”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

Avaan tietokoneen. Skype päälle ja odotettu soitto ystävälle. Näin me teemme nyt kun olemme liian kaukana toisistamme. Hän on pahalla päällä, tuskailee elämäänsä; kuinka se vain tuntuu lipuvan merkityksettömästi ohi päivästä toiseen eikä hän pysty tarttumaan kiinni hetkeen.

–Mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on, hän kysyy minulta epätoivoisena.

Vaikka minulla luulisi kokemusta näistä asioista olevan, en osaa sanoa hänelle mitään viisasta, en auttaa.

Hengitän syvään. Ehkä nyt voisin kertoa sen, mitä olen viimeiset vuodet päässäni pyöritellyt. Tarinani, jota olen salaa kirjoitettavaksi hahmoittanut. Avaan suuni, ja sanat alkavat soljua suustani jotenkin tähän malliin:


 

Samppanjapissis, Helsinki, Suomi, 2011

Katso, näet tietysti sen: Samppanjapissiksen! Tuolla se istuu, fiineimmässä baarissa kuohujuomaa juoden.

Se oli aika päämäärätietoinen nainen, halusi rakentaa bisneksen. Sillä oli oma firma, ja se halusi näyttää vähän paremmalta kuin naapurin Irma. Valkoinen tukka hulmuten se aikoi vallata kaiken. Sillä oli unelma, olla sillä lailla kova. Vain kolmissakymmenissä sen pää oli välillä aika pilvissä.

Se meni putkessa kovaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä, aivan yllättäin, se sanoikin itselleen näin:

”Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään järkeä!”

Ja kappas, arvaatko sen, aivan yhtäkkiä se kadotti merkityksen. Ja ajattele sitä vaan, nyt hän joutui itseään suoraan silmiin katsomaan.

 


Keskeytän tarinan, ja katsahdan ystävääni pikaisesti hakien hänen hyväksyntäänsä. Hän tuijottaa minua tiukasti ja nojautuu lähemmäs tietokoneensa näyttöä.

Hän taitaa haluta kuulla lisää. Köhäisen, ja jatkan:


 

Ei tainnut yhtiökumppani tykätä, kun yhtäkkiä Samppanjapissiksen oli vain pakko hypätä. Ei tiennyt mihin päätyy, mutta se ei ollut tähän jäämiseen syy.

Ensimmäistä kertaa elämässään siltä meni jokin mönkään. Sitä pelotti, mutta hyvin pian se oivalsi:

”Siivet kantaa, kun vain kyytiä jollekin painavalle taakalle uskaltaa antaa!”

Urheiluvaimo, Ruotsi 2012

Ja kuinkas sitten kävikään, tuli vastaan mies; kuka hurmuri ties! Ei mahtanut muutakaan kuin alkaa pakata laukkujaan. Se muutti Ruotsiin ja siitä tuli Urheiluvaimo, kappas niin! Se halusi olla tukena tähden takana, kuten Sirpa Ameriikanmaalla. Kasvaittaisi lapsiaan ja antaisi Urheilijalle puolisona parastaan.

Mutta aina välillä se hetkeksi jäi miettimään:

”Mitä hittoa, eihän tässä ole mitään järkeä. Entä jos sittenkin olisin jotain itsekin?”

Mutta ei; se hautasi ajatuksensa ja kiinnitti taas tähän hetkeen katseensa. Se niin paljon halusi rakastaa, ettei tainnut koskaan tajutakaan, ettei itseään saa ikinä unohta ja vain toisen taakse piilottaa.

Kunnes sitten päivänä muutamana, se kuuli miehen huutamana:

”Haluan erota”.

Ja kappas, arvaat jo sen, Urheiluvaimo kadotti kaiken merkityksen.

 


Vilkaisen ystävääni arasti ruudun taa. Nolottaa. On tullut paljastettua juuri sellaista, jota on vaikea tunnustaa todeksi itsellekään.

Hän pyörittää kättään ilmassa kuin vaatien äänettömästi, etten lopettaisi kertomusta…


 

Nimetön lintu, Helsinki, Suomi 2014

Niin tuli se Helsinkiin, ei kotiin, vaan toisten nurkkiin. Ei ollut omaa pesää, ei rakkautta, ei työtä ei rahaa, vain mielessä kaikkea pahaa.

Ei sillä ollut nimeäkään, niin huonosti tunsi nyt itseään, kun aivan yllättäen kaikki pohja viedään. Se meni rikki, palasiksi, ja kysyi koko ajan:

”Miksi?”

Nimetön lintu. Niin sitä kutsua alettiin, vailla siipiäkin, salettiin.

Ei ollut paljon voimia, ei iloa, laihtuukin monta kiloa. Vailla nimeä tuo lintu tarpoi, omaa olemustaan arpoi. Kysyi ”kuka olen”, ja arvannet jo sen: ei ollut kovin onnellinen, vaan kyysenalaisti kaiken merkityksen. Ja arvaa vaan, taas uudestaan joutui se omiin silmiinsä katsomaan.

Ja niin se meni kai, pala palata siivet sai. Yhteen asiaan tarttuen alkoi hitaasti asettua uuteen uomaan elämä sen.

 

Rampe Jenta – oman tiensä kulkija, Norja 2014

Lintu nimeton tuo elämää pohtii ihmeissään, ei tuntenut kuuluvan tännekään. Ei voinut muuta, kuin tutkia tuntematonta – melkein kuuta. Oli niin outo olla, että täytyi vain lähteä, ja toden totta; tällä kertaa lähestulkoon kohti tähteä.

Se tarttui seikkailuun, päätti tehdä jotain kovin outoa, tuntematonta. Muutti Norjaan pieneen kalastajakylään, josta ei tuntenut ketään. Alkoi kalastajan apulaiseksi, ehkä arvaat miksi:

”Jospa seikkailu tarjoaisi vastauksen kuka minä olen.”

Nimekseen sai nyt Rampe Jenta tuo uusi kylään tulija, norjaksi siis oman tiensa kulkija. Se teki mielenkiintoisia hommia ja kertoi niistä netissä tarinoita. Matkusti vuorilla ja merellä, aina seikkailu edellä.

Mutta myrskyt Norjaa heilutti niin kovasti, että kaikki kalastustyöt katkesi. Ei tullut palkkaa, ja siellä yksin mökissään, Rampe Jenta joutui miettimään:

”Onko tässä järkeä ensinkään? Vaikka sitä kuinka hallita koittaa, aina luonto ihmisen voittaa.”

 

Muottiin Mahtumaton Muija, Helsinki, Suomi 2015

Ja niin se teki äkkikäännöksen ja hyvin pikaisen päätöksen. Vaikka vuoden Norjassa viettää aluksi aikoi, jo puolessa välissä Suomi kutsuu, hoi hoi. Se hyppäsi kalarekan kyytiin ja lähti kiireellä kotiin.

Ja sitten Rampe Jenta, tuo sankaritarinoiden nainen, olikin yhtäkkiä ihan tavallinen. Ei ollut sadunhohtoista Norjaa, oli Helsinki, koti, jossa aina satoi. 

Se teki erilaisia töitä ja välin valvoi rahattomana öitä. Mutta se pärjäsi ja nopeasti huomasi:

”Kas tässä on kai se vitsi: vain vähän ihminen tarvitsee, ja silti elämä eteenpäin menee.”

Mutta yhden se päätti tasan varmaan; seikkailut eivät jää kokonaan. Se kokeili yhtä sun toista: Polki pyörällä päivän putkeen, asetti jalkansa mäkihyppääjän sukseen ja lähti työnjohtajan komennukseen. Ja kohta alkoi kuulua kummia, että kun teet kaikkea tuota hullua, et taida mihinkään muottiin, muija, mahtua.

Ja arvannet jo, peilistä kurkisti uusi olento.  Kaiken keskellä se oivalsi, että ihminen voi olla enemmän kuin yksi. Muottiin Mahtumaton Muija, se sai nimeksi.

 

2015 Amerikan Au Pair, Las Vegas, Yhdysvallat

Ja sitten, kerta kaikkiaan! Sitä pyydettiin au pairiksi Amerikkaan. Sinne se lähti moneksi viikoksi, vaikka ihmiset kutsuivat aikuiseksi. Eihän se homma yli kolmekymppisen ollutkaan, ainakaan monen mukaan.

Mutta nyt et ehkä ihmettele ollenkaan, kun kerron mitä tuo Amerikan Au Pair kantoi sieltä mukanaan. Se, lapseton ja perheetön, teki näet suuren keksinnön. Se sai tuntea mitä on olla osa perhettä; kun on isä, äiti ja lapsia, ja minäkin pala tätä kaikkea.

Silloin se ymmärsi, ettei ihmisen kuulu olla yksin.

Mutta silti se jäi miettimään, että missä se elämän merkitys piileekään.

 


On pakko pysäyttää. Kurkku on kuiva, ja muistot palaavat pintaan. Hengitän syvään ja päätän mennä eteenpäin, sillä tarinan seuraava vaihe on vain pakko jakaa!


 

Se näet tuli nyt Helsinkiin, taas tyhjän kolkkoon kotiin. Kuuli vain seinän läpi naapureiden äänet ja mietti; en voi olla ainoa, joka päivästä toiseen elämänsä yksin vietti. Ja siksi kai se ymmärsi, että nyt pois omasta navasta katsoa tarvitsi. Se halusi tehdä jotain hyvää, olla yhdessä, sillä siinä jotenkin tuntui olevan jyvää.

Ja arvaat kun kerron; yhtäkkiä alkaa elämä saada uuden lennon. Se näytti kirkkaammalta ja kummallisella tavalla paljon paremmalta. Ja niin tuo nainen tajusi, että voimia saa, kun omastaan jakaa muistaisi.

Ja kun kurkisti peiliin, se hymyili enemmän kuin aikoihin!

 

2016 Siipirikko, Helsinki, Suomi

No sitten voimien tunnossaan se meni osallistumaan urheilukisaan. Mutta tuo matka karusti katkesi kun sormet pahasti lipesi.

Ja kappas, hitto, sairaalasta kotiin palasi Siipirikko.

Se joutui kohtaamaan elämän karuimmillaan, kun omin jaloin ei yhtäkään liikutakaan. Ei voinut käydä töissä ja paha polvivamma valvotti öissä. Ystävät antoivat apuaan, kun ei Siipirikko itse voinut muutakaan.

”Olen minä hauras olento, ja vain yhteen hetkeen voi katketa linnun lento”, se mietti suruissaan.

Niin se joutui tajuamaan, ettei kukaan voi kontrolloida olemistaan. Oli opeteltava ottamaan apua vastaan – ja se se olikin hankalaa suorastaan!

Ja Siipirikko vain mietti: ”Tämähän on ihan hullua tämä leikki. Miksi elämä vain päähän potkii, vaikka koetan siitä vain hellästi ottaa kii?”

Ja kappas, arvaat sen, yhtäkkiä se kadotti merkityksen.

 


–Nyt sitten seuraavaksi en tiedä, mikä tämän seuraavan hahmon nimi on. En osaa sitä vielä tarinaani nimetä ja kirjoittaa, sillä olen liian lähellä näitä tapahtumia, tarinan hahmottaminen vaatii etäisyyttä, selitän ystävälleni, mutta jatkan eteenpäin:


 

2017 Minä(kö)? Kuopio, Suomi

Niin Siipirikko pohti ja pohti, asetti tavoitteitaan tulevaa kohti. Ja eräänä kummallisena päivänä heräsi puhelimen soittoon:

”Nyt tervetuloa Kuopioon!”

Ei ollut aikaa harkita, oli pakko vain uskaltaa pakata. Se tarttui vain kimpsuihinsa ja lähti taas rohkeasti matkoihinsa. Sai upean työn, jota oli elämässään toivonut useammankin yön.

Oli päivissä nyt kaksi asiaa: työ ja polven kuntoutus vaan. Ei tuntenut kaupungista ketään, mutta päätti, että tällä tavoin nyt mennään; Voi keskittyä tulemaan vahvemmaksi ja muut tavoitteet siirtää kauemmaksi. Ja kovasti se jaksoikin polven kanssa paiskia hommia, vaikka välillä teki mieli käyttää pommia. Niin pieni askel kerrallaan, sen jalat alkoivat kantamaan. Ja työ sujui kuin leikki, miten malliillaan olikaan siellä kaikki!

Ja mitä sitten! Tiedät jo sen: Taas se kyseenalaisti merkityksen!

”Miten ihmeessä voi olla kotiin Helsinkiin ikävä, vaikka saa näin mukavia hommia saa Kuopiossa tehdä.”

Ja arvaat jo; peiliin katsoa oli pakko. Se päätti istua alas lukemaan, hittovieköön, omaa blogiaan. Ja tajusi ennen aikojaan, että näinhän tämä tarina jatkuu vaan. Että elämä on virta ikuinen tämä – se jatkaa kulkuaan ja joka vaiheessa muutun minä vaan.

 


–Löytääkseen merkityksen elämäänsä on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa, lausun ystävälleni hitaasti, omia sanojani punniten, yhteenvetoa tarinalleni tehden.

Mutta vielä ei voi lopettaa, on vielä kerrottava sen loppuhuipennus:


 

Ei se ollut sen pituinen. Siis se tarina, se on elämän mittainen! Siinä on merkitys, se tajusi.  

Ja yksi seuraa aina vaan: kysymys omasta onnestaan. Joka kerta uudestaan, joudun peilistä itseäni katsomaan. Mutta kun pysähtyy ajattelemaan, omia muuttuvia kasvojaan tarkastelemaan, mitä voi oppiakaan!

Nyt kulkee mukana sen opit kaikkien vaiheiden: tarinat Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Nimettömän linnun, Muottiin Mahtumattoman Muijan, Amerikan Au Pairin, Siipirikon ja sen, joka juuri nyt olen, mutta jolle nimeä vielä osaa antaa en. Ei ole yksi toistaan lainkaan parempi tai huonompi ollenkaan. Olen vain minä, nainen, ihan tavallinen ihminen!

Ehkä siinä piileekin salaisuus sen; siis, kuinka ihminen löytää merkityksen. Vaiheet, jotka versoavat toisistaan, minä, joka muuttaa alati muotoaan – viisaus, jonka saa kantaa mukanaan.

 


Ystäväni tuijottaa ruudun takana hiljaa kaukaisuuteen. Katson häntä takaisin ja pitkään tiirailemme toisiamme hiljaisina.

Ja sitten hän sanoo yhtäkkiä:

–Tiedätkö, mä aion kokeilla tuota. Aion kelata elämääni muutamia vuosia taaksepäin ja katsoa millaisia hahmoja minä olen ollut. Ja sitten katson, mitä ne minulle tähän hetkeen ovat kantaneet. Saakeli: on vaan pakko uskaltaa kohdata kaikki karuimmatkin kasvonsa.

Ja niin me yhdessä oivallamme; ehkä tämä tarina kannattaa kirjoittaa, ja jakaa sinunkin kanssasi! Ehkä tässä olisikin myös muille hyvä tapa hahmottaa oman elämänsä merkitystä?

 


Joten nyt, tehdäänkö ajatusleikki?

Ajattele elämääsi viimeisten vuosien varrella. Vastaa seuraaviin kysymyksin:

 

  1. Millaisia vaiheita tuon aikajakson varrella tunnistat?
  2. Millainen sinä olet kussakin vaiheessa ollut?
  3. Osaatko nimetä erilaiset hahmot, joita eri vaiheissa elämässäsi olet ollut?
  4. Kuvittele hahmo eteesi, ja kun katsot tuota hahmoa silmästä silmään, mitä näet?
  5. Entä, osaatko kiteyttää, mitä tuo hahmo ja sen eletty elämä sinulle nyt, juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olet, ovat opettaneet. Käytä tarinaani mallina! 

 


 

Tällä tarinalla haluan toivottaa sinulle upeita vuoden 2017 viimeisiä päiviä! Ehkä vuoden vaihtuessa kurkistat peiliin? Mitä siellä näet?

Ja hei, blogissani on valtava määrä kirjoituksia, jotka tietenkin kaikki haluaisin tänne linkata luettavaksesi, mutta en voi. Laitan tämän tekstin oheen muutamia, ne tunnistat sinisestä linkistä teksissä. Tutustu niihin, ja pengo myös muita. Voin kertoa, että ikinä elämässäni en ole kyennyt mihinkään niin suureen ja hienoon kuin oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka tässä blogissa tarinoiksi olen pukenut.

Ja tässä tarinassa esitettyjen hahmojen yhteydessä näet vuosiluvut, jotka auttavat sinua löytämään siihen hetkeen ja elämänvaiheeseen liittyviä juttuja jos joku erityisesti kiinnostaa.

Rakkaudella Maija

Ps. Tässä hahmojeni kasvot:

Samppanjapissis. Lempipuuhissaan… Voi millä lempeydellä tuota hahmoa nyt katsonkaan! Olisipa se vain tiennyt missä tulee olemaan, kun ottaa vastaan vuotta 2018!

Urheiluvaimo siivoushommissa.

Nimetön lintu; kaikkein karuin, mutta juuri siksi kaunein. ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”, oli yksi Nimettömän linnun kertomuksista.

Rampe Jenta Norjassa kalahommissa. ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen”, oli yksi kertomuksistani Norjassa.

Muottiin Mahtumattoman Muijan ensikosketus mäkihyppysuksiin Lahden mäkihyppytornien äärellä. Tuosta seikkailusta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”.

Tässä Amerikan Au Pair ihanine(?) lapsineen! ”Ei ihmisen yksin kuulu olla”, kirjoitin muun muassa tuolloin oivalluksistani.

Siipirikko, avuton ja kipeä. Blogistani löydät syysykuusta 2016 lähtien paljon tarinoita siitä, miten vammani koin. Esimerkiksi kirjoitin näin: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän.

Ja sitten: minä tänään! Tämä kuva kiteyttää koko vuoden 2017. Uskotko, kun kerron miten työn ja tuskan takana tähän pääseminen on ollut? Matkan varrella en olisi osannut kuvitella, että vielä pystyn seisomaan tuolla jalalla! Ja vieläpä näin vaa’assa. Ei se vielä täydellinen ole, mutta minulle valtava voitto. Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan työn vuosi. Se on opettanut, että kova työ palkitaan, ja vain askel kerrallaan voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan.

Mielenkiintoista merkityksen metsästystä

Jos olisin tiennyt syyskuun yhdeksäntenä vuonna .2016 millaiselle matkalle joudun seuraavien kuukausien aikana, olisin linnoittautunut koko viikonlopuksi yksin kotiin, enkä lähtenyt minnekään.

Mutta koska näin en tehnyt, elämästäni muodoistui odottamatta kovin kummallinen. Mielenkiintoinenkin, kun asian vain osaa siltä kantilta ottaa.

Voisi ajatella, että nyt, kohta kahdeksan kuukautta (voi hyvä luoja, miten kauan siitä jo on!) onnettomuuden ja viisi kuukautta leikkauksen jälkeen elämä alkaisi jo normalisoitua ja asettua uomiinsa. Mutta ei, uusia yllätyksiä nousee esiin päivittäin. Kuntoutuminen ja parantuminen isosta vammasta ja leikkauksesta on lyönyt minut välillä ihan sanattomaksi kaikilla mittareilla. 

Minä elän nyt sellaisia aikoja, että näistä viikoista on vain kaivauduttava vaan jollain voimalla läpi. Välillä tuntuu, ettei voimaa ole ja itselleen joutuu antamaan valtavasti armoa. Jostain kummasta paikasta se voima kuitenkin aina löytyy. Usein suurinta voimaa on se, että kykenee ja uskaltaa antaa vain asioiden ja ajatusten olla.


SAATTAISI AJATELLA, ETTÄ kun vihdoin pääsee itsenäisesti liikkeelle ja jalka alkaa taas kantaa paremmin, vamman vaikutukset elämään alkaisivat vähentyä. Saattaisi kuvitella, että pitkät, yksin vietetyt ja sängyssä maatut kuukaudet olisivat kerryttäneen energiaa ja intoa.

Mutta ei. Niin pitkään kun toinen jalkani on puolikuntoinen, minä en ole oma itseni. Tämän olen huomannut viime viikkoina, kun olen vähitellen palannut töitteni pariin. En jaksa edelleenkään seistä pitkiä aikoja putkeen. Liioin se ei kestä istumistakaan kerralla pitkään, ja koko ajan on venkslattava itseään ylös ja alas. Jalassa on jotain vähän ns. normaaliin polvileikkauspotilaan kuntoutumiseen kuulumattomia ongelmia, ja ne tekevät olemisesta sietämätöntä. Tämä tietysti aiheuttaa stressiä. 

Ehkä kaikista yllättävin minulle on ollut se valtava väsymys, joka on iskenyt minuun kaiken kokemani jälkeen ja näiden kuukausien seurauksena. Energia on vähissä ja pienikin tekeminen syö sitä valtavasti.


OLEN POTENUT VALTAVASTI huonoa omatuntoa siitä, ettei minulla juuri ole aiheita kirjoitettavaksi blogiin. Voimat on pakko priorisoida, ja myös pohtia millaisen muodon blogini jatkossa saa. En halua kirjoittaa koko ajan vain polvestani ja haasteellisesta elämäntilanteesta, joten on parempi olla nyt enemmän hiljaa. Mutta välillä on myös tärkeää valottaa prosessia, joka on meneillään –sillä se on hyvin inhimillinen ja luonnollinen. Ne, jotka ovat kokeneet tällaista itse, tunnistavat tilanteeni varmasti, ja niiden, jotka eivät, on myös tavallaan hyvä kuulla, että näinkin voi olla.

Ja nyt on välillä vähän niin ja näin.

Mutta kovin mielenkiintoista tämä on! Kehossa ja mielessä tapahtuu monenlaista tällä hetkellä, ja minua kiinnostaa kovasti se, mitä kaikkea tälläinen vammautumisen prosessi ihmiselle oikeastaan tekee: kuinka se vaikuttaa fyysisesti ja psyykkisesti ihmiseen kokonaisuutena. Väsymykseni on varmasti seurausta ravinnon ja vitamiinien puutteellisuudesta, vähäisestä liikunnasta sekä psyykkisestä paineesta.

Olen saanut elämässäni usean kerran vähän eri tavoin kokea sen miltä tuntuu, kun on tunnustettava itselleen se, että ihminen ei pysty aina kaikkeen. Että ihminen on osa luontoa, sen armoilla ja kontrolloimattomien voimien vietävissä. Silloin on vain osattava päästää irti ja antaa itselleen armoa. Ja se on hyvin mielenkiintoista.


EN OIKEIN VOI tämän paremmin tilannetta tai tätä asiaa sanoin kuvata, etkä sinä sitä voi tietenkään täysin ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. Tässä pienessä hetkessä kaikki kokemani tuntuu välillä lohduttomaltakin, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun asiat ovat paremmin, näkee kaiken kauneuden ja sen kuuluisan merkityksen. Ja se se sitten vasta mielenkiintoista onkin, kun tuo merkitys löytyy.

Sitähän elämä on – mielenkiintoista merkityksen metsästystä!

Nyt nukkumaan, ystävät! Uusi, mielenkiintoinen päivä odottaa.

Tänään oli ihana työkeikka tämän työkaverin kanssa, kun kävin lukemassa Muumi-satuja päiväkotilapsille. Näin me Mörön kanssa mörköilimme ennen keikkaa.

/Äm 

Kaikki ei tapahdu tarkoituksella, mutta kaikesta löytyy tarkoitus

”Hei, älä huoli, tämäkin tapahtuu tarkoituksella nyt. Tälle kaikelle on jokin syy.”

Lohdutus, jonka olen kuullut viime päivinä lukuisia kertoja. Asia, jota olen miettinyt niin monessa käänteessä aiemminkin.

Blääh.

Syksyni alkoi positiivisella vauhdilla, hienoilla uutisilla, uusilla mahdollisuuksilla. Pitkän vaikean ajan jälkeen tuntui, että vihdoin suunta oli muuttunut.

Sitten yhtäkkiä pieni lipsahdus, joka muutti elämi rytmin hetkeksi täysin.

img_3662

Lue tästä mitä tapahtui.

 

Jos olisin kyyninen, sanoisin, että olihan jo aikakin tälle tytölle kohdata uusi vastoinkäyminen – eihän minulle liikaa hyvää kuulu tapahtuman. Jos pelkäisin, itkisin tällä hetkellä yrittäjän suojatonta elämää ja menetettyjä työkeikkojani. Jos pysähtyisin väsyneenä pohtimaan, kiroaisin kohtaloani ja kyseenalaistaisin kaiken:

Miksi minä? Miksi taas mennään askeleita taaksepäin?

 

VOI POJAT, olen minä pohtinut! Tarkoitusta. Sen tapahtumista. Voinut jopa pahoin, sillä en minä pysty suhtautumaan jokaiseen vastoinkäymiseen yltiöpositiivisesti tai uskomaan silmittömästi tähtiin kirjoitettuun maagiseen johdatusvoimaan. Tarvitaanko kaikkeen aina suuri selitys? Tuoko usko siihen turvan ja pelastuksen?

Blää-äh.

Olen päätynyt pohtimaan kysymystä toisin päin: Entä jos kaikki ei tapahdu tarkoituksella? Entä jos tarkoitus löytyykin kaikesta tapahtuneesta?

Ehkä kyse onkin ennemmin ihmisen kyvystä löytää tarkoitus tapahtuneesta; siitä, että ihminen itse luo irrallisista tapahtumista niiden merkityksen elämäänsä? Ehkä kyse on siitä, että osaa ottaa kunkin hetken vastaan sellaisenaan, hyväksyä pelkäämättä ja pakenematta muutokset ja ohjata niiden mukaisesti elämänsä eteenpäin?

Siis rautalangasta väännettynä: ehkä kaikkeen ei tarvitse yrittää löytää suurta syytä ja suunnitelmaa; kenties parhaan selviytymisen vastoinkäymisistä tuo hyväksyntä. Joskus asiat vain tapahtuvat ja olennaisinta on se, kuinka vastoinkäymisiin suhtautuu, miten elämänsä suuntaa ja järjestää uudelleen sekä millaisen tarkoituksen tapahtuneelle elämässään antaa.

 

OLEN ITKENYT viime päivinä pari kertaa, mutta jostain syystä minua ei pelota lainkaan. En oikeastaan osaa juuri nyt ajatella yhtään mitään.  Tuntuu, että pelko sekä syiden ja seurauksien etsiminen ovat tarpeettomia pakomekanismeja, jotka vain johtavat usein tosiasioiden kohtaamisen ja toimeen tarttumisen välttelyyn. Kokemani vastoinkäymiset ovat minulle opettaneet, että kyse on toiminnasta sekä siitä kuinka reagoin ja suhtaudun vastoinkäymisiin

Yksi teko johtaa toiseen ja tarkoitus rakentuu joka hetki uudelleen. Yllättävä muutos arjen virrassa pistää minut nyt pohtimaan toimintaani uudelleen ja ohjaa valintojani – vie elämääni jollain tavalla uuteen, tarkennettuun suuntaan.

Eteenpäin!

Entä jos kaiken tarkoitus on vain mennä eteenpäin askel kerrallaan?

img_3577

Ei ole viime päivinä tullut otettua muita kuvia kun polvesta. Tältä näytin päivää ennen surullisen kuuluisaa Tough Viking -kisaani. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä tuleman pitää…

 

Tällainen kävi mielessä tänään.

/Ämmäsi

NOT-vlogi: Ole, niin tunnet!

On taas aika Naisena olemisen taito -vlogini. Tällä kertaa pohdin Hidasta elämää -sivustolla merkityksen tunteen menettämistä ja sen etsimistä sekä yhteyden itseensä kadottamista ja sen löytämistä. Lisäksi jaan hyväksi toteamani kikan, jolla löytää yhteyden tunteisiinsa ja kirvoittaa kadonneen luovuuden. Minä lähden nyt kohti Suomea ja kuvauksiin uusia työkuvioita varten, katso sinä sillä välin Naisena olemisen taito!

Twiittaa: Ei etsimällä löydä. On vain oltava, niin voi tuntea – ja saada yhteyden itseensä. @maijailmoniemi