Olenko aktiivimallin mukainen ihanneyksilö: työn perässä muuttanut ja onneton? – Ei ketään voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan

Pohjois-Savossa on satanut valtavasti lunta viime viikkoina. Sitä ei taida sieltä etelästä käsin tajutakaan, kun siellä kuulemma vain sataa vettä ja on pimeää?

Olin tänään lumitöissä muutaman kymmenen kilometrin päässä Kuopiosta ehdalla pohjois-savolaisella maatilalla. Satuin viime viikolla harmittelemaan radiossa, etten minä, kerrostalon asukki, pääse pihahommiin ja tällaisiin talvisiin ”oikeitten ihmisten” töihin. Ja sitten jo eräs kuulijani kutsui minut lumenluontihommiin kotipihalleen!


ON JÄNNÄ, MITEN toisin silmin elämän voikaan nähdä silloin, kun hyppää hetkeksi omastaa arjestaan jonkun muun elämään – tarttuu lapion varteen ja alkaa kauhoa lunta niin, että hiki nousee pintaan.

Lumityöt tehtyämme ehtoinen isäntäni keitti meille pannukahvit avotulella. Samalla hän kertoi elämästään. Hänen sukunsa oli asuttanut tätä maataloa jo 1800-luvulta, ja koko maailma oli ollut hänelle aina tässä kylässä.

Mutta sitten tuli lama, vaikeat vuodet ja pakko; oli muutettava töihin toiselle puolelle Suomea pieneen kerrostaloon.

–Ja koko ajan minä ikävöin kotiin, hän kertoi ja kuvaili koskettavin sanoin, kuinka onnellinen oli, kun lopulta pääsi takaisin tänne rauhansa ja rakkautensa tyyssijaan.

Minä näin hänessä itseni.

 

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Tämän päivän työnantajani, uusi ystäväni isäntä Jussi keitti minulle ulkohuvilassa pannukahvit.

 

OLEN MUUTTANUT TAANNOIN töihin vieraaseen kaupunkiin – vähän ehkä nykymallia vastavirtaan, Helsingistä Pohjois-Savoon. Rakastan työtäni, mutta samalla vieraalle paikkakunnalle muutto painaa mieltä ja ikävä kotiin on valtava.

Kirjoitan tämän ajatuksen puhtaasti omasta kokemuksestani, en mistään poliittisesta näkemyksestä käsin. Se heräsi seuratessani viime päivien vilkasta keskustelua työttömyysturvan aktiivimallista.


MAAILMAA NYT TÄÄLTÄ maaseudun näkökulmasta katsoen, itse töiden takia kotoa lähteneenä, mittarini meni punaiselle jo viikonloppuna lukiessani ministeri Kai Mykkäsen aktiivimallia käsittelevän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomissa.

”On myös kysyttävä, miten pitkään kukin meistä voi vaatia yhteiskunnalta normaalitasoista työttömyysetuutta olematta valmis muuttamaan paikkakunnalle, jossa työhön on mahdollista päästä, ministeri Mykkänen kirjoitti (HS 30.12.2017).

Ja sitten tänä aamuna kansanedustaja Juhana Vartianen lisäsi pökköä pesään:

”Jos ei ole mahdollisuuksia, niin silloin pitää muuttaa työn perässä pois. Niin ihmiset ovat aina tehneet. Ei meillä ole Suomessa tällaiseen hyvinvointirevohkaan varaa, elleivät ihmiset ota itsestään sillä tavalla vastuuta, että muuttavat työn perässä toiselle paikkakunnalle”. (Lainaus: IL, 3.1.2018)

On totta, että jotain työttomyystilanteelle on tehtävä ja rakenteita muutettava; osaan ymmärtää näiden miesten näkemykset sekä aktiivimallin yrityksen enkä kiistä, etteikö myös ”elämäntapatyöttömyyden” ilmiö olisi olemassa.

Mutta kuulkaa, Ministeri Mykkänen ja kansanedustaja Vartiainen: Ketään ei voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan vasten tahtoaan!


VOIKO YHTEISKUNTA TODELLA vaatia, että esimerkiksi ihminen, joka on koko elämänsä asunut maaseudulla, ehkä pitkäaikaistyötön, joutuisi muuttamaan hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, kiireiseen kaupunkiin pieneen yksiöön, kauas läheisistään ja perheestään – vain tehdäkseen töitä?

Ajattele: Näin tulkiten, minähän olen aktiivimallin kaltainen ihanneyksilö! Olen muuttanut työn perässä toiselle paikkakunnalle, jotta en olisi työtön ja samalla olen ihan hemmetin yksinäinen ja onneton kun kotini ja läheiseni ovat satojen kilometrien päässä. Tällaisiksiko yhteiskunta meidät nyt haluaa? En voi uskoa, että tällainen ajattelu millään tavoin kannustaa työllistymään.

Minulla ei onneksi ole hätää: työni on innostava ja se auttaa jaksamaan. Osaan pitää itsestäni huolen, etsiä ystäviä ja ratkaisuja, enkä näin ole esimerkiksi terveydellisessä vaarassa. Mutta jos minullakin on näin vaikeaa ja yksinäisyys meinaa välillä tappaa, miten olisikaan niillä, joilla ei ole samoja valmiuksia muutokseen?

Sanotaan, että esimerkiksi yksinäisyys on yksi suurimpia kansantaudeistamme nyt. Onko mietitty, mitä tällaiset vaateet, joita valtionjohto ja kansan edustajat nyt lausuvat, tulevat maksamaan yhteiskunnalle onnettomina ja sairaina ihmisinä?

Tämä on yksi, kärjistetty näkökulma aktiivimalliin, mutta sen sanoma on selvä: Kyllä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointivaltiota kuinka olisikin jo kyseenalaistettava, on oltava muitakin arvoja kuin työ ja yksilö.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Se on lumenluonti kovaa hommaa. Yritin purkaa navetan oven eteen kerääntynyttä, lähes kaksimetristä lumikasaa.

 

 

 



Työllistämisen edellytysten parantaminen on yksi ratkaisu

Ministeri Mykkänen peräänkuuluttu mielipidekirjoituksessaan mallin arvostelijoilta konkreettisia ehdotuksia sitä korvaamaan.

Aktiivimalli on nyt kohdentanut keskustelun tietysti työttömyysturvaan, työn hakemiseen ja vastaanottamiseen, yksilön työllistymiseen, mutta entä sen antaminen; siis yksilön työllistäminen?

Olen ollut itse myös pienyrittäjänä ja työllistäjänä, ja haluaisin kiinittää päättäjien huomion tämän keskustelun yhteydessä myös työllistämisen ongelmiin. Puhutaan tietysti järjestelmän eri osa-alueista, mutta harvoin mikään ongelma ratkeaa vain yhtä palapelin palaa liikuttamalla. Liioin ei mikään yksittäinen asia ratkaise isoa ongelmaa, mutta entä yritykset: millaiset ovat niiden mahdollisuudet työlllistää?

Monet, erityisesti pienet yritykset painivat tälläkin hetkellä ongelmissa; halua ja tarvetta palkata olisi, mutta työvoiman palkkaaminen on liian kallista. Jotta kysyntä ja tarjonta kohtaisivat myös näin päin, olisi myös tarpeen pohtia, miten yhteiskunta voisi tukea työllistäjää työvoiman, esimerkiksi ensimmäisen työntekijän palkkaamisessa? Sillä uskokaa tai älkää, myös täällä maaseudulla on yrityksiä, jotka voisivat kasvaa ja kehittää näin myös aluetta ympärillään, jos voisivat työllistää.

Muistan, että jossain juhlapuheissa on sanottu, että Suomen tulevaisuus on kiinni innovatiivisissa yrityksissämme.



 

Mainokset

Kun kukaan ei halua

Niin meni kesä ja tuli syksy. Kuukauden päästä minulla on syntymäpäivä, ja lokakuun ensimmäinen on aina tarkoittanut tosi syksyä. Vuoden kymmenes kuukausi. Sitten taas yksi vuosi syntymästäni on vierähtänyt. 30 päivää aikaa ja minä täytän 33. Joku sanoo, että luku 33 symboloi korkeinta hengellistä tietoisuutta, jonka ihminen voi saavuttaa. Onnea? Minä lasken erilaisia numeroita ja ajanjaksoja, jotta pysyisin kärryillä edes jossain. Viiden kuukauden päästä alkaa uusi vuosi. Olisiko se vihdoin vuosi, jolloin minun onneni kääntyy? Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Seitsemän vuotta sitten perustin yritykseni. Siitä alkoivat rankat, mutta opettavaiset vuodet. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet täyttä myllerrystä. Tarkoittaisiko luku 2015 minulle seitsemän vuoden onnentäyteistä putkea?

Yhdeksän kuukautta on kulunut siitä kun palasin Suomeen. Neljä kuukautta ylämäkeä ja viisi alamäkeä – noin karkeasti. Nyt on taas kova vauhti alas. Sata kilometriä tunnissa. Yksinoleminen, mitääntekemättömyys ja tarpeettomuus: kolme asiaa, joihin voisi kompastua.

222 kirjaa kirjahyllyssäni. Nekin minulla on ollut aikaa laskea. Hieno kakkosista koostuva luku. Jännä sattuma että niitä on juuri tuollaisen samasta numerosta koostuvan luvun verran! 33 vuotta ja 222 kirjaa. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä näyttämällä sarjan samoja numeroita. Uskoo ken uskoo; ehkä enkelit ovat vihdoin lähellä.

* *

Sattumaa? Enkeleitä? Tämä oli minun kahdessadaskahdeskymmenestoinen kirja. Sain sen perjantaina postissa yllätyksenä. Kyllin hyvä. Lempeämmän elämän käsikirja.

aistillisuus

Silti 24 tuntia vuorokaudessa mielessä pyörii tarpeettomuus. Oletko sinä ollut sellaisessa tilanteessa, että kukaan ei tarvitse? Että kukaan ei halua? Tiedätkö miltä tuntuu, kun jää kaiken ulkopuolelle? Yksin.

* * *

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä ajatustani jo parin viikon ajan. Siis sitä oivallusta, jonka olen tehnyt tässä kuluneiden kuukausien aikana. Että minä todella ymmärrän miksi joku ihminen menettää elämänhalunsa. Alkoholisoituu tai syrjäytyy – muuttuu itsetuhoiseksi. Niin. Olen ollut siellä itsekin. Niissä tunteissa ja tunnelmissa, joissa olisi hirveän helppo vain hypätä pois kelkasta ja antaa väärin päin pyörivän maailman mennä omia menojaan. Paeta vaikeita elämäntapahtumia, yksinäisyttä ja tarpeettomuutta; kuinka ihanaa olisi kun joku vain tulisi ja ottaisi pahat ajatukset pois! Kun epäonnistuminen seuraa toistaan eikä saa positiivista palautetta mistään. Kun tuntuu, ettei riitä tai kelpaa. Sinäkin ehkä olet joskus koenut niin?

Olisi niin paljon helpompi välillä turruttaa mielensä liian isojen kysymysten alla. Kääntää off-asentoon aivot, jotka surraavat ihan liikaa, kokea hyvän olon nousevan kehossa ja päästä vapaaksi. Edes hetkeksi. Tai vain vetää turvaketju kerrostalonoven suojaksi ja linnoittautua yksin kotiin – siihen viimeiseen paikkaan, johon ihan jokainen maailman murhe ei yletä?

Me katsomme niin ylen heitä, jotka pyörivät kaduilla likaisina, pää sekaisin tai jätämme oman onnensa nojaan ne, jotka huutavat yksinäisyyttään. Monet heistä ovat vain tavallisia, onnettoman elämän runtelemia ihmisiä, voimattomia taistelemaan yksin itseään pinnalle. Se meiltä unohtuu.

* * *

Miksi toiset ihmiset ovat alttiita itsetuhoisuudelle tai henkiselle lannistumiselle vaikeissa tilanteisissa ja toiset taas eivät? Minä kuulun niihin, jotka eivät näe mielen turruttamista tai yksin jäämistä oikeana vaihtoehtona. Mutta ymmärrän täysin miten joku toinen näihin ratkaisuihin päätyy.

Olen päättänyt valita omaksi strategiakseni selviämisen: tunteiden tuntemisen ja niiden käsittelemisen. Toimimisen, vaikka siihen ei aina olisi halua, kun tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Selviäminen on jatkuvaa työtä, mielen asettamista päivittäin oikeaan asentoon. Mutta yksi kerrallaan möröt katoavat.

Tilanteessa, jossa usko elämään on vähissä, olisi todella tärkeää saada onnistumisen kokemuksia. Liikkuessani nykyisin Helsingin kaupungissa katson hyvin tarkkaan ihmisiä, joista syrjäytyminen ja elämän rankat käänteet paistavat läpi. Kunpa voisin auttaa heitä. Ei minulla ole sellaista koulutusta, joka auttaisi toimimaan heidän kanssaan. Mutta silti minä haluaisin tehdä jotain – kertoa, että vielä on mahdollisuus ottaa elämä omaan haltuun ja auttaa jotain ihmistä askel kerrallaan jättää turvaa antava alkoholi pois tai metri kerrallaan harjoitella omalta ovelta poistumista.

keksi2

Minä etsin nyt töitä sekä omaa paikkaani maailmassa ja mieltäni vaivaa alituiseen iso kysymys: miksi kukaan ei tarvitse minua? Onko minusta mitään hyötyä kenellekään? Saanko töitä? Saanko tehdä niitä asioita, joita rakastan? Kääntyisikö onneni jo monen vaikean vuoden jälkeen? Miksi epäonni seuraa toistaan?

Olen lukenut nyt useaan otteeseen toissa viikolla ilmestyneen Hesarin mielipidekirjoituksen, jossa kaltaiseni, korkeasti koulutettu nainen kertoo työnhakuhelvetistään. Siitä, kuinka vastentahtoinen työttömyys on hänet syrjäyttänyt: hän on päättänyt jäädä kotiin odottamaan ihmettä, koska kukaan ei ole häntä halunnut palkkatöihin pitkän yrittämisen ja satojen hakemusten lähettämisen jälkeen. Kun töitä ei ole, hän on valinnut jäädä pois yhteiskunnan kelkasta. Voimattomuuden tunteen alla hän on päättänyt alistua ja ryhtyä passiiviseksi odottajaksi.

”Ehkä on parempi, että pysyn hiljaa omassa kodissani odottamassa sitä hetkeä, että puhelin soisi ja pääsisin työhaastatteluun. Että minut valittaisiin. Sitä tunnetta ei varmasti voita mikään”, hän sanoo, ja minä tiedän tarkalleen mitä hän ajattelee. Se on se viimeinen keino suojella itseä, ettei mene kokonaan rikki.

Me jokainen haluamme kokea, että joku tarvitsee. Että meillä on joku paikka ja tehtävä maailmassa ja että kuulumme johonkin. Että voisimme tehdä jotain merkityksellistä jonkun kanssa ja jollekin. Että olemme haluttuja. Kun näin ei ole, näkee aika toisen perspektiivin elämään; yksinäisyyden, jatkuvat pettymykset ja tarpeettomuuden. Ja jos mieli ei näitä tunteita kestä, se alistuu – hyvin helposti. Sitten sitä menee ja tarttuu pulloon tai vetäytyy yksin kotiinsa.

wecangetnew

Elämä on valintoja. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä itse päättää. Sitä voi turruttaa tunteensa niiden pelossa tai mennä täysillä niitä kohti. Voi jäädä kotiin kun tuntuu, ettei maailma tarvitse. Tai sitten voi tehdä jotain pitääkseen mielensä virkeänä ja vastaanottavaisena, sillä kuten viime viikolla kirjoitin: Me voimme saada uutta! Siihen on uskottava.

Minä olen ajatellut näin: sillä välin kun odotan ja etsin sitä jotain, miksi en käyttäisi energiaani johonkin toimintaan. Sellaiseen tekemiseen, josta voisi olla jollekin hyötyä. Ajattelen, että kun antaa ja toimii, voi myös saada.

Ja siksi kysyn sinulta: missä minua voitaisiin tarvita juuri nyt? Missä on kiire, mutta ei mahdollisuutta maksaa apulaisille palkkaa? Auttamaan A-klinikkasäätiön neuvontapisteessä? Käymään vanhusten kanssa ulkoilemassa? Leikittämässä lapsia leikkipuistossa? Tunnetko sinä jonkun, joka kaipaa nyt apua?

Mä olisin tässä.

/Ämmä, joka on tänään 32 vuotta, 11 kuukautta ja 0 päivää, siis 12023 päivää tai 32,92 vuotta tai 395,00 kuukautta tai 1 717,57 viikkoa tai 288552 tuntia tai 1038787200 sekuntia vanha – ihan miten sen haluaa laskea