Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Pitkäperjantai

Katsoin kauniiseen kaukaisuuteen asettaen aalloille ajatuksen:
Olkoon onni osanain ja siunaus suurin seuranain.
Pyydän pienen paremman, tulevan tieni tarjoavan.
Pitkäperjantai.

 

Niin elämä menee

Vaapuin eilen koipeni kanssa merenrantaan. Sitä se kävelyni on edelleen – kuin humalaisen huojuntaa. Laahustan hyvin hidasti, ja jos huomioni hetkeksikään herpaantuu, poukkoilen kadun laidalta toiselle tasapainottoman näköisesti.

Yritän kulkea joka paikkaan kovin tietoisesti. Pyöritän päässäni jokaisen askeleen ja muodostan liikeen ajatellen tarkkaan sen jokaista vaihetta. Tämä syö voimia. Siksi en jaksa edelleenkään kulkea kovin pitkiä matkoja kerralla.

Mutta eilen illalla halusin päästä meren rantaan, voimapaikkaani, huolimatta siitä, että se kestäisi kauan. Olen aiemminkin kertonut, kuinka tärkeä meri minulle on. Se tarkoittaa voimaa, seikkailua, elämää – ja siksi on ollut kovin vaikeaa joutua vammani myötä poissa sen ääreltä.

Eilen ilma oli poikkeuksellisen sumuinen. Niin oli merikin. Pitkälle horisonttiin ei voinut nähdä. Kuulin jostain sumun takaa laivan moottoreiden hurinan ja tuuttaavan äänimerkin. Mutta mitään ei näkyny, kuului vain kaiku, joka sai minut kiinnostumaan siitä, millainen maisema sumun takaa avautuu. 

En voinut olla pysähtymättä pohtimaan, että näky merellä oli kuin elämäni: sumuverho silmien edessä, jonka takaa kuuluu kiehtova seikkailun ääni. Ja minä yritän kovasti nähdä sumun taa, tietää tulevan seikkailun, vaikka on vain odotettava kärsivällisesti sumun hälvenemistä. 

Viime aikoina olen hokenut itselleni kerta toisensa jälkeen: älä yritä tavoittaa näkemätöntä, vaan katso siihen, mikä on. Ja niin siirsin rannassakin katseeni siihen, minkä saatoin nähdä. Olipa kaunis näky:

Jään tanssi sumun esiripun edessä. Hileinen huojunta, huoleton henkäys, kun aaltojen keinu tanssittaa lauttoja yllään. Lupaus uudesta: kohta meri on taas vapaa ja horisontti sulaa. 

Sumu hälvenee – niin elämä menee.

Kaunista sunnuntai-iltaa, ystäväni!

Merellä ei voi luovuttaa – maailma seikkailupurjehtijan silmin

”Keskellä Atlanttia luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Meri on kasvattanut minuun sitkeyden.”, toteaa Kari ”Ruffe” Nurmi tässä Helsinki Realin haastattelussamme.

Ruffeen minulla oli ilo tutustua viime vuonna juuri ennen hänen hurjaa purjehdustaan laiturilla Suomenlahdella. Hän seilasi Tallinasta Helsinkiin laiturilla. Vain parikymppisenä Ruffesta tuli Suomen nuorin valtameripurjehtija ja myöhemmällä iällä, laituriseilauksen lisäksi hän on kiertänyt ensimmäisenä suomalaisena Huippuvuoret lasikuituveneellä. Peloton mies, jolla on maailman positiivisin asenne ja lähetyminen elämään. Siksipä hänellä lienee ajatuksia ja kokemuksia jaettavana meille jokaiselle. Katso tästä mitä seikkailupurjehtija ajattelee mm. pelosta, ongelmanratkaisusta ja Itämeren suojelusta.

Helsinki Real, por favor.

Ikiaikainen yhteys

joutsenet

Tämä kauneus on kaikkialla. Näetkö sinä, miten jousenet pesevät aamuisin rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta? Kuuletko, kun ne nokkivat toisiaan aamupesunpuhtaaksi ja maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia?

Tunnetko, miten olet osa niitä? Luontoa? Ikiaikaista yhteyttä?

Kauniita unia, ystäväni!

/Äm

Joutsen ei ole koskaan yksin

Minä olen ollut yksin. Jo vuosia olen kurvaillut maailman äärilaitoja irtaalla, viettänyt lukemattomia tunteja vain omia ajatuksiani kuunnellen, vailla turvallista seuraa. Vaikka välistä kaksin, silti koko ajan yksin. Se on yksinäisyyden kurjin muoto. Yksin kun kaksin.

Ja nyt ypöyksin, irtaalla. 

Minun onneni on meri. Sen ääreen ovat saapuneet joutsenet. Kymmenet ja taas kymmenet joutsenet. Aamuisin pesevät rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta. Meren rantaan olen kulkenut minä. Sen ääreen hakeutunut turvaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ystäviäni tervehtimään. 

Jos ei olisi merta, ei olisi minuakaan. Sen turvassa kaikki saa paikkansa. Iso asettuu uomiinsa, pieni paikoilleen. Paikoillani olen minäkin, pieni. Jos ei olisi joutsenia, en tulisi minäkään tähän. 

Jos ei olisi merta, olisiko joutsenta? Jos ei olisi minua, olisiko joutsenta?

Onko joutsen koskaan yksin? Vailla seuraa? Ilman toisen turvaa?

Joutsen. Se on saapunut taas rannalle, ja sitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja tuijottanut joutsenta. 

Ei. Ei joutsenesta puhuta yksikössä. Se on aina kaksin. Ei koskaan yksin. Oletko huomannut?

Joutsenet.

Joutsenia! Niitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja olen tuijotanut niitä rannalla hiljaa ja hartaasti. Hengittämättä. Ihaillut ja ihmetellyt. Joutsenista minä olen ottanut lukemattomia valokuvia puhelimeni kuvarullalle. Vaivihkaa napannut hetken muistiin ohi kulkiessani ja kotiin tullessani suurentanut ruutua sormin, palannut joutsenten pikseliseen pintaan. 

Pikselinen on minun pintani. Epäselvä ja ja tarkkuus miten sattuu. Suurennettu ruutu. Olen vähän väsynyt. Yksinäisyyteen. Hiljaisuuteen. Tärkeinta maailmassa on uskaltaa viettää välin kivuliaitakin tunteja vain minä seuranaan. Mutta varjo seuraa kulkijaa ja liian paljon on… liian paljon.

On aivan liian paljon aikaan tunnustella. Penkoa omia ajatuksiaan ja saada ne vielä enemmän solmuun. Toiminta on suoraviivaista. Ei liikaa aikaa turhalle. Hiljaisuus on joskus tappavaa. Kun on liian hiljaista ja liian paljon hiljaisuutta on liikaa aikaa kuunnella.

Onko joutsenilla liikaa hiljaisuutta? Mitä ne kuuntelevat silloin? 

Minä voisin kuunnella joutsenia iäisyyden. Kun ne nokkivat itseään aamupesunpuhtaaksi. Kun ne maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia. 

Onko joutsen yksin kun kaksin? Eikö se uskalla olla yksin. Vai onko sen tarinaan kirjoitettu ikiajoiksi ainainen yhteys? Niin kuin meilläkin pitäisi olla. Ihmisillä. Mutta me olemme niin usein yksin. Miksi?

Ei. Joutsen on aina kaksin.

Joutsen ei ole koskaan yksin.

joutsen

Voi sinä! Voi te! Ihanat ihmiset, jotka olette olleet minuun yhteydessä eilisillan ja tämän päivän aikana. Moni paikka trampoliinilla on jo täyttynyt, mutta vielä on tilaa. Tule sinä? Toivoisin erityisesti, että myös eri ikäiset miehet uskaltautuisivat mukaan; monta upeaa leidiä on jo tulossa. Minä toivon mukaani monipuolista porukkaa, eikä iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai edes hyppytaidoilla ole mitään väliä.

Arvaa mitä. Vaikka eilen sanoin, etten ole nähnyt joutsenia pitkään aikaan tajusin tänään, että olenhan minä nähnyt lintuja viime aikoina. Itseasiassa ihan valtavasti.

Joutsenia! Niitä on täällä Rakkauden Saaren rannalla valtavat määrät. Löysin tämän pari viikkoa sitten pöytäläätikkoon kirjoittamani tekstinkin äsken. En minä taida koskaan olla ilman lintuja. Enkä yksin.

Kaunista viikonloppua, ystäväni!

/Äm

Kalakaveruuksia

Huh tätä ajan kulkua! Olen ollut Suomessa ja asunut Rakkauden Saarella jo vuoden. Olisinpa vuosi sitten tiennyt kuinka tärkeäksi tämän saaren rannat ovat minulle muodostuneet. Siellä minä vaeltelen päivittäin meren rannalla seuraamassa vuodenaikojen vaihtumista. Meri, kuten tiedät, on yksi tärkeimmistä voimaelementeistäni. Ilman sitä en jaksaisi.

Muistatko, kun vuosi takaperin törmäsin Rakkauden Saaren Kalakavereihin? Mitähän heille mahtaa tänään kuulua?

Millaisen varovaisuusetiketin sinä voisit huomenna rikkoa ja keitä tuntemattomia mennä rohkeasti tervehtimään? Ajattele, se saattaa johtaa vaikka minkälaisiin uusiin kalakaveruuksiin ja seikkailuihin, mahdollisuuteen oppia uutta tai jakaa pieni hetki iloa ja veljeyttä toisen kanssa!

Näin sinulle kerroin vuosi sitten:

 

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden Saaren Kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.

 

Näetkö meren puheen, kuuletko linnun läheisyyden?

Elämässäni näyttää olevan kaksi tärkeää symbolista teemaa: linnut ja meri. Näistähän minä aina sinullekin pauhaan. Milloin lintu lepattaa ikkunani takana ja milloin kävelen meren rantaan ja räpsin kuvia rauhoittavasta merestä. 

Tänään nämä kaksi asiaa ovat näyttäytyneet aivan toistensa perään.

Aamulla pidin parvekkeeni ovea auki raollaan, kun yhtäkkiä kuulin kovaäänisen piipityksen. Säntäsin ovelle ja siellä se oli – talitinttiystäväni, joka piipitti ovella ja lehahti lentoon hetken minua tuijotettuaan. Aivan kuin se olisi tullut sanomaan, että ”täällä ollaan, olen lähellä, mutta en aio tulla sisään.” 

Sitten kävin ulkona pienellä kävelyllä ja jäin tapani mukaan rauhoittamaan mieltäni tuijottaen merelle. Nappasin tämän kuvan, ja vasta kotona aloin katsoa sitä tarkemmin.

  
Mitä sinä näet tässä kuvassa? Minä näen meren, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen kun täytyy rauhoittua. Tämän meren äärellä tuntuu kuin joku puhuisi minulle. Aivan kuin siellä pilvien lomassa olisi jonkun kasvot.

Näetkö sinä sen? Meren puheen? Kuuletko linnun läheisyyden?

Rauhallista Pyhäinpäivää, ystäväni.

Kun pysähtyy

Kuinka usein sinä pysähdyt katsomaan? Mitä huomaisit, jos pysähtyisit? Minä olen viime päivinä nähnyt upeita auringonlaskuja, jotka laskevat värikkään hiljaisuuden meren ylle ja rauhoittavat kirpeän syyspäivän yöunille. Ja minä olen huomannut: muuta en tarvitse, vain tämän. Niin saattaa käydä kun pysähtyy. Hyvää yötä, ystäväni!  

Mitä tuo meri haluaa sanoa?

  
Löysin itseni taas äsken rannasta. Jo toistamiseen tänään. Joku valtava tarve tuntuu vetävän koko ajan meren ääreen – sinähän olet nähnyt viimeaikaiset bloggaukseni ja miten meri on niissä jatkuvasti esiintynyt. Hassu olo. Ihan kuin se haluaisi kertoa minulle jotain. 

Kerron heti jos saan vastauksen. 

Kauniita unia, ystävä!

/Äm