Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
Yksinäisyydentappokone”
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

 

 

Mainokset

Uhka ja mahdollisuus samassa paketissa

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan sikahyvää! Voittoputki sen kuin jatkuu! On nääs myös mahdollinen näkökulma, että elämä vammaistuvalla pukee minua. Suht hataraan aiempaan kokkausmenestykseeni pohjaten ylpeyteni on ylimmäinen: ihan ITSE tein tänään pitsan kukkakaalipohjalla! Kätevä emäntä? Kenties.

Tai sitten ei. Tämä prosessi nimittäin tarkoitti, että yksi palovaroitin meni mäsäksi kun se piti hakata kyynärsauvalla alas katosta, taikina kävi kunniakierroksen lattialla ja polvi turposi entisestäänkin kaikesta seisomisesta… Mutta silti! Sanoisin, että uhka ja mahdollisuus samassa paketissa! Ite tein (ja söin, ei se edes ollut palanut!)!

Elämä on erilaisia näkökulmia.

Tiesitkö muuten, että tänään on myös Maailman mielenterveyspäivä, jossa haastetaan sinutkin kysymään toisilta heidän kuulumisiaan? Kysypä joltain ja vastaa samalla minulle: Mikä on sinun päiväsi paras tapahtuma?

img_4053

Arvannet, että tämä on minun päiväni paras asia! KATO nyt tuota kuvaa! NAM! Oli muuten ihan oikeasti todella hyvä ja maistuva uusi tuttavuus tuo kukkakaalipitsa! Ja koska tämä EI ole mikään ruokablogi, sinulle, joka haluat reseptin, sanon: KVG!

LOL!

/Äm

On ookoo olla onneton – keskellä masennuksen matalinta maisemaa

Toissapäivänä kerroin, että päin persettä menee. Jouduin onnettomuuteen ja yrittäjänä ajauduin vaikeaan tilanteeseen. Koska viestini oli tärkeä ja arvelin tekstini leviävän laajalle, en halunnut tuoda siihen liikaa masentavia sävyjä. Sen sijaan pursutin itsestäni kertomukseeni kaiken mahdollisen tsemppihengen. Mikään ei ollut valetta, uskon kyllä asioiden järjestymiseen. Mutta eivät usko itseeni ja vahva pää poista sitä tosiasiaa, että juuri nyt maisemani on kovin matala.

Elämä on kummallinen.

Jos jaksaisin, yhdelle asialle vähän nauraisin: karmalle. Mutta tänään ei ole voimia. Havahduin eilen totaaliseen voimattomuuteen ja väsymykseen. Koko maailma tuntuu kovin epäreilulta. Kesän ja alkusyksyn aikana olen monelle ihmiselle hehkuttanut kuinka olen vihdoin tuntenut olevani taas täysissä voimissani – oikeastaan vahvempi kuin koskaan – sillä vihdoin tunsin saaneeni viime vuosina kulkemassani hurjassa vuoristoradassa menetetyt voimavarat takaisin.

Kestihän sitä jo pari kuukautta kunnes… Pommi.

ENITEN MINUA VAIVAAVAT nyt päätäni puristavat paineet: vaatimukset löytää ratkaisuja taloudelliseen selviytymiseen ja pään kasassa pysymiseen ovat kovat, mutta mutta minulla ei ole voimia tällä hetkellä painaa niitä päin. Pitäisi puristaa itsestä irti kaikki selviytymisideat, mutta en yksinkertaisesti jaksa, mieluiten vain nukkuisin ja katsoisin elokuvia. Olo on sietämätön, polvi kipuilee ja makaan yksin neljän seinän sisään rajoitettuna. Ei ihmekään, että maisema madaltuu.

Yksin kotona kököttäessäni mietin olisiko parempi olla kuitenkin hiljaa; eihän minulla ole aihetta valittaa, sillä omat ongelmani ovat pieni roska maailman murheiden joukossa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että oma maailmani on nyt sekaisin. Murhe ja suru ovat aina suhteellisia. Vaikka pahempaakin tapahtuu päivittäin, se ei poista minun oikeuttani surra omaa kipuani. Eikä minun tarvitse aina olla pärjäävä tsemppihenkinen cheerleader.

Aina ei tarvitse jaksaa selviytyä.

Tiedätkö, se on ihan ookoo!

img_3769

Vanhempani kävivät eilen siivoamassa luonani. Korvaamaton apu!

img_3777

Voit uskoa, että oli aika ahdistavaa seurata vierestä kyvyttömänä auttaa siivouksessa.

 

OLEN MINÄ TÄNÄÄN HETKEN ajatellut muitakin kuin itseäni: niitä, joilla ei ole omasta takaa yhtä hyviä henkisiä työkaluja kuin minulla, erityisesti nuoria, joilla ei ole vielä perspektiiviä elämään. Jos omaan tilanteeseeni peilaan, voisin sanoa, että masennus ja epätoivo syntyvät näköalattomuudesta tulevaan sekä voimattomuudesta tarttua mihinkään.

Osa meistä pystyy ottamaan vastoinkäymiset olosuhteena, muuttuvana ja ohimenevänä tilanteena, osa taas jää näihin tunteisiin kiinni. Itse tiedän olevani tuota ensimmäistä porukaa, mutta sitä olen tänään miettinyt, että entä jos ei olisi (hetkellisestä horjumisesta huolimatta) näin vahva ja tulevaisuuteen uskova mieli? Miten sitten kävisi?

Maailmanpelastaja minussa haluaisi kantaa heidänkin huolensa ja auttaa. Mutta koska en pysty nyt itseänikään kantamaan, minulla ei ole siihen nyt voimaa. Minun voimani on taas vain tässä tairinassa. Ehkä se herättää edes yhden teistä ajattelemaan ja toimimaan.

SINULLE, JOKA NYT KOET vaikeita asioita näköalattomana ja voimattomana haluan sanoa: Muistathan, että välillä on ihan ookoo olla onneton ja masentunut. Hengitä ja tunne jokainen tunne, anna kivun viiltää. Mutta koeta olla jäämättä noihin tunteisiin kiinni. Kun surut on surettu ja kivut koettu, voit päästää irti. Hyvää tulee, mutta siihen on vahvasti uskottava. Yritän tätä kirjoittaessani ymmärtää itsekin nuo sanat.

Ja teille muille haluan vain sanoa; tällaistakin voi elämä olla keskellä matalinta maisemaa. Ehkä sinä voit kiinnittää huomiosi erityisellä tavalla lähellä oleviin ihmisiin. Ehkä joku heistä kaipaa kannustavaa sanaasi, apuasi selviytyä arjessa? Pienet asiat ratkaisevat.

* * *

OIKEASTAAN MINÄ HALUAISIN toistaa sinulle tänään sanani viime vuodenvaihteelta. Silloin olin Amerikassa ja kirjoitin kirjeen. Nostan tuon kirjoituksen suoraan tähän alle uudelleen, vaikka kokonaisuudesta nyt pitkä tuleekin. Se lukee, kenen on tarve. Mutta suosittelen lämpimästi vähintäänkin scrollaamaan tuohon lopussa olevaan kirjeeseeni, se pysäytti itsenikin tänään.

Suloa sunnuntaihin, selviytyjät!

/Äm

 

 

RAKKAANI, KAHDEN VUODEN PÄÄSTÄ ON KAUNIIMMIN
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015. Koko teksti kuvineen täällä)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

* * *

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

* * *

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista. 

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

* * *

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus. 

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä. 

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä. 

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset? 

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa. 

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä. 

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Pieni katse, pieni kosketus, pieni teko – on monta tapaa auttaa

Voi miten otettu ja kiitollinen tänään olenkaan saamastani luottamuksesta ja kunniasta. Tulin eilen valituksi jännittävässä vaalissa Nuorten Mielenterveysseura Yeesin hallituksen jäseneksi. Nyt alkaa mielenkiintoinen matka. Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa, että jo alkanut polku sai nyt uuden kurvin.

Muistko, kun vuosi sitten kävin vierailulla Yeesissä, ja kirjoitin sinulle näin…

 

Mielenterveys on suoraa puhetta ja toimintaa, ei turhia tabuja!

Istuin bussissa muutama päivä sitten. Katselin keskittyneesti ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia iPhonestani. Jostain syystä minulle tuli yhtäkkiä kova tarve kääntää katseeni takaisin sisälle bussiin. Muutama penkki edessäni selkä menosuuntaan ja suoraan minua kohti istui nuori vaaleahiuksinen nainen. Hänkin kuunteli musiikkia kännykästään. Jokin hänessä sai kiinnostukseni heräämään ja minulle tuli tarve jäädä katsomaan häntä pidempään. Välillä oli pakko kääntää pää pois että hän ei olisi huomannut kiinteää tuijotustani. Hetken aikaa häntä katsottuani huomasin; hän itki vuolaasti. Kyyneleet pirskahtelivat silmistä poskille, ilme oli lohdutun ja kasvoilta paistoi epätoivo. Mieleni valtasi iso huoli, miksi hän itkee…

* * *

Kaksi sydäntäni hyvin lähellä olevaa asiaa ovat nuoret ja mielenterveys. Siksi saadessani kutsun olin enemmän kuin innoissani lähdössä tutustumaan Nuorten mielenterveysseura Yeesin toimintaan viime perjantaina.

Yeesi on Suomen ensimmäinen nuorten mielenterveysseura, jossa nuoret vapaaehtoiset järjestävät mielenterveyttä edistävää toimintaa nuorille.

yeesi1

– Tavoitteena meillä on saada nuoria 13-30-vuotiaita mukaan vaikuttamaan ja saamaan oivalluksia siitä mitä mielenterveys tarkoittaa oman hyvinvoinnin ja elämän kannalta, kertoo minut vastaanottanut projektipäällikkö Emmi Laurila.

Emmille nostan hattua. Tämä nainen on tehnyt ison työn ja rakentanut Yeesin nollasta, hankkinut sille RAY:n rahoituksen ja pyörittää nyt esimerkillistä vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa maanlaajuisesti. Vuonna 2011 Emmi tutki opinnäytetyössään Suomen Mielenterveysseuran tunnettuutta ja sai idean nuorten omasta yhdistyksestä; sellaista ei vielä ollut ja sitä juuri eniten tarvittiin. Ja tuumasta toimeen, kohta toiminta pyöri jo täysillä lähes sadan vapaaehtoisen avustuksella. Tällaista työtä minä arvostan!

yeesi3yes1

Paikalla Yeesin Pasilan toimistossa törmäsin myös ystävääni Fatbardhe Hetemajhin, jonka kanssa meillä oli suuri kunnia päästä keskustelemaan toimiston väen kanssa siitä, mitä mielenterveys meille tarkoittaa ja millä eri tavoin nuorten hyvinvointia voitaisiin edistää.

Kerta toisensa jälkeen keskustelumme ohjautui siihen miten suuri tabu mielen asiat vielä ovat tänä päivänä. Miksi on niin vaikea puhua siitä, jos oma mieli väsyy tai on muuten vaikeaa? Porukalla päätimme, että sitoudumme kukin toimimaan esimerkkeinä siitä, että on ihan ok, vaikka välillä voimat horjuvat. Kukaan ei ole superihminen, eikä kenenkään tarvitse olla sitä. Erityisesti tarvitaan vertaistukea, tosielämän tarinoita sekä nuorten ja heidän vanhempiensa vuorovaikutussuhteen vahvistamista. Tässä työssä minä haluan olla mukana.

– On tosi tärkeää, että ihan tavallinen, tervekin nuori pysähtyisi miettimään, miten hyvää mieltä ja omia voimavaroja voisi lisätä, ja tähän me haluamme tarjota erilaisia konkreettisia mahdollisuuksia, Emmi ja hänen työkaverinsa pohtivat. Tapaamisemme jälkeen naiset suuntasivat suoraan Helsingin Narinkkatorille järjestämään onnellisuuspäivän katuliitutempausta. Hyvän mielen saaminen ei isoja operaatioita tarvitse, vaan hymyn voi saada kasvoille tarjoamalle toiselle käteen liidun ja pyytämällä piirtämään kuvan asfalttiin. Sanoisinpa siis, että meillä kaikilla on aika helppo mahdollisuus saada tuotettu hyvää oloa itselle ja muille!

yeesiyeesi2

Yeesi toimii RAY:n rahoituksella vuoteen 2016 asti. Sen jälkeen jatko on avoin. Minä sanon: TÄMÄ toiminta jos joku ansaitsee kaikki mahdolliset rahat. Muistatko, kun kirjoitin jo vuosi sitten ajatuksistani joita heräsi nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa graffittiseinällä? Tällaisia mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen ja mielen pitämiseen virkeänä jokainen nuori tarvitsee. On tärkeää, että yhteiskunta osallistuu tähän työhön sillä näin saatamme välttää monta isompaa ongelmaa.

* * *

Bussissa tuijotin tyttöä herkeämättä. Tuli kova tarve tehdä jotain. Olin ollut itse vain reilu vuosi sitten se, joka itki bussissa. Enhän minä voi mitään tehdä, ajattelin. Mitä minä voisin tehdä? Voiko toisen elämään puuttua? Pysäkkini lähestyi. Tovoin, että hän jäisi pois samalla pysäkillä. Kokosin tavarani näyttävästi, jotta saisin hänen huomionsa. Kuljin hänen ohitseen, kosketin olkapäälle ja hymyilin hänelle ajatellen: ”Sinä selviät. Mitä ikinä sinulla onkaan nyt menossa, sinä selviät.” Hän katsoi minua ja kyynel vierähti hänen silmästään.

* * *

Jos voin jotain tänään toivoa on se se, että me kaikki uskaltaisimme osallistua ja toimia. Pieni katse, pieni kosketus tai pieni ääneen lausumaton ajatuskin voi muuttaa toisen ihmisen mielen paremmaksi. Tärkeintä on viestiä: Minä olen tässä!

* * *

Tänään, vuosi tämän kertomuksen jälkeen tahtoisin viestiä sinulle aivan samoin. Ketä jeesiä kaipaavaa sinä voisit tänään koskettaa?

/Äm

Ps. Jutussa todettua rahoitusta saatiin lisää, ja Yeesin toiminta sai jatkoa. Tärkeälle toiminnalle tarvitaan kuitenkin rahaakin lisää jatkossa.

Positiivisuuden voimalla

Kävin tänään taas Yeesissä palaveeraamassa. Muistatko, kun jokin aika sitten kävin tutustumassa tähän nuorten mielenterveysseuraan ja kirjoitin, että mielenterveys on suoraa puhetta ja toimintaa, eikä turhia tabuja? Meillä on Yeesin kanssa alkamassa myöhemmin hieno yhteinen hyväntekeväisyysprojekti, josta kerron sinulle vielä enemmän.

Positiivisuus elämänasenteena. Siitä puhuimme tänään paljon. Minähän en ole mikään yltiöpositiivinen ihminen, joka aina vain hymyilee ja ajattelee, että koskaan ei saisi ajatella ”negatiivisesti”. Minusta kaikki tunteet on sallittuja, ja välillä täytyykin kokea ja näyttää myös huonoksi luokiteltuja fiiliksiä. Elämä on tunteiden kirjoa, eikä aina välttämättä positiivisuus tarkoita onnea. Mutta on tunnustettava, että en varmasti olisi tässä tänään jos en olisi puskenut vaikeiden aikojen läpi positiivisuuden voimalla. Sellaisen peruspositiivisen asenteen, joka virittää suhtautumisen pohjimmiltaan aina mahdollisuuksiin suuntautuvaksi, elämänuskoon ja innostukseen. Positiivisuuden voimalla päätimme mennä yeesiläisten kanssa tästä(kin) eteenpäin ja tehdä yhdessä jotain hurjan hienoa, jonka tavoitteena on viljellä positiivisuuden asennetta joka kolkkaan Suomessa.

Mitä positiivisuus tarkoittaa sinulle?

positiivisuus

Mielenterveys on suoraa puhetta ja toimintaa, ei turhia tabuja!

Istuin bussissa muutama päivä sitten. Katselin keskittyneesti ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia iPhonestani. Jostain syystä minulle tuli yhtäkkiä kova tarve kääntää katseeni takaisin sisälle bussiin. Muutama penkki edessäni selkä menosuuntaan ja suoraan minua kohti istui nuori vaaleahiuksinen nainen. Hänkin kuunteli musiikkia kännykästään. Jokin hänessä sai kiinnostukseni heräämään ja minulle tuli tarve jäädä katsomaan häntä pidempään. Välillä oli pakko kääntää pää pois että hän ei olisi huomannut kiinteää tuijotustani. Hetken aikaa häntä katsottuani huomasin; hän itki vuolaasti. Kyyneleet pirskahtelivat silmistä poskille, ilme oli lohdutun ja kasvoilta paistoi epätoivo. Mieleni valtasi iso huoli, miksi hän itkee…

* * *

Kaksi sydäntäni hyvin lähellä olevaa asiaa ovat nuoret ja mielenterveys. Siksi saadessani kutsun olin enemmän kuin innoissani lähdössä tutustumaan Nuorten mielenterveysseura Yeesin toimintaan viime perjantaina.

Yeesi on Suomen ensimmäinen nuorten mielenterveysseura, jossa nuoret vapaaehtoiset järjestävät mielenterveyttä edistävää toimintaa nuorille.

yeesi1

– Tavoitteena meillä on saada nuoria 13-30-vuotiaita mukaan vaikuttamaan ja saamaan oivalluksia siitä mitä mielenterveys tarkoittaa oman hyvinvoinnin ja elämän kannalta, kertoo minut vastaanottanut projektipäällikkö Emmi Laurila.

Emmille nostan hattua. Tämä nainen on tehnyt ison työn ja rakentanut Yeesin nollasta, hankkinut sille RAY:n rahoituksen ja pyörittää nyt esimerkillistä vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa maanlaajuisesti. Vuonna 2011 Emmi tutki opinnäytetyössään Suomen Mielenterveysseuran tunnettuutta ja sai idean nuorten omasta yhdistyksestä; sellaista ei vielä ollut ja sitä juuri eniten tarvittiin. Ja tuumasta toimeen, kohta toiminta pyöri jo täysillä lähes sadan vapaaehtoisen avustuksella. Tällaista työtä minä arvostan!

yeesi3

yes1

Paikalla Yeesin Pasilan toimistossa törmäsin myös ystävääni Fatbardhe Hetemajhin, jonka kanssa meillä oli suuri kunnia päästä keskustelemaan toimiston väen kanssa siitä, mitä mielenterveys meille tarkoittaa ja millä eri tavoin nuorten hyvinvointia voitaisiin edistää.

Kerta toisensa jälkeen keskustelumme ohjautui siihen miten suuri tabu mielen asiat vielä ovat tänä päivänä. Miksi on niin vaikea puhua siitä, jos oma mieli väsyy tai on muuten vaikeaa? Porukalla päätimme, että sitoudumme kukin toimimaan esimerkkeinä siitä, että on ihan ok, vaikka välillä voimat horjuvat. Kukaan ei ole superihminen, eikä kenenkään tarvitse olla sitä. Erityisesti tarvitaan vertaistukea, tosielämän tarinoita sekä nuorten ja heidän vanhempiensa vuorovaikutussuhteen vahvistamista. Tässä työssä minä haluan olla mukana.

– On tosi tärkeää, että ihan tavallinen, tervekin nuori pysähtyisi miettimään, miten hyvää mieltä ja omia voimavaroja voisi lisätä, ja tähän me haluamme tarjota erilaisia konkreettisia mahdollisuuksia, Emmi ja hänen työkaverinsa pohtivat. Tapaamisemme jälkeen naiset suuntasivat suoraan Helsingin Narinkkatorille järjestämään onnellisuuspäivän katuliitutempausta. Hyvän mielen saaminen ei isoja operaatioita tarvitse, vaan hymyn voi saada kasvoille tarjoamalle toiselle käteen liidun ja pyytämällä piirtämään kuvan asfalttiin. Sanoisinpa siis, että meillä kaikilla on aika helppo mahdollisuus saada tuotettu hyvää oloa itselle ja muille!

yeesi yeesi2

Yeesi toimii RAY:n rahoituksella vuoteen 2016 asti. Sen jälkeen jatko on avoin. Minä sanon: TÄMÄ toiminta jos joku ansaitsee kaikki mahdolliset rahat. Muistatko, kun kirjoitin jo vuosi sitten ajatuksistani joita heräsi nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa graffittiseinällä? Tällaisia mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen ja mielen pitämiseen virkeänä jokainen nuori tarvitsee. On tärkeää, että yhteiskunta osallistuu tähän työhön sillä näin saatamme välttää monta isompaa ongelmaa.

Pakko sanoa, että eräs Yeesin suunnitelmissa oleva projekti kiehtoo minua niin paljon, että lupasin lähteä siihen mukaan. Siinä jutussa pääsen yhdistämään omat rakkauden kohteeni. Kerron lisää, kunhan asiat etenevät…

* * *

Bussissa tuijotin tyttöä herkeämättä. Tuli kova tarve tehdä jotain. Olin ollut itse vain reilu vuosi sitten se, joka itki bussissa. Enhän minä voi mitään tehdä, ajattelin. Mitä minä voisin tehdä? Voiko toisen elämään puuttua? Pysäkkini lähestyi. Tovoin, että hän jäisi pois samalla pysäkillä. Kokosin tavarani näyttävästi, jotta saisin hänen huomionsa. Kuljin hänen ohitseen, kosketin olkapäälle ja hymyilin hänelle ajatellen: ”Sinä selviät. Mitä ikinä sinulla onkaan nyt menossa, sinä selviät.” Hän katsoi minua ja kyynel vierähti hänen silmästään.

* * *

Jos voin jotain tänään toivoa on se se, että me kaikki uskaltaisimme osallistua ja toimia. Pieni katse, pieni kosketus tai pieni ääneen lausumaton ajatuskin voi muuttaa toisen ihmisen mielen paremmaksi. Tärkeintä on viestiä: Minä olen tässä!

Hyvää mieltä sunnuntaihin, rakas blogiystäväni!

Rakkaudella, Äm niinku Maija.

Olenko narsisti kun julkaisen selfieitä?

”Mikä tarve sulla on noita omia kuvias aina blogiis tunkee?”, on minulta kysytty useammin kuin kerran. Ja varmasti vielä useammin ja useapi teistä on tätä ihmetellyt itsekseen.

Vastaus: a) koska tämä on minun blogini ja b) koska se on hauskaa.

Ymmärrän kyllä, että monia selfiet, siis netin omakuvat, ärsyttävät. Useat tulkitsevat niiden olevan osoitus narsismista, sairaasta halusta esitellä itseään julkisesti ja jahdata täydellistä kuvaa itsestään. Onhan Facebookissakin tiuhaan kiertänyt juttu, jossa kerrotaan tutkijoiden yhdistävän selfiet narsismiin, addiktioihin ja mielen sairauksiin. Minun osaltani moni varmasti ajattelee myös, että ”toi on nyt tollanen reppana itseään etsivä, juuri eronnut raukka, antaa sen nyt esitellä omia kuviaan ja voimaantua niistä; kyllä se ohi menee kun se keksii jotain parempaa tekemistä”. Tämänkin kun olen joskus kuullut sanottavan.

Tätä minä nyt olen pohtinut: olenko minä narsisti kun otan selfieitä ja laitan ne nettiin blogini kuvitukseksi? Missä menee terveen ja sairaan omakuvien levittämisen ja omasta kuvastaan pitämisen raja? Ja millaisia kuvia itsestään saa ottaa? Minua on haukuttu siitä, että kuvani ovat liian rumia, ja ”miten sä kehtaat”, kun jäljittelen todellisuutta ja todellista kuvaa kiiltokuvamaailman sijaan. Niin kuin tämä:

selfie3

Tai sitten osoitetaan sormella, että mitä sinäkin oikein yrität, kun koitan tavoittaa täydellisen standardin mukaisen pusuhuuli- ja sixpack-kuvan itsestäni. Kuten tämä:

selfie9

Ja sitten suuri osa teistä kuvan nähtyään miettii, että eihän toi edes ole täydellinen ja ”miten se kehtaa”…

Kun minä olen vähän sitä mieltä, että tämäkin juttu on mennyt nyt vähän liian vakavaksi. Miksi en saisi ottaa kuvaa itsestäni onnistuneen treenin jälkeen sekä olla tyytyväinen itseeni ja suoritukseni? Tai kuvata itseni, jos hiukseni ovat mielestäni nätisti ja kivat vaatteet päällä. Tekeekö se minusta narsistin? Voi olla, että tekee jokun mielestä. Tai ehkä joku taas saattaa jakaa minun ajatukseni – mitä sitten: tykätään rohkeasti omasta kuvastamme ja levitetään sitä vaikka maailman ääriin jos se on mielestämme hauskaa!

Kyllähän minuakin ärsyttää nuo ankkahuulet vai pusuhuulet vai mitä ne nyt on sekä sixpackejään kuvaavat fitnessmallit, mutta en kai minä vain kateuden tunnoissani voi tuomita heitä narsisteiksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että selfiet voivat linkkautua sairaaseen ulkonäkökeskeisyyteen ja motiivit voivat olla joillakin ”vääriä”. Mutta suurimmalle osalle meistä tämä on vain hauskaa hupia. Aito ja sairas narsismi kun on aivan oma juttunsa ja sormia heristävien tutkijatanttojen ja -patujen on tärkeää huomioda sosiaalisen median ensisijainen käyttötarkoitus (minun pienten empiiristen turkimusteni päätelmäni); viihtyä ja viihdyttää sekä luoda sosiaalisia verkkoja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minusta selfiet alkavat olla tärkeä osa nuoriso-, populaari- ja mediakulttuuria, ja on hyvä että niitä tutkitaan eri näkökulmista, mutta syyllistävää sormea ei saisi ihan kaikkien silmillä heristää!

Olen myös samaa mieltä siitä, että omakuvien ottamiseen voi todella jäädä koukkuun. Ja että ne asettavat kohtuuttomia paineita monelle; olenhan minäkin kateudesta vihreä, kun näen upeakroppaisen ihmisen kuvassa ja vertaan häntä itseeni.

kropat

Mutta, kuten näet näissä kuvissani ja kuten olen jo aiemmin todistanut photoshoppaustestissäni, kuvaan voi vaikuttaa monin tavoin… Siksi, toistaen itseäni, mielestäni tutkia pitäisi enemmän sitä, miten kasvatamme nuoret ymmärtämään nämä asiat muuttuvassa mediaympäristössä ja käyttämään sosiaalisen median kanavia kohtuullisella tavalla. Kaikki voi mennä överiksi, se on totta!

Voin puhua vain omasta puolestani, syitä selfien julkaisemiselle on niin monta kuin meitä selfie-ihmisiä. Minun motiivini on selfieilläni kuvittaa tarinani – välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin. Mutta haluan kuvillani kertoa tarinaa. Koitan välttää tyhjien pusuhuuli- ja wannabe-sixpackkuvieni julkaisemista (minkä lunpauksen nyt kyllä tässä postauksessa rikon, for the fun of it!) ja haluaisin oikeastaan keksiä tällaiselle selfie-genrelle uuden nimen, jotta sitä ei sekotettaisi narsismiin. Usko tai älä, MaiLife-blogillani on aika tarkka strategia, ja jos olet mukanani kulkenut jo pidemmän ajan, ehkä alat sen jo vähitellen huomata. Ja sefiet, kyllä, ne ovat keskeinen osa tätä strategiaa. Jos tämä tekee minusta narsistin, niin sitten kai olen ylpeä siitä!

Olisi kiva kuulla teiltä, ihanat blogiystäväni, millä motiivein te julkaisette selfieitä itsestänne. Puhdasta narsismianneko vai jotain muuta?

/Maija, luvaten, että nämä urheilutoppiselfiet nähdään MaiLifessa ensimmäistä ja viimeistä kertaa… PAITSI jos saavutan Fitnesszilla-treenilläni tuon vertaluvkuvan kaltaisen sixpackin!

Ps. Puhuttiin muuten HelsinkiRealin uusimmassa jaksossa fitnesstähti Tiia Willmanin kanssa myös selfieiden vaikutuksesta fitnesstrendiin. Katsopa tuo jakso tästä!

Esa Saarinen puukotuksesta: ”Loppuelämän työn fokus kirkastui”

Voi mikä onkaan tässä maailmassa vikana? Toissaipäiväinen Esa Saarisen puukotus oli varsinainen uutispommi ja pisti minut miettimään sitä, miksi nämä nuoret miehet nykypäivänä purkavat pahoinvointinsa mielettömään väkivaltaan. Ei minulla siihen vastauksia ole, mielenterveyskysymykset jätän mieluummin ammattilaisille ja niitä paremmin tunteville. Mutta olen aidosti huolissani. Minähän olen paljon pohtinut sitä, että yhteiskunnan, vanhempien, työpaikkojen – vain muutamia mainitakseni – olisi keskitettävä paljon enemmän huomiota lasten kasvatuksessa ja ihmisten hyvinvoinnissa myöhemmällä iällä siihen, kuinka osaamme käsitellä tunteita ja ilmaista niitä. Tietenkään tällaisissa mielenterveydellisissä asioissa se ei ole ainoa ratkaisu, mutta kyllä silläkin varmasti osansa tässä kysymyksessäkin olisi.

Mutta sitten Esa. Urhea taistelija! Minulla on ilo tuntea hänet henkilökohtaisesti, ja tiedän ettei hänellä ole mitään hätää! Kuten uutisetkin ovat kertoneet, hän kääntää tämän positiiviseksi kokemukseksi, ja on jo todennut, että tämä tapahtuma kirkastaa hänen loppuelämänsä työn fokuksen.

Kuultuani tuon Esan ajatuksen, ”kriisi kirkastaa loppuelämän työn fokuksen”, en voinut olla ajattelematta omaa elämääni (vaikka mitään näin vakavaa en itse olekaan kokenut!). Tuo lause kiteyttää myös minun ajatukseni: juuri nyt tuntuu hyvin vahvasti siltä, että viimeaikaiset vaikeat tapahtumat ohjaavat minut oikealle polulle ja kiteyttävät minun työni tarkoituksen. Tiedän sen.

esasaarinen

Esa lähetti eilen terveisensä sairaalasta sosiaalisen median välityksellä, ja lainaan nyt hänen kuvaansa tähän (tietäen, että tämä on tarkoitettu julkiseen levitykseen)