi menneisyyden kivusta, vaan myös turhasta pelosta koskien tulevaisuutta. Tänään on kevyt olla. Olen vapaa!

/Ämmä, joka kaivautuu vielä hetkeksti takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa

 

Miksi raahaan exääni mukanani – miten päästä vapaaksi?

Viime viikot olen rukoillut vain yhtä asiaa: että joku tulisi ja ottaisi ohjat, auttaisi minut eteenpäin. Olen ollut voimaton. Mielessä pyörivät menneisyyden haamut. En voi käsittää miten ne ja hän voivat hallita minua edelleen. On mennyt jo niin kovin hyvin. Mutta sitten taas kaikki räjähti päin pläsiä.

* * *

Päädyin taas eilen sinne; puistonpenkilleni Töölön Humallahden rantaan, jossa kirjoitin taannoisen blogini. Se on kai jonkinlainen voimapaikkani, ranta, jossa tunnen olevani vapaa. Siellä oli ennen kotini, ja voin sanoa rehellisesti näiden todistajien läsnäollessa, että ikävä tuohon kotiin on suunnaton. En voi olla ajattelematta miksi ylipäänsä lähdin Ruotsiin, vaikka jo silloin minua vaivasi kuinka erilaisista taustoista poikaystäväni kanssa tulimme ja pohdin olisiko meistä rakentamaan yhteinen tulevaisuus. Huuma vei mennessään, ja päätin uskoa, että on.

* * *

Olen itselleni vihainen. Olen hänelle vihainen. Sysimustat ajatukset tunkevat taas päähäni. Miksi?

Luen Hesarista jutun sokeasta papista, joka on julmasti pahoinpidelty julkisessa bussissa. Hän sanoo: ”Annan pahantekijälle anteeksi. Se on ainoa keino päästä hänestä henkisesti eroon. Muuten raahaisin häntä mukanani aina”.

Ei ole tullut ketään pelastamaan, ei. Tässä olen edelleen. Tungen sysimustia ajatuksia exän päälle vielä vähän lisää – jos se vaikka helpottaisi. En voi käsittää miten voin olla tällaisessa tilanteessa. On kai niin, että kukaan toinen ei voi minua auttaa. Siksi on tartuttava siihen mitä on. Ja se mitä on, on tämä hetki.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Kävellessäni eilen Humallahden rannasta kotia kohti puistot olivat täynnä piknikeväitään maistelevia ja kuohuviinejään siemailevia helsinkiläisiä. Minua harmitti, etten aiemmin päivällä ostanut itselleni pikkolopulloa kesän kunniaksi. Mutta koira tarvitsi punkkilääkettä ja minun piti jättää pikkolo ostamatta. Tällaista elämäni juuri nyt on kaiken tapahtuneen jälkeen: mitään ylimääräistä ei voi tehdä sillä rahaa ei liiemmin ole. Tähän on tultu, mutta niinhän ne sanovat, että saat sen mistä luovut. Minä olen nyt joutunut luopumaan lähestulkoon kaikesta, itsestänikin, joten tiedossa on tähän sanontaan uskoen aika paljon. Minä saan siis vielä kaiken!

Mutta ennen sitä on tehtävä pieniä päivittäisiä valintoja, jotka suuntaavat polkuni eteenpäin. Juuri pienet päivittäiset valinnat ovat niitä, joihin ihminen pystyy, vaikka horisonttia ei olisikaan näkyvissä. Ne ovat niitä asioita arjessa, joihin tarttui tai jättää tarttumatta. Ja eilen valinta oli punkkilääke kuohuviinin sijaan.

Pahoinpidellyn papin sanat kaikuvat korvissani. Voisiko valintani tänään olla mennestä ja kivusta irti päästäminen?

Niin: miksi pidän enää kivusta kiinni? Miksi raahaisin exääni enää mukanani? Miksi antaisin hänen vaikuttaa minuun? Minähän vain haluan vain mennä eteenpäin.

* * *

Tuuli on lämmin, huomasin eilen istuessani puistonpenkilläni. Kesä tulee aina jotenkin yllättäen ja juuri tämä tuuli saa minut joka kerta yllättymään; se ei palele, eihän sellaista tuulta ole Suomessa! Oikeastaan, se ei tunnu iholla juuri miltään. On vain kevyen hento kosketus, kun se pyyhkäisee ohitseni.

Viime päivinä minua on koskettanut syvästi kirjeenvaihto, jota olen käynyt erään lukijani kanssa. Tiedät kyllä kuka olet, ja haluan kiittää sinua näistä mullistavista ajatuksista! Ilman sinua tätäkään oivallusta ja blogikirjoitusta ei olisi syntynyt.

Elämme hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja keskustelumme auttoi minua ymmärtäämään: millään mitä exäni nykyään tekee, ajattelee tai kokee, ei ole merkitystä minun kannaltani. Se ei muuta mitään, mitä on tapahtunut, eikä se muuta mitään, mitä minun elämässäni tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Väliä on vain sillä, miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen ja mitä minä haluan. Hänen elämänsä, tekemisensä tai mielipiteensä eivät määritä minua. Tämä kipu ei määritä minua.

Tajusin, että pelkään eniten kokemusteni haavoittaneen minua pysyvästi siten, etten uskalla päästää ketään enää lähelleni. Kyynistynyt olen, se on totta. Pelkään että en enää uskalla rakastaa ja heittäytyä, etenkään antaa kenenkään toisen rakastaa minua, sillä pelkään, että hänkin kohta hylkää.

Mitä jos tämä olikin parasta mitä tulen ikinä saamaan? Onko minun kuitenkin turvallisempi tyytyä ajatukseen, että olen lopun elämääni yksin? Pitääkö minun vain hyväksyä se, että on helpompi elää päästämättä ketään enää lähelleen? Että välttyisi tulemasta enää koskaan satutetuksi?

* * *

Eilen valitsin punkkilääkeen koiralleni. Pieni valinta. Tänään minulla on edessäni valinta – anteeksianto. Se on ainoa, joka minulla on. Pieni valinta. Uskon, että pelkoni ja kysymykseni ratkeavat, kun vain uskallan päästää irti menneestä, tästä ”pahantekijästä”, joka minua vielä hallitsee. On annettava anteeksi, hyväksyttävä, että en saa koskaan vastauksia. On päästettävä vapaaksi. On pakko hyväksyä yhteinen elämämme. On pakko hyväksyä hänet ja se, etten minä voi muuttaa häntä tai sitä mitä minulle tapahtui. On vain annettava mennä. On pakko hyväksyä tämä tilanne ja antaa anteeksi hänelle ja itselleni. Hyväksyä se, ettei hän ehkä koskaan osaa pyytää minulta anteeksi.

* * *

Saat anteeksi. Saan anteeksi. Olet vapaa.

Olen vapaa!

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

/Maija

 

 

Hyvä tässä ja nyt – muistoja ja valokuvia!

Huh sentään. Sain äsken viestin ystävältäni Suvilta. Hän lähetti minulle kuvan kymmenen vuoden takaa! Vietimme vappua yhdessä poikaystävinemme Ullallinnanmäellä…

vappu04

Voi minun nuoruuteni! Me olimme poikaystäväni kanssa menneet kihloihin vajaa vuosi aikaisemmin, elokuussa 2003. Kihlauduimme vaellusreissulla Halti-tunturilla. Voi kun löytäisin jostain meidän kihlajaiskuvamme! Siinä me tuijotamme kameraan sadetakkien huput päässä vedettynä niin kiinni, että vain nenämme näkyvät.  Suvi meni meni naimisiin seuraavana vuonna kesällä ja minä muistan ne häät kuin eilisen. Ja sitten meidän tiemme erosivat pitkäksi aikaa omien elämämiemme kiireiden takia. Emme olleet vuosiin yhteydessä kunnes taas törmäsimme kirjaimellisesti vuonna 2009 minun kotitaloni portin edessä. Suvi oli aloittanut siinä lähellä töissä ja minä olin juuri tulossa kotiin ulkoiluttamasta koiraa. Vaihdoimme kuulumiset ja totesimme, että molempien elämät olivat muuttuneet samaan aikaan tuona samana vuonna; olimme molemmat eronneet nuoruuden suhteistamme ja kasvaneet ison askeleen aikuisemmiksi.

Sen jälkeen olemme olleet Suvin kanssa taas hyvin läheiset. Tuntuu ihan kuin kohtalo olisi johdattanut meidät yhteen tuona molemmille vaikeana hetkenä, uudessa elämäntilanteessa. Olimme tutustuneet vuosia aiemmin vaihto-oppilaina Las Vegasissa ja kokeneet niin paljon samanlaisia asioita ja vaiheita elämässämme. Vaikka elämä oli erottanut meidät toisistamme vuosiksi, olimme läheisempiä kuin koskaan.

Kun näin tuon kuvan vapulta 2004 en voinut olla ajattelematta sitä miten kiitollinen ja onnellinen olen siitä, että olen juuri tässä, juuri nyt. En ollenkaan haikaile ajassa taaksepäin, vaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tässä on hyvä olla. Ja kun en löytänyt tuota kihlajaishuppukuvaani, muistin, että meistähän on Suvin kanssa lähes samanlainen. Otettu tasan vuosi sitten Ruotsissa, kun rakas Suvini oli minua ilostuttamassa!

suvijamä

 

/Maija, suhteellisen nostalgisena just nyt ja kiitollisena siitä, että tärkeimmät ihmiset pysyvät lähelä, no matter what!

Menneisyyden vihasta tulevaisuuden valoon

Olen ollut nyt pari päivää tosi vihainen. En mitenkään vähän pahalla tuulella, vaan jostain syystä joku syvältä kumpuava vihan tunne puskee nyt ulos minusta. Tiedän, että tämä johtuu siitä, että olen nyt viimeiset päivät jäänyt pyörittämään menneisyyden peikkoja mielessäni.

Siksi onkin ollut aivan ihanaa, kun tänään kaikki yhtäkkiä soljuukin kevyesti eteen päin. Päivä on lähtenyt rullaamaan hyvällä energialla. Mieli suuntaa tulevaisuuteen ja näkee valoa.

20140314-132646.jpg

20140314-132715.jpg

20140314-132815.jpg
Aloitin aamun piristävällä treenillä ja palkitsin itseni herkullisella palautusjuomalla. Olen saanut tehdä töitä rauhassa toimistolla ja nauttia ihanasta japanilaisesta lounaasta ja hyvästä lounasseurasta suunnitellen uusia hauskoja kuvioita.

Arki on aika jees kun katse on oikeaan suuntaan – tulevaan. Menneisyys ja sen lonkerot irrotkoon ja katketkoon minun puolestani!

Exäni meni naimisiin…

 

…ja minulle tuli vähän hassu olo. Ei siksi, että olisin mustasukkainen tai kateellinen, vaan siksi, että en voinut estää itseäni ajattelemasta: se olisin voinut olla minä. Sellainen vilahdus omaa elämääni meni silmieni ohi, ja pysähdyin ihmettelemään, miten sen polku on kulkenut. Että tuolla minä olen ollut, ja tässä nyt.

On itseasiassa aika kummallista miten nopeasti menneen voi unohtaa. Tai miten elämä menee eteenpäin, ja sen virrassa tapahtuu erilaisia asioita ja vastaan tulee erilaisia ihmisiä; jotkut heistä pysyvät elämässämme pidemmän hetken, jotkut lyhyemmän. Me olimme yhdessä kahdeksan vuotta, mutta nyt erostamme on jo monta vuotta, ja olen mennyt täysin eteenpäin tuosta suhteesta. Meillä on hyvät välit ja koirakin reissaa kotiemme välillä. Exäni on löytänyt rinnalleen upean naisen, lapsensa äidin, ja onnittelen heitä täydestä sydämestäni!

Mutta silti tuo hassu ajatus – se olisin voinut olla minä – pysäytti minut. Tässä minä olen nyt. Ja olen valtavan kiitollinen jokaisesta ihmisestä ja tapahtumasta elämäni virrassa: menneisyyteni on tehnyt minusta sen, joka olen tänä päivänä.

past