Tag Archives: mieli

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

Posted on by

1

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.

EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?

SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.

AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Posted on by

0

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Posted on by

0

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Posted on by

0

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.

ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa

Posted on by

4

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia.

Elastinen pärähtää soimaan kännykkäni kuulokkeista. Kuljen kohti kotia ja alan itkeä. Olen kuullut tämän kappaleen kymmeniä kertoja, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, se saa minut vollottamaan. Mieli palaa aamuun, tähän samaan paikkaan kahdeksan tuntia aiemmin…

KELLO 4.45

Kaksi aamuyön juhlijaa, mies ja nainen, hoipertelevat kadulla. Heidän iloisen huumaava kesäiltansa on vaihtunut nyt sumeaan aamunsarastukseen ja makkaraperunoihin. Mies yrittää maanitella maassa makaavaa naista nousemaan ylös. Makkaraperunat lojuvat naisen vierellä asfaltilla styroksisessa rasiassa. Pieni höyryinen henkäys tunkee ulos rasian raosta.

Nainen nousee vaivalloisesti ylös ja lähtee kulkemaan kohti miestä – huomaa kohta makkaraperunoiden jääneen jälkeensä ja palaa niiden luo. Kulkee eestaas monta kertaa. Perunoilta miehelle ja takaisin. Yrittää tarttua joka kerta rasiaan, onnistumatta.

Kello on 4.45 ja minä kuljen töihin. Nuo kaksi matkaavat kai nukkumaan.

Erilaisia ovat elämänvirrrat, hymähdän mielessäni.

KELLO 4.58

Avaan toimituksen oven. Työvuoroni alkaa viideltä, suora radion aamulähetys kesäisin taas puoli seitsemältä. Aamuisin meitä on täällä kolme; uutisjuontaja sekä minä tulemme viideltä ja juontoparini vähän ennen lähetyksen alkua.

Minulla on puolitoista tuntia aikaa hahmottaa maailman kulku ja jäsentää sen tapahtumat pian eetterissä sanoitettaviksi tarinoiksi. Herätessäni ennen aamuneljää tämä tuntuu aina mahdottomalta. Silloin ei kannata vielä ajatella mitään. On vain nykäistävä kuppi kahvia ja napattava pala leipää. Hengitettävä itsensä hereille.

Sitä teen nytkin. Hengitän ja käynnistän radiostudion tietokoneet. Olen päättänyt, että studio on rauhan tyyssija. Siellä kaikki tehdään rauhassa, harkituin liikkein ja läsnäoloon keskittyen.

Tänään rauhallinen ote on erityisen tarpeen sillä jään ensimmäistä kertaa yksin studioon. Juontoparini kurvaa lähetysautollamme tekemään osan lähetyksestämme suorana kentältä. Minä olen vastuussa, ja lähetyksen siirtäminen studion ulkopuolelle jännittää. Muistanko oikeat nappulat?

KELLO 5.23

”mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan”

Muistanko ylipäänsä mistä tässä työssä on kyse? Viimeisestä pestistäni radiossa on kulunut vuosia.

Olen ollut aiemminkin radiossa, mutta tehnyt viime vuodet media-alan sekatöitä freelancer-yrittäjänä – sitten saanut kesän korvalla tämän upean mahdollisuuden radiojuontajana. Jos jotain osaan, niin puhua, olen ajatellut, mutta aloittaessani tässä studiossa olen nopeasti huomannut, että tässä työssä ei suinkaan ole kyse vain supliikista ja suloisesti supisevasta suusta. Erityisesti täällä, missä päivän lähetykset tehdään yhdessä Helsingin valtakunnallisen studion kanssa.

Hallittavaa ja muistettavaa on paljon ja sen päälle pitäisi vielä osata puhua järkeviä.

KELLO 5.34

Nyt mikään ei vielä tunnu järkevältä. Muutama viikko takana ja olen vielä alussa. Vie aikansa ennen kuin tekniikka asettuu alitajuntaan ja lähetyksen ohjaaminen sujuu luontevasti.

Olo on välillä kovin riittämätön. Kantavatko minun juttuni? Alkukankeudet raastavat uskoa itseen, mutta riittämättömyyden tunteesta tässä työssä ei pääse myöhemmälläkään uralla eroon. Se seuraa mukana ja vaivaa kokeneitakin ammattilaisia, tehdäänhän nyt julkista ja itsestä ammentavaa työtä yleisön edessä.

KELLO 5.35

Käyn aamun lehtien, netin ja sosiaalisen median kimppuun. Aamulähetyksen luonteeseen kuuluu, että puheenaiheet ovat tuoreita, eikä suurinta osaa asioista voi suunnitella etukäteen. On vielä vajaa tunti aikaa ennen showta pohtia päälinjoja. Varsinaiset jutut syntyvät lähetyksen kuluessa tilanteeseen ja hetkeen tarttuen.

Jotta voi tarttua hetkeen, on oltava läsnä – kuin elämäntaito-oppaiden peruskamaa. Sitä tämä työ on. Läsnäoloa ja hetkeen tarttumista.

Nyt jo ymmärtänet, miksi studion on oltava ehdoton rauhan tyyssija.

Tyyssijani ja aamujeni näkymä

 

KELLO 6.29

Sanoinko rauha? Puhuinko tyyssijasta?

Rauhat ja tyyssijat, my ass. Uutisjuontaja astuu studioon ja on aika kääntää lähetys Pasilan studion valtakunnallisesta ohjelmasta Kuopion ”pöytään”. Tämä on jännittävin hetki: lähetyksen haltuunotto ja aamun ensisävelet. Tuntuu kuin jännitys mäiskisi rauhan tyyssijaani puukolla riekaleiksi.

Nappuloita, uutistunnaria, äänipöydän liukuja…. Ja hyvät huomenet, ne olen parina aamuna unohtanut kokonaan, kun tekniikkaan keskittyminen on vienyt kaiken huomioni. Nyt keskitän fokuksen alkuspiikkiin ja unohdan tietysti painaa uutisten tunnusmusiikin päälle – se pärähtää soimaan kovaäänisesti juuri kun uutisjuontaja alkaa puhumaan, eikä kuulija saa mistään mitään selvää.

Eka moka lähetyksen ensimmäisellä minuutilla!

KELLO 6.30.15

Hengitä syvään, huudan itselleni mielessäni, jottei paniikki sais valtaa.

Kuin tehostaakseni onnistumista piirrän mielikuvissa eteeni kuvan aivoistani, joissa äskeinen moka heiluu mustana pallerona. Kuvittelen siihen sormeni, jotka nappaava kiinni mustasta mokasta ja ottavat sen irti aivoistani. Ja sitten mokaaallero räjähtää taivaan tuuliin.

Ni, jos kysyt mitä viime viikkoina olen oppinut, ni vastaan, että tämän: Irrottamaan menneet virheet itsestäni ja menemään eteenpäin. Antaamaan mokien virrata ohi takertumatta niihin. Ei ole muuta tietä. On tehtävä virheitä ja opittava. Yritän muistaa elämäntaito-oppaat ja kiitän itseäni siitä missä onnistuin, sen sijaan että sortuisin torumaan virheistä.

Homma rullaa eteenpäin ja jos joku onkin jotain huomannut, ei hän enää kohta sitä muista. Radiossa sitä kutsutaan lähetysvirraksi; jutut, musiikki ja uutiset soljuvat toistensa perään virtana, ja meillä juontajilla yhtä juttua kertoessa katse on jo seuraavassa.

Eteenpäin!

KELLO 7.20

”hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin”

Minuutti on pitkä aika. Senkin minä olen oppinut viime viikkoina. Ja kolme minuuttia se vasta pitkä aika onkin. Tulee hirveä pissähätä ja on juostava vessaan. On biisin verran aikaa. Joskus aiemmin elämässäni minuutit ovat tuntuneet minusta todella nopeilta, mutta nyt niiden aikana ehtii vessan, keksimään aiheen puheeseen, vastaamaan nettisivujen lähetysikkunaan tulleisiin viesteihin…

Ehtii siinä myös vertailla itseään muihin. Välillä epävarmuus astuu kehiin. Mietin juontopariani. Hän on kokenut, osaa tämän homman, tietää mistä puhua. Minä en tunnu osaavan juuri nyt mitään.

”Ei ole oikeita tai vääriä juttuja”, on parini minua ohjeistanut. Minä olen varma, että on paljon vääriä asioita ja tiedän puhuvani niitä juuri nyt. Mietin pitäisikö minun kopioida, kokeilla toista tyyliä. En kuitenkaan osaa enkä halua esittää mitään. On oltava vain oma itsensä ja ammennettava siitä mitä on. On uskottava rohkeasti että juuri minä riitän. Ja tapani tehdä on ihan yhtä oikea kuin jonkun toisenkin.

Vai onko? Mitä kuulijat sanovat?

KELLO 7.32

Rakastan tätä hommaa – tiedän jopa, että parhaimmillani olen tällaisessa työssä. Mutta samalla pelkään enemmän kuin hetkeen.

Rakkaus ja pelko, jännä ristiriita. Toistensa äärilaidat (niistä olen niin monesti sinulle kirjoittanut, kuten tässä).

Tässä rakkaus, tuolla pelko. Ja yhtäkkiä: tässä pelko, tuolla rakkaus.

Ja pelkoni syy? Rakkaus. Se, että haluan olla täydellinen ja tuottaa parasta jälkeä, jotta rakkauteni näkyisi. Oma rimani on valtavan korkealla ja eniten tunnen pettäväni itseni, kun en juuri nyt pysty täyttämään omia odotuksiani kuuljoille tarjottavasta täydellisestä tarinasta.

KELLO 7.40

”murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään”

Nyt olen jäänyt studioon yksin. Vedän kuulokkeet korviin ja mikrofonini liun ulos. Suusta tulee jotain, mutten tiedä mitä.

Jokaisella puolella tunnilla ohjelmaan on puheelle mitoitettu oma aikansa, joka näkyy laskurissa tietokoneen ruudussa. Jäljellä olevaa puheaikaa ilmoittavat sekunnit rullaavat kohti nollaa hitaasti, ja on kaivettava koko päänsä ympäri, että ne saa käytettyä järkevästi; siis siten, että puhe on mielenkiintoista eikä vain ajan haaskaamista.

Sanottavaa on keksittävä, vaikka pää löisi tyhjää (ja sitä se tekee aika usein kokeneemmallakin konkarilla). Aika ajoin aiheet löytyvät vasta edellisen biisin aikana ihan viime hetkillä. Silloin on uskallettava heittäytyä sekä luotettava, että idea kantaa ja sille saa toimivan tarinankaaren.

KELLO 7.42

Otan kuulokkeet pois päästä. Äskeiset, koko maailmalle lausumanin sanat hävettävät. Tuntuu, että ne ovat menneet nappuloitten ja liukujen kanssa sekaisin. Minä haluan vajota maan uumeniin. Tuleeko tästä ikinä mitään? Vai pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja antaa periksi?

Juonnan biisin sisään ja astun studion lasisen oven ulkopuolelle.

”Perkele”, tokaisen ja palaan takaisin. Perkeleet eivät saa studioon astua, mutta joskus ne on pakko purkaa rauhan tyyssijan ulkopuolelle.

Uutisjuontaja katsahtaa minuun tietokoneensa takaa muttei tee manauksestani numeroa. Enpä taida olla ainoa maailmassa, joka on kärsinyt aloitusvaikeuksista tässä studiossa.

Hengitän syvään. On vain laskettava omaa rimaa. On annettava armoa ja uskottava, että taso palautuu aikanaan, kunhan tekniikka tulee tutuksi.

KELLO 7.59.20

Taas! Jälleen kerran olen unohtaa sen hiton aikamerkin!

Viittä sekuntia ennen tasatuntia Helsingin studiosta aikamerkki alkaa ilmottaa uutislähetyksen lähestymisestä. Musiikki on hiljennettävä alta pois, väännettävä liukuja, paineltava nappeja ja siirrettävä lähetys hetkeksi valtakunnan uutisiin Pasilaan.

Minun tehtäväni on seurata kellosta, että vaihto tapahtuu ajallaan, ja kello meinaa välillä unohtua. Nyt kaikki kuitenkin kulkee sujuvasti oikeassa tahdissa, ja siirto tapahtuu täydellisesti.

Kipaisen studion lasioville tuulettamaan. Rauhaa tyyssijassani ei rikota edes onnistumisen tunteilla ja juhliakin saa vain studion ulkopuolella. Kuten mokiin, onnistumiseenkaan ei jäädä kiinni, vaan katsotaan jo eteenpäin – se on virran luonne.

KELLO 8.12

”mus on voima, jota en voi vaimentaa…”

Minä olen tosin onnistunut vaimentamaan koko radiokanavan. Mitään ei kuulu mistään. Pitkään aikaan. Olen edelleen yksin studiossa.

Ennen kuin ehdin panikoitua, piirrän taas mielikuvissani eteen aivoni. Musta mokapallero pois ja ongelmanratkaisuun. Yksi äänipöydän liuku on jäänyt alas, ja nostaessani sen ylös musiikki alkaa soida. Tadaa!

KELLO 8.55

”woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-aaaah
woo-oo-oou”

Kahdeksan jälkeen iskee aina armoton väsymys, ja päässä ei soi Elastisestakaan kuin kappaleen c-osa. Aikainen aamuherätys luo juttuun ihan omat raaminsa. Banaania naamaan ja homma luistaa omalla painollaan.

Omalla painollaan? Huomaatko! Flow! Onnistun vetämään pari mieletöntä juontoa ja hätkähdän taas onnistumisen tunteesta. Minä rakastan tätä! Uutiset, juonnot, siirrot, napit – kaikki sujuu.

Woo-oo-oou-aaaah (studion ovien ulkopuolella, tietysti)!

Suorat lähetyspätkätkin kentältä on hoidettu onnistuneesti, juontoparini astelee jo takaisin studioon ja minä tiedän olevani turvassa.

KELLO 9.05

Turva, se se on. Vaikka päänsisäinen kaaos onkin välillä hurja, tiedän olevani turvassa. Juontoparini auttaa ja ohjaa minua varmoin ottein kun olen vielä alussa. Hän ei arvostele tai kyseenalaista, vaan kannattelee. Missään vaiheessa en pelkää jääväni yksin.

Mieleni palaa työpaikkaani norjalaisessa kalastajakylässä; sieltä kerroin sinulle kokemuksia uuden työn aloittamisesta ja tiimin voimasta (tuo tarina täällä). Sitä tämäkin on; tiimityötä. Turvallista yhteispeliä, ja vaikka lähetyksessä vitsaillaan ja naljaillaankin toiselle, ei häntä missään vaiheessa puoteta tai tyrmätä.

Nyt soi radiossa biisi ja valitsemme sen aikana aiheen. Vähän riskillä, tietämättä täysin mihin aihe tulee puheissamme johtamaan, tartumme siihen ja päätämme nopeasti suuntaviivat dialogiin. Toinen alustaa, toinen jatkaa omilla näkemyksillään ja sitten taas palauttaa pallon aloittajalle höystettäväksi ja sitä rataa. Nautimme rennosta puheen ja ajattelun virrasta, ja se kuuluu varmasti myös yleisöllemme. Tässä on tämän työn suola!

Yhteispeli toimii koko ajan paremmin sitä mukaa kun tutustumme paremmin. On tärkeää, että tiimi tuntee toisensa elämäntarinoineen, ja tapoineen sekä heikkouksine ja vahvuuksineen. Siksi mekin käytämme aikaa kahvipöytäkeskusteluissa studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen, kun se aamukymmeneltä loppuu.

KELLO 9.15

Kohta ollaan jo siellä, studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen. Olo on upea. Homma rullaa. Tiedän handlaavani homman, kun puoli kymmeneltä uutisjuontaja astuu sisään.

Tuntuu kuin olisin taas ihan oma itseni.

KELLO 9.39

Lähetysikkunan keskusteluun on tullut palaute.

Palaute sekä lämmitti että sai minut ajattelemaan: ehkä kuulijan rima ei olekaan niin korkealla kuin omani ja olenkin onnistunut työssäni oikein kelvosti.

 

Tiäks, jos hirveä määrä tapahtuu radiokuuntelijoiden korvien kuulemattomissa, niin vielä enemmän tapahtuu (aloittavan) juontajan päässä. Kaikenlaista hölinää pyörii ihan siellä oman pään sopukoissa, jonne kukaan muu ei näe. Suurin osa siitä ihan turhaa. Mutta se kaikki on koettava ja käsiteltävä, ja mentävä eteenpäin. On opittava ja huomattava, että pystyy, vaikka välillä horjuttaa.

KELLO 9.59

”Lähetysvirta radiossa ei lopu ikinä. Ohjelma ei pääty, vaan sen eri osat seuraavat toisiaan rullaten eteenpäin”, on juontoparini minua ohjeistanut miettiessäni kuinka lähetykseni lopettaa.

Virtaa. Sitä tämä on. On aika siirtää oma juontovuoro eteenpäin ja lähetys jatkettavaksi seuraavan käsiin.

On myös aika MaiLifelle tyypillisen elämänopetuksen:

Virtaa. Sitähän on koko elämä. Asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka rullaavat eteenpäin. Eri osia – onnistumisia ja epäonnistumisia – jotka seuraavat toisiaan. Tunteita, joihin ei liiaksi kannata kiinnittyä, sillä yhtä seuraa kohta virrassa seuraava.

Loput sä osaat kyllä lukea rivien välistä.

KELLO 13.08.45

Seuraavan aamun suuntaviivat on suunniteltu ja työpäiväni on päättynyt. Painan korviini kännykän kuulokkeet ja laitan musiikin soimaan.

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Onnenkyyneleet. Ne nimeomaan. Valtava onnentunne iskee kehoon, kun astelen kotiin. Mä rakastan tätä juttua! Nimeomaan siksi, että pääsen haastamaan itseäni, oppimaan uutta ja huomaamaan että pärjään.

Sehän on just sitä elämänvirtaa!

KELLO 13.10

Kävelen kohti kotia. Kadun varressa lepää styroksinen rasia. Varis nakertaa sen kulmaa. Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia. Aamuyön juhlijoiden eväät ovat sittenkin jääneet matkalle.

 

Maija Ilmoniemi muutti Helsingistä Kuopioon töihin Yleisradion Yle Suomi -maakuntaradioon ja kirjoittaa omia oivalluksiaan elämästä tässä MaiLife-blogissa. Seuraa Twitterissä ja Instagramissa @maijailmoniemi

 

Tällaista se on – työni, josta on tuntunut aiemmin jonkun kumman syyn takia hieman pelottavaltakin kirjoittaa. Mutta nyt, kuin tein niin monta oivallusta elämästä, oli pakko jakaa kanssasi yksi työpäiväni viime viikolta. Tänään, julkaistessani tämän tekstin vedin muuten ihan kaikista parhaimman aamun yhdessä juontoparini kanssa. Mikä flow! Tuntuu, että alkukankeudet alkavat olla selätetyt.

/Äm

Lainaukset Elastisen kappaleesta ”Eteen ja ylös”

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Posted on by

0

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.

POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

 

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?

PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Ulkopuolisena omassa elämässä

Posted on by

0

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Mielen leikki on karu – uusi työpaikka herätti huijarisyndrooman

Posted on by

2

Miksi olen valehdellut työhaastattelussa?

Istun uuden työpöytäni ääressä ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Selkää särkee, ja tasaisin väliajoin on vaihdettava istuinta toimistotuolista satulatuoliin ja takaisin.

Siis, miksi olen valehdellut itselleni? Sanonut haastattelussa osaavani sitä, ja olevani hyvä tuossa?

Ja nyt tässä! Istuessani jo ties kuinka monetta päivää uuden työpöytäni ääressä, tuntuu edelleen, että pää on tyhjentynyt kaikesta tiedosta ja osaaminen valunut ulos kehosta.

Olenko huijannut itseäni? Miksi ihmeessä nuo ovat minut tänne palkanneet?

MINÄ ELÄN NYT HUIMAN upeaa aikaa elämässäni. Aloitin kaksi viikkoa sitten uudessa, mielenkiintoisssa työssä ja muutin sen perässä minulle vieraaseen kaupunkiin. Maailman pitäisi olla auki mahdollisuuksia ja jännittäviä seikkailuja.

Mutta ei. Minä olen sellaisessa kokovartalopaniikissa, etten pysty nauttimaan nyt juuri mistään.

Uuden työn aloittaminen, huh, se on hurjaa. Se on hurjan hienoa, mutta samalla hurjan kamalaa. Mielen leikki on karu.

UUDEN TYÖPÖYTÄNI ÄÄRESTÄ näkee koko toimituksen. Nyt istun satulatuolissa ja tiiraan ympäri avokonttoria.

Olen varma, että jossain piilossa katseeltani on huone, jossa istuu joku, jolla on monitori suoraan auki työpistelleeni. Siellä piilossa hän kirjaa jokaisen tekemiseni ylös paperille arvioiden sitten suoritukseni – joka tietysti on surkea!

Esimies kävelee luokseni ja minä tiedän, että se tulee ilmoittamaan potkuista. Jännä tunne, miten jokainen kohti kulkeva ihminen saa säpsähtämään. Olenko tehnyt jotain väärin, olenko unohtanut jotain?

”Kiitos, hienosti meni”, se kannustaa ja minä tuijotan sitä kuin tyhjää seinää. Eikö se tajua mitä tämän kehon sisällä tapahtuu? Eikö se näekään myllerrystäni ja epävarmuuden hetkiäni?

Siirrän silmiä hitaasti ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja koetan sinä aikana ehtiä miettiä: voisinko minä sittenkin osata jotain tämänhetkisistä tuntemuksistani huolimatta?

SEURAAVA TYÖTEHTÄVÄ ILMESTYY nurkan takaa. Niin ne kaikki tehtävät nyt tulevat; uusina yllätyksinä. Jokaisen edessä joutuu asettumaan uuteen asentoon. Kun ei ole rytmiä ja rutiinia, ei tuntumaa työpaikan käytäntöihin tai kykyä hahmottaa kokonaisuutta suuremmassa kuvassa, omat pikkuruisetkin jutut tuntuvat isoilta ja haasteellisilta.

Kerran päivässä meinaa tulla itku. Se tulee juuri tässä hetkessä, kun eteen lävähtää joku uusi homma ja minun pitää saada kiinni langanpäistä: mitä pitää tehdä, millaisia teknisiä aparaatteja osata käyttää ja mihin järjestelmiin tuotokset kirjata.

Ehkä tämä helpottaa kun saan kiinni rutiinista, pohdin, ja alan suunnitella uutta juttua.

Työkaveri kulkee käytävällä kohti. On selvästi aikeissa sanoa jotain, ja minä sähköistyn valmiina ottamaan vastaan kritiikkiä.

”Se oli ihan älyttömän hyvä juttu, hei!”, se huikkaa ja minä jään suu auki äimistelemään positiivista palautetta.

Palaan työpöytäni ääreen. ”Huijarisyndrooma”, kirjoitan Googleen.

Minun työpaikkani ja työteverini ovat aivan mahtavia. Mutta epävarmuus uuden alussa saa koko systeemini sekaisin ja välillä epäilemään osaamistani. Tässä tosin olen vähän ihmeissäni, kun yllätin itseni puhumasta Kuopion murretta jutellessani haastateltavani kanssa.

NAPUTAN SORMIANI UUDEN työpöytäni pintaan. Malttamaton minä olen! Vaadin itseltäni valtavia. Pitäisi osata kaikki heti, kuulua heti porukkaan, hallita kaikki välittömästi. Kriteerit oman työn jälkeä kohtaan ovat älyttömät. Entäpä jos vähempikin riittäisi?

Mutta koska en ole ihan varma riittääkö, tässä minä istun uuden työpöytäni ääressä, nyt taas toimistotuolissa selkä särkien, ja käytän valtavia määriä aikaa perehtymiseen, uuden hahmottamiseen ja oppimiseen. Ja silti olo on koko ajan epävarma.

*ANTEEKSI, MUTTA VOISIKOHAN joku auttaa…”, kysyn mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta. Tätä vaivihkaista lähestymistapaa olen harjoitellut viimeiset 45 minuuttia. Olen yrittänyt kaivaa ja etsiä vastauksia vaikeaan asiaan ensin itse pitkään, koska en uskalla kysyä. Ehkä ne nauravat?

Mutta nyt on pakko.

”Anteeksi, mutta voisikohan joku auttaa…”. Mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta.

Kaikki työtoverini pysähtyvät ja lähtevät jokainen ryntäämään työpisteelleeni.

Niin. Ehkä he haluavatkin auttaa ja ymmärtävät. Ehkä he kaikki ovat joskus aloittaneet uutena työssään. Ehkä he eivätkään naura.

”HEI ONKO SULLA sellainen vailinainen olo?”, kuuluu yhtäkkiä keskeltä keskittynyttä hiljaisuutta. Uuden työpäytäni viereiseltä työpöydältä. Sekin on uusi.

Työkaverini, joka on aloittanut kanssani samaan aikaan tällä työpaikalla, sanoo suloisimmat sanat, jotka olen hetkeen kuullut.

Repeän nauruun, niin helpottunut ja huvittunut äkillisestä kysymyksestä olen.

Voi on! Olen vailinaisempi kuin vuosiin! Se on outo tunne. Mutta ihaninta on kuulla, että en ole yksin tuntojeni kanssa.

Ehkä vailinaisuus ja kummalliset pelot kuuluvat tähän juttuun. Ehkä jännitys on ihan normaalia. Ehkä kokemus osaamattomuudest on iso juttu itselle, mutta ehkä sitä ei kukaan muu ulkopuolelle näe.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen ihmisen tulisi aloittaa joskus uusissa työtehtävissä tai uusissa paikoissa. Uuteen asettuminen tekee kauniin nöyräksi. Uuteen asettuminen opettaa kärsivälliseksi. Pienet onnistumisen kokemukset (joita tulee koko ajan!) tuntuvat myös mittasuhteissaan järisyttäviltä, ja niistä voi nauttia. Ehkä juuri tästä kaikesta myllerryksestäkin minun tulisi osata nauttia.

Nämä ensimmäiset viikot minulla on upea mahdollisuus tehdä toimituksessamme töitä eri tehtävissä, jotta tutustun taloon hyvin. Tällä viikolla olin uutistiimissä. Ja kappas, kaksi uutistani päätyi ihan valtakunnan pääuutisiin asti Oli ihan pakko ikuistaa kameralle näkymä tietokoneeni näytöltä 😀

 

JOKA PÄIVÄ MINÄ tartun uuden työpöytäni ääressä härkää sarvista uudelleen ja uudelleen. Pistän itseni likoon aina johonkin uuteen haasteesen. Totean, että eiku kimppuun vaan ja katsotaan sitten matkan varrella mitä syntyy.

Ehkä voisin suoda itselleni armon ja maltin. Ehkä minun ei tarvitsekaan osata vielä kaikkea tai kokea olevani työyhteisön täysvaltainen jäsen. Kyllä ne asiat tapahtuvat. Pala palalta asiat alkavat hahmottua ja elämä helpottaa.

Ehkä ne eivät olekaan minulle potkuja antamassa – sillä taitaa olla syynsä, että juuri minä istun juuri tässä uuden työpöytäni ääressä.

KUULOSTAAKO TUTULTA? Oletko sinä kokenut tällaista uuden alussa? Miten ja milloin pääsit yli mielen myllerryksistä?

 

 

 

Mielenkiintoista merkityksen metsästystä

Posted on by

0

Jos olisin tiennyt syyskuun yhdeksäntenä vuonna .2016 millaiselle matkalle joudun seuraavien kuukausien aikana, olisin linnoittautunut koko viikonlopuksi yksin kotiin, enkä lähtenyt minnekään.

Mutta koska näin en tehnyt, elämästäni muodoistui odottamatta kovin kummallinen. Mielenkiintoinenkin, kun asian vain osaa siltä kantilta ottaa.

Voisi ajatella, että nyt, kohta kahdeksan kuukautta (voi hyvä luoja, miten kauan siitä jo on!) onnettomuuden ja viisi kuukautta leikkauksen jälkeen elämä alkaisi jo normalisoitua ja asettua uomiinsa. Mutta ei, uusia yllätyksiä nousee esiin päivittäin. Kuntoutuminen ja parantuminen isosta vammasta ja leikkauksesta on lyönyt minut välillä ihan sanattomaksi kaikilla mittareilla. 

Minä elän nyt sellaisia aikoja, että näistä viikoista on vain kaivauduttava vaan jollain voimalla läpi. Välillä tuntuu, ettei voimaa ole ja itselleen joutuu antamaan valtavasti armoa. Jostain kummasta paikasta se voima kuitenkin aina löytyy. Usein suurinta voimaa on se, että kykenee ja uskaltaa antaa vain asioiden ja ajatusten olla.

SAATTAISI AJATELLA, ETTÄ kun vihdoin pääsee itsenäisesti liikkeelle ja jalka alkaa taas kantaa paremmin, vamman vaikutukset elämään alkaisivat vähentyä. Saattaisi kuvitella, että pitkät, yksin vietetyt ja sängyssä maatut kuukaudet olisivat kerryttäneen energiaa ja intoa.

Mutta ei. Niin pitkään kun toinen jalkani on puolikuntoinen, minä en ole oma itseni. Tämän olen huomannut viime viikkoina, kun olen vähitellen palannut töitteni pariin. En jaksa edelleenkään seistä pitkiä aikoja putkeen. Liioin se ei kestä istumistakaan kerralla pitkään, ja koko ajan on venkslattava itseään ylös ja alas. Jalassa on jotain vähän ns. normaaliin polvileikkauspotilaan kuntoutumiseen kuulumattomia ongelmia, ja ne tekevät olemisesta sietämätöntä. Tämä tietysti aiheuttaa stressiä. 

Ehkä kaikista yllättävin minulle on ollut se valtava väsymys, joka on iskenyt minuun kaiken kokemani jälkeen ja näiden kuukausien seurauksena. Energia on vähissä ja pienikin tekeminen syö sitä valtavasti.

OLEN POTENUT VALTAVASTI huonoa omatuntoa siitä, ettei minulla juuri ole aiheita kirjoitettavaksi blogiin. Voimat on pakko priorisoida, ja myös pohtia millaisen muodon blogini jatkossa saa. En halua kirjoittaa koko ajan vain polvestani ja haasteellisesta elämäntilanteesta, joten on parempi olla nyt enemmän hiljaa. Mutta välillä on myös tärkeää valottaa prosessia, joka on meneillään –sillä se on hyvin inhimillinen ja luonnollinen. Ne, jotka ovat kokeneet tällaista itse, tunnistavat tilanteeni varmasti, ja niiden, jotka eivät, on myös tavallaan hyvä kuulla, että näinkin voi olla.

Ja nyt on välillä vähän niin ja näin.

Mutta kovin mielenkiintoista tämä on! Kehossa ja mielessä tapahtuu monenlaista tällä hetkellä, ja minua kiinnostaa kovasti se, mitä kaikkea tälläinen vammautumisen prosessi ihmiselle oikeastaan tekee: kuinka se vaikuttaa fyysisesti ja psyykkisesti ihmiseen kokonaisuutena. Väsymykseni on varmasti seurausta ravinnon ja vitamiinien puutteellisuudesta, vähäisestä liikunnasta sekä psyykkisestä paineesta.

Olen saanut elämässäni usean kerran vähän eri tavoin kokea sen miltä tuntuu, kun on tunnustettava itselleen se, että ihminen ei pysty aina kaikkeen. Että ihminen on osa luontoa, sen armoilla ja kontrolloimattomien voimien vietävissä. Silloin on vain osattava päästää irti ja antaa itselleen armoa. Ja se on hyvin mielenkiintoista.

EN OIKEIN VOI tämän paremmin tilannetta tai tätä asiaa sanoin kuvata, etkä sinä sitä voi tietenkään täysin ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. Tässä pienessä hetkessä kaikki kokemani tuntuu välillä lohduttomaltakin, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun asiat ovat paremmin, näkee kaiken kauneuden ja sen kuuluisan merkityksen. Ja se se sitten vasta mielenkiintoista onkin, kun tuo merkitys löytyy.

Sitähän elämä on – mielenkiintoista merkityksen metsästystä!

Nyt nukkumaan, ystävät! Uusi, mielenkiintoinen päivä odottaa.

Tänään oli ihana työkeikka tämän työkaverin kanssa, kun kävin lukemassa Muumi-satuja päiväkotilapsille. Näin me Mörön kanssa mörköilimme ennen keikkaa.

/Äm 

Keho kiukuttaa kovimmin – ajatus armollisuudesta

Posted on by

0

Armollisuus on jännä juttu. Vaikka minäkin sitä olen joutunut elämän koetosten myötä opettelemaan jo aikamoisen lastillisen, ja jopa luullut olevani tässä asiassa parempi ihminen, niin kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan.

Fysiotrapiani on kummallinen prosessi. Kuntoutus nostaa esiin yllättävän suuren määrän kaikenlaisia kiusallisia kummituksia; sellaisiakin, jotka eivät millään tavoin liity polveni kunnon kehittymiseen, vaan pääni sisäiseen mellakkaan.

Faktahan on, että minä en pysty elämään täysin normaalia elämää tai tekemään työtäni niin pitkään kuin polveni on kokonaan kunnossa. Tämä tarkoittaa, että pitkälle ensi syksyyn on maltettava odottaa tiettyjen asioiden suhteen – kuntoutusprosessi on pitkä. Vaaditaan malttia ja armoa, enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä nyt minä en määrää toipumiseni tahtia. Keho paranee omaa luonnollista rytmiään, ja minä voin vain edesauttaa sen tapahtumista säännöllisellä harjoittelulla.

Etenemistä toki tapahtuu jatkuvasti, ja erityisesti viime viikolla otettu iso askel oli merkityksellinen. Polvi itsessään on jo paljon parempi ja toipunut leikkauksesta hyvin, mutta virheasentoihin taipunut kehoni ja kuukausien varrella heikoksi hajonneet lihakseni tuottavat paljon päänvaivaa. Samalla paineet oman elämän peruspärjäämisen suhteen ovat kovat: Tuleva pelottaa ja olosuhteiden pakosta väliin jäävät mahdollisuudet harmittavat. Rahaa ja työmahdollisuuksia vilisee edelleen ohi, vaikka minä haluaisin jo päästä elämänsyrjään kiinni. Ja päivittäin minä puhkun ja puhisen ja kiroilen. Kihisen kiukkua, kun kävely on vaikeaa. Hakkaan päätä seinään, kun kuntoutusharjoitukset eivät onnistu. Tiuskin tuskaani, kun kehitys ei ole toiveeni mukaista. Puren hammasta, ja yritän puskea rajojen yli.

 

TÄHÄN MENNESSÄ KUNTOUTUKSENI pääpaino on ollut lihasteni hermottamisessa ja hitaassa herättelyssä, pienissä toistoissa ja kevyessä työssä. Tänään fysioterapiassani oli ensimmäinen kunnollinen kuntosalisessio. Fysioterapeuttini treenautti minua ja minä puhkuin ja puhisin ja kiroilin. Purin hammasta, ja yritin puskea rajojen yli.

Tunnin jälkeen fysioterapeuttini istutti minut penkkiin, katsoi silmiini ja sanoi:

–Kaikista eniten minä toivoisin, että sinä antaisit itsellesi enemmän armoa. Olet kovin armoton kehoasi kohtaan. Etkö näe, miten pitkä matka on jo tultu? Miksi vaadit itseltäsi jotain, mitä ei ole edes vielä tarpeen saavuttaa? 

Ahdistuin fysioterapeuttini kysymyksestä. Enkö todellakaan ole oppinut mitään armollisuudesta tähän mennessä?

Viikko sitten otin isoimman askeleen fyysisesti koko kuntoutusprosessissani. Tänään taisin ottaa suurimman henkisesti. Tajusin, että koska oma kehoni on ainoa esteeni elää normaalisti, kiukuttaa se nyt kovimmin. Kun en voi hallita muuta ympärilläni, kiinnittyy kiukkuni omaan vartalooni ja kohtelen sitä armottomasti: riivaan ja ruoskaan. Koska ruumiini on minut pettänyt, ja keskeyttänyt elämäni kuukausiksi, kaikki epätoivo ja harmitus konkretisoituvat sen kautta.

 

KIUKKU ON OUTO ASIA. Sen on päästävä purkautumaan jollain tavoin, jotain kautta. Minä ymmärsin tänään tekeväni sen kehollani. Mutta mitä vielä, minä tajusin, että armollisinta juuri tänäään on antaa kiukkuni tulla ulos kuten se haluaa. Kun annan armon, osaan myös pyäshtyä kiittämään, näkemään jo kujettu polku.

Tänään kiitän kehoani jokaisesta otetusta askeleesta, pienimmästäkin vuodatetusta hikipisarasta ja siitä, että kiukustani huolimatta kehoni parantuu, voimistuu ja vahvistuu. Armolla.

img_5294

 

Elämää voisin kiittää tänään ensimmäisistä kerroista! Niitä kun minun tieni on nyt tulvillaan. Eilen oli taas yksi eka kerta: lähdin ensimmäistä kertaa ulos ja lääkäriin ilman yhtään kyynärsauvaa. Joskus tulee vielä se päivä, kun ekaa kertaa lakkaan ottamasta kuvia jaloistani. Mutta se päivä ei ole vielä tänään, sillä näillä koivilla on vielä monta tarinaa kerrottavanaan.

/Äm