Suomalainen mies, sinä olet ihana!

On miesten viikko! Huomisen radiolähetykseni aion omistaa kokonaan teille ihquille miehille (kannattaa muuten kuunnella!). Nelituntista lähetysta suunnitellessani tulin kaivelleeksi mitä on tullut aiheesta ajateltua.

No, esimerkiksi näin:

”Tiedätkö, suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.”

Lue tästä (jatkaaksesi koko tarinaan, klikkaa ”Viev original post” -linkistä) tarinani suolta ja siitä miten päädyin tähän päätelmään miehistä…

MaiLife

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni

View original post 2 143 more words

Mainokset

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

IMG_4174

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

IMG_5568

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

varjo2

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

 

web-reso-2412

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Suorat sanani: Naisella täytyy olla omat rahat

Matkani varrella olen kyllä tullut oppineeksi mutia myöten jos jotain. Kodin Kuvalehti pyysi minua lausumaan suorat sanat rahasta, ja minähän kerroin avoimesti ja rehellisesti, mitä kokemani on minulle opettanut rahasta. Nämä olisivat kenties asioita, joita sanoisin tyttärelleni jos minulla sellainen olisi.

Vaikka kyllä minä sitäkin mieltä olen, että uuteen voi heittäytyä toki myös rahatonna! Mutta kuten minun stoorini kertoo, se on sit vaan vähän hard corempi seikkailu se, enkä sitä ehkä ihan kaikille suosittele.

img_4088

Juttu sähköisessä muodossa ja paremmin luettavissa Kodin Kuvalehden netissä täällä!

 

Ja lisää minun ajatuksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä.

 

 

 

Vilautteluja

Täydellinen työviikko. Ajattele, että on jo perjantai!

Ehkä onkin ihan hyvä pistää viikonlopuksi vähän jarruja päälle, sillä tällä viikolla minusta on kuoriutunut varsinainen vilauttelija.

Kato meil on alotettu kerrostalossa parvekkeitten maalaaminen.

Noh.

Siinä sitten eilen aamulla verhon raosta kurkistelemaan, et mites toi ilma. Olin sillai ku naiset nyt normisti kerrostalon ikkunaan Helsingissä menee, niinku ilman paitaa tai rintaliivejä tietty.

Noh.

Siinä sitten remonttimies.

Hetki priceless. Etenkin kun mä olin sillai miten nyt naiset normisti tupeeraa tukkaansa että se kohois sillai nätisti, ni tupeerannu tällasen Sekaisin Marista/All about Mary -leffan tupeerauksen, joka… noh… se joka on nähny leffan, tietää.

13318948_10153927952409457_1879572634_n

Sanoinko jo, että hetki priceless?

Mut luojankiitos mä olin ehtinyt kumminkin meikata jo!!!

NOH!

Mutta sitten tänään!

Ni, tänään sit istun Helsingin trendikkäimmän ravintolan Löylyn unisex-vessassa, ni OVI ON JÄÄNY LUKITSEMATTA.

Noh.

Mieshän se siitä sitten ovesta sisään ku istun pöntöllä.

Ni, minä siinä sitten housut nilkoissa ja takamus paljaana, että: ”Voisitko kumminkin mennä toiseen koppiin.”

Hetki priceless!

Priceless oli myös se hetki siinä lavuaareilla vierekkäin käsiä pestessä. Tyyppi ei hirveästi sivulleen vilkuillut.

Jengi, naurua ja relausta; tää on vaa elämää!

Vilautteluja ja vipinää viikonloppuusi!

/Äm

 

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

IMG_0785

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

IMG_1057

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

IMG_1050

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

IMG_1052

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

IMG_0916

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

IMG_1018

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

IMG_1051

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

IMG_1056

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

IMG_1053

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

IMG_0957

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

IMG_1059

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

IMG_0930

Martimojärven aamumaisemissa

IMG_0990

Kivalon autiotuvalla

IMG_0944

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Eikö mies ole yksinäinen?

Sähköpostini pursuaa viestejänne. ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”, kirjoitin torstaina, ja hauska trampoliinihaasteeni on saanut teidät liikkeelle.

Teidät naiset.

Sähköpostissani on valtava määrä jakamianne tarinoita yksinäisyydestä sekä 12 ilmoittautumista tapahtumaan. Kaikki naisilta. En ole vielä kerryttänyt kovin suurta aineistoa tutkimuksiini yksinäisyyden ilmenemisestä yhteiskunnassa, mutta silti en voi pysähtyä miettimään: eikö kukaan mies ole yksinäinen? Miksi yksikään omaani vastakkaisen sukupuolen edustaja ei ole ilmoittautunut mukaan? Tiedän, että lukijakunnassani on valtava määrä miehiä ja tämä kutsuni näyttää tavoittaneen kymmeniä tuhansia ihmisiä, joten on kovin ihmeellistä että en kuule sinusta, mies!

Miksi?

Jaken kanssa oltiin jo lähellä, mutta hänkin epäröi:  ”…tuntisin oloni ehkä vielä yksinäisemmäksi. Tämäkö minusta on tullut – 40-vuotias mies kaikkien näitten yksinäisten seurassa”, hän kirjoitti minulle. Joko luit tämän keskustelumme?

* * *

En usko, että niin on, mutta ihmettelen: ovatko naiset miehiä yksinäisempiä?

En tiedä, onko näin todella, mutta pohdin: eivätkö miehet uskalla tunnustaa olevansa yksin?

En oleta, että tämä olisi tapaus, mutta kysyn: mies, miksi yksinäisyys hävettää?

En odota, että tämänkään kirjoituksen jälkeen kukaan mies yksinäisyydestään avautuu, mutta toivon. Toivon, että ajatukseni ja toimintani antavat yksinäisille sukupuolesta riippumatta rohkaisua ja voimaa kohdata toisia ihmisiä – vaikka oman haavoittuvuuden ääneen sanominen pelottaisikin ja tuntuisi helpommalta kääntää selkä eteen tulevalta mahdollisuudelta.

* * *

Sähköpostissani on vielä kolme paikkaa avoinna uusille ilmoittautumisille. Tulethan mukaan? Minä haluan kohdata sinut!

ihanok

/Äm

 

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

 

ulkoistettu

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

 

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

 

profiili

Kirurgin profiiliteksti…

 

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

 

IMG_8362

 

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

 

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

 

IMG_8353

 

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

 

IMG_8367

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

 

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

 

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

 

kirjat

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa.

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa.

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

 

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

kaunis3

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”.

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa.

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

 

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

 

herkku4

 

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

 

Tämä blogi englanniksi täällä.

Sinkkuus satuttaa syvältä – voisiko tässä olla syy?

Olen mykistynyt siitä kuinka paljon kosketuitte toissapäiväisestä kirjoituksestani ”Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.” Olette lukeneet blogiani taas valtavat määrät ja lähettäneet minulle paljon viestejä ja palautetta. Olette jakaneet kokemuksianne, kannustaneet ja kysyneet. Olemme käyneet hienoja keskusteluja sinkkuudesta ja siihen liittyvästä lapsettomuudesta.

Kuten kirjoituksessani kerroin, tämä sinkkuuteni on minulle aiheita, jotka ei ole ollut aktiivisella agendallani juuri lainkaan muiden isojen elämänkysymysten viedessä niiltä tilaa sekä siksi, että olen tällä hetkellä myös toisaalta aivan tyytyväinen elämääni näiltä osin. Siksi en osannut kuvitella kuinka kovasti ja syvältä sinkkuus ja lapsettomuus satuttavat – niin naisia kuin miehiä. Se on ollut keskeisin viestinne.

* * *

Sinkkuus ja lapsettomuus ovat isoja aiheita. On epätoivoivoa, luovuttamista, syvää kipua, katkeruutta ja pakkomielteisyyttäkin.

Vertaillaan. Miksi tuo, mutten minä?

Koetaan epäreiluutta. Miksi minä, joka olisin hyvä äiti tai isä, en saa itselleni perhettä?

Hävetään. Mitä muut ajattelevat minusta, säälivätkö he minua?

Halutaan. Ja kovaa!

Hallitaan. Määritellään unelmakumppani ja juostaan etsimässä juuri Häntä – Sitä Oikeaa. Täydellistä.

Pakotetaan. Hänen on löydyttävä!

Ahdistutaan. Miksi Häntä ei löydy?

Tukehdutaan. Entä jos on koskaan saakaan sitä mitä haluan.

Stressataan. Miksi mitään ei tapahdu!? Miten jotain voisi tapahtua?

Petytään.

Unohdetaan. Että elämässä voi olla muutakin.

* * *

Kirjoitin joitakin aikoja sitten blogin otsikolla Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida. Vaikka se liittyykin toiseen isoon aiheeseen, nousi tuo blogi mieleeni nyt ajatellessani viestejänne ja sinkkuuden suurimpia kipuja.

Silloin kirjoitin mm. näin (lainaukset on poimittu jutusta, jonka löydät kokonaisuudessaan yllä olevan linkin takaa):

”Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.”

* * *

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus. Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.”

* * *

”Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat… En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa… Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.”

* * *

”Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle. Minun salaisuuteni? Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.”

 * * *

Ja  nyt kysymykseni sinulle: Voisiko sinkuus ja lapsettomuus satuttaa suurelta osin siksi, että emme uskalla heittäytyä epävarmuuteen? Että yritämme kontrolloida ja hallita aivan liikaa ja turhaan. Että emme uskalla antaa itsellemme rauhaa ja tunnustaa, että nyt on näin ja tänään, tässä ja nyt en tiedä missä edes huomenna saati sitten vuoden päästä olen.

Entä jos olisimme rehellisiä ja armollisia itsellemme?

Tuohon blogiini kirjoitin sanat, jotka haluan sanoa sinulle edelleen tänään:

”Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen.”

Tämä on vain yksi ajatus, joka nyt nousi minun päähäni. Mitä mieltä sinä olet? Miksi sinkkuus ja siihen liittyvä lapsettomuus satuttavat niin syvältä ja kovaa? 

* * *

Ihme voi löytyä mistä vain ja milloin vain. Ja se voi olla aivan jotain muuta kuin nyt osaamme odottaa. Se voi olla jotain vielä parempaa. Tämä on hienointa elämässä. Koskaan ei tiedä mitä saa kun vain uskaltaa luottaa.

Rakastakaa elämää ja toisianne, ystävät kullat! Ja te, joilla on parisuhde ja perhe, muistattehan arvostaa niitä! Miten sitä niin usein unohtaakaan, että arvokkaimmat ihmiset löytyvät siitä vierestä.

Kävin juoksemassa. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

Kävin juoksemassa. Torstaina Bodom Trail -polkujuoksu. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

/Äm, kiitollisena siitä, että on saanut elämältä lahjan ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan suullisesti sekä rohkeuden tuoda vaikeat asiat esiin. Olette osoittaneet minulle taas, että niille on tarvetta ja että olen oikealla polulla.

Joku, jolla on auto, mies ja vauva

Olen menossa toisen lapseni ristiäisiin. Kiiruhdamme sinne mieheni kanssa, lapsi on puettavana ja olemme menossa noutamaan häntä. Ilmassa on rakkaus. Arvostus. Välittäminen. Tunnen ne vahvasti. Äitini ilmestyy nurkan takaa. Hän kantaa sylissään toista, vanhempaa, lastamme.

Lapsi, minun lapseni, katsoo suoraan silmiini omilla, viattomilla sinisilmillään. Sillä on vaaleat kasvot ja kihairainen, vaalea pellavapää.

”Minun lapseni näyttää tuolta.”, ajattelen.

Sitten lapsi kääntyy pois äitini jatkaessa kulkuaan eteenpäin.

* * *

Äh. Sen kerran kun pääsen kunnon nettiyhteyden ääreen ja puhelinliittymäkin toimii moitteettomasti, niin miten käy!?

Päässä ei liiku mitään. En saa kirjoitetuksi sanaakaan blogiini.

En jaksa soittaa kenellekään. Siksi tyydyin vain kuuntelemaan puhelinvastaajaani jätetyn viestin. Ensimmäisen minuutin ajan hiljaa kajastavan autoradion ääni, pientä kolinaa, köhäisy. Seuraava minuutti vauvan itkua ja viimeisen viiden sekunnin ajan miehen ääni, joka yrittää tyynnytellä vauvaa.

Kuka on koettanut soittaa minulle? Joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä, muuten. Puhelintani en ole voinut käyttää viiteen päivään, koska olen lojunut puhelinyhteydettömässä Støssä.

Ja minulle on joku yrittänyt soittaa!

Joku, jolla on auto, mies ja vauva.

* * *

Minulla ei ole. Autoa, miestä tai vauvaa. Mutta toissa yönä näin tuon unen, joka ei ole jättänyt minua rauhaan.

”Minun lapseni näyttää tuolta.”

Enkeliltä se näytti. Se oli kaunis uni. Kun heräsin siitä keskellä yötä, halusin vain palata takaisin. Mutta en saanut unta pitkään aikaan. Lapsen kasvot pyörivät mielessäni. Tunne, tiedätkö sellainen vahva tunne, joka joistakin unista tulee, kulki kehossani pitkään.

* * *

En tiedä. Tämä nyt vaan tuli mieleen, kun en muuta kirjoittamista keksinyt.

Että jos joku kysyisi minulta nyt, että mistä minä unelmoin. Niin ehkä vastaukseni olisi, että siitä, että olisin joku, jolla on auto, mies ja vauva.

kirkko6

 

Saako nainen seikkailla?

Jos luit eilisen blogini ja katsoit videon huolella ja ajatuksella, saatoit kiinnittää huomiosi yhteen kysymykseen, jonka esitin. Siihen juttuun mikä minua on pohdituttanut viime aikoina paljon: miksi retkeily- tai seikkailuohjelmien ja tarinoiden päähenkilö on aina mies?

Kun minä lähdin tälle reissulle, sain yllättävän paljon osakseni suurta ihmetystä. ”Ihmetys” on oikeastaan aika lievä sana sille asenteelle, jonka kohtasin. Miten minä, viimeisillä lapsentekovuosillani ja perheenperustamisiässä oleva nainen otan ja lähden tällaiselle seikkailulle? Onko nyt ihan järkevää jättää  tuttu ja turvallinen ja hypätä kaikenlaisiin hullutuksiin? Ettei tyttö nyt vähän liihottelisi epärealistisissä pilvissä, onko sinusta nyt varmasti tuohon? Eikö nyt pitäisi asettua aloilleen ja valmistautua: olla turvallisessa työssä, säästää rahaa, mennä Tinderiin…? Vielä enemmän päitä on puistateltu, kun olen kertonut niistä haasteista, joita tämän vuoden aikana haluaisin ottaa vastaan: laskea vapaalaskua, kiivetä Norjan korkeimmalle vuorelle tai vaeltaa Lofoottien läpi?

Niin sitä minä olen miettinyt. Saako nainen seikkailla?

Tuleehan se biologiasta ja historiasta ja evoluutiosta ja ties mistä – miehet lähtevät metsästämään ja pitävät tunkeilijat loitolla – mutta onko vielä 2010-luvulla minun toisinnettava sitä jämähtänyttä asennetta, että naisen hommat on vähän muut? Voisiko näitä kaavoja jo vähitellen rikkoa?

Luoja paratkoon minäkin haluan perheen, mutta nyt, kun sitä ei ole, onko minun jotenkin vähemmän hyväksyttävää seikkailla? Luoja paratkoon minäkin haluan saada vakaan taloudellisen pohjan tulevan varalle, mutta enkö voisi tehdä sitä seikkailemalla? Ja luoja paratkoon minä haluaisin, että muutkin naiset rohkaistuisivat seikkailuun! Itsehän me tätä asennetta muutamme jos niin haluamme.

Mitä olet mieltä? Onko seikkailu vain miesten juttu? Haluaisitko nähdä enemmän tarinoita seikkailevista naisista, seikkailuista naisten kertomina? Millaisista seikkailuista toivoisit minun kertovan tämän vuoden aikana?

seikkailu

/Ämmä, miettien miten ihmiset reagoisivat jos vaikka antaisin nyt täällä Stø Boxing Clubilla jonkun kalastajan tintata minua mahaan niin että veret tirskuisivat suusta…