Arkistojen aarre: Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli

Jostain syystä huomioni on kiinnittänyt viime aikoina useampikin dokumentti ja juttu naisen kehonkuvasta ja ulkonäköpaineista. Muun muassa Yle Areenassa on tuore, suuresti arvostamani toimittaja Louis Therouxin dokumentti anoreksiasta (jonka suosittelen muuten katsomaan!).

Mieleni palautuikin muutaman vuoden taakse, jolloin tein hurjan ihmiskokeen; muistatko, kun teetätin itsestäni ”täydellisen naisen” ja kansikuvamallin standardein photoshopatun kuvan?

Tässä se arkistojen aarteena uudelleen! Mitä ajatuksia tarinani sinussa herättää? Tällaistahan kuvakirjo nykyisin somessakin jo on…


 

Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli
(Julkaistu MaiLifessa 6.4.2014)

 

HALUSIN TEHDÄ testin: miltä näyttäisi ”täydellinen minä”, naistenlehtikansikuvien standardien mukaisesti retusoitu Maija. Halusin nähdä iteseni nykymaailman kauneusihanteiden mukaisena täydellisenä naisena ja tutkia millaisia ajatuksia itsensä näkeminen kuvassa käsiteltynä herättää.

Halusin, että ammattilainen ottaisi pois kaiken epätäydellisyyden ja voisin ihailla itseäni kerrankin virheettömänä – sellaisena kasvona ja vartalona, joka myisi aparaatin kuin aparaatin, saisi kaikki maailman naiset haluamaan olla kaltaisensa ja miehet lankeamaan viettelykseen.


OLEN AINA vihannut isoja hörökorviani, leveää nenänpäätäni, epäsymmetristä leukaani, laatikon mallista päätäni, isoja reisiäni, sitä miten hymyillesäni leveästi ikeneni näkyvät…. Oman kuvan katsominen on todella vaikeaa. Sitä keskittyy epätäydellisyyksiin, siihen mikä minussa on vialla, vertailee itseään muihin oman kauneusihanteensa mukaisiin ihmisiin ja useimmiten ajattelee olevansa ihan kammottava.

Niinpä pyysin valokuvaajaystävääni Mirkku Merimaata photoshoppaamaan yhden valokuvan minusta. Pyysin häntä tekemään minusta kansikuvakaunottaren, lähes nuken, sellaisen, joita me katsomme silmästä silmään kioskien lehtihyllyillä päivittäin. Valitsimme ihmiskokeeseemme tämä Niina Stoltin minusta kuvaaman kuvan:

 

Ja sitten sain, mitä halusin; Mirkku väänsi kuvani uuteen uskoon vallalla olevan länsimaisen kauneusihanteen mukaan…

 

 

JUURI NYT TUNTUU siltä, etten pysty kirjoittamaan mitään. Ensimmäinen reaktioni kuvan nähdessä on totaalinen shokki, siis oikeasti olen aika mykistynyt järkytyksestä. Miten feikki! Siis katso kasvojani! En se ole minä – se on joku joka yrittää jotain. Niin ajattelen kun näen kuvan ensimmäistä kertaa.

Kaikista eniten minua ahdistavat nuo nukkemaiset kasvot. Tuo nukke puristaa ja pinnistää ollakseen kaunis, tai ollakseen ylipäänsä jotain. En minä ole sellainen. Sen kaula on nostettu, hampaat vaalennettu ja hymy levennetty, silmiä suurennettu, lantio käännetty, tissejä kohotettu ja pyöristetty, käsivarsia kavennetty ja pää väännetty luonnottomaksi; sehän näyttää ihan avaruusoliolta!

En näe tässä kuvassa itseäni. Identiteettini on muuttunut kokonaan. Minulle tuossa ihmisessä ei ole mitään persoonaa ekä tuo virheettömyys tunnu todelliselta. Näen tässä kuvassa aika surullisen ihmisen. Mistä se ajatus tulee? Siitä, että tuo pää jotenkin vangitsee minut epäaitoudellaan.

Silmä palaa koko ajan takaisin alkuperäiseen kuvaan. Kun vertailen näitä kuvia, en yllättäen enää näekään tuossa alkuperäisessä kuvassa virheitäni, vaan bongaan sieltä asioita, joista todella pidän itsessäni. Ja ne piirteet on myös häivytetty minusta pois photoshopatussa kuvassani. Yhtäkkiä pidänkin hymystäni, jossa vilahtavat ikenet, silmistäni, jotka ovat pienet, mutta kertovat jotain tarinaa, jota käsitellyssä kuvassa ei näy. Pää ei enää näytäkään laatikolta, kun vertaan sitä noihin avaruusolon kasvonpiirteisiin. Vertaa sinäkin nyt vielä tästä:

 

OLEN YLLÄTTYNYT reaktiostani. Halusin, että olisin rakastunut itseeni photoshopattuna. Että olisin voinut vaihtaa tämän kuvan Facebookin profiilikuvaksi ja saada sille sata tykkäystä. Minähän voisin myös todeta olevani tuossa kuvassa aika kuuma kissa! Juuri sellainen viidakontähtönen, jota tuijotan televisiosta ja mietin miksi itse en ole sellainen.

Mutta enemmän tuo kuva antaa minulle vaan vilunväristyksiä. Tällaisena olen halunnut nähdä itseni, mutta nyt kun katson kuvaani, en oikeastaan nauti näkemästäni – ja se kaikki kulminoituu ajatukseen feikkiydestä, epäaitoudesta. Minusta tuntuu enemmänkin, että kaikki kauneus on otettu pois minusta. Sillä kauneuteni koen tulevan juuri monestä epätäydellisestä piirteestäni ja siitä tarinasta, jota minun kauneusihanteesta poikkeavat piirteeni kertovat.

Mitä sinä olet mieltä? Erityisesti sinä mies, kumpi sinua miellyttää enemmän? Entä nainen, kumpi sinä haluaisit olla näistä kahdesta?

Tämä kuva on ilman muuta överikäsittely ja ajatus siitä, miten naisesta saa tehtyä lähes nuken. Mutta tällaiseen länsimaiseen nukkenaiseen me törmäämme jatkuvasti. Eikä ole ihme, että monella itsetunto omasta kropastaan pyörii nollalukemissa. Minulla myös. Varsinkin nyt eron jälkeen, kun tunnen olevani kaikista elossa (jotenkuten) olevista eliöistä epähaluttavin muinaisjäänne. Ja sitähän minä kuitenkin vain haluaisin, että olisin haluttava; että kuvani olisivat kauniita ja täydellisiä ja sitten joku unelmieni prinssi tulisi ja ratsastaisi minut auringonlaskuun.


KUVAAJA MIRKKU kiteytti asian hyvin:

”Musta tuo kuva näyttää kuitenkin aika ”oikealta ihmiseltä”, mutta se onkin niin järkyttävää, koska tuota ihmistä ole olemassakaan. Se on silti selvästi valokuva, jota me katsotaan kuin dokumenttia ja aitoa asiaa, vaikka tuo on kaukana aidosta.”

Niin. Erityisesti, kun parin kolmekymppisen miehen testiryhmästä toisen näistä mielestä kuva oli näyttänyt ”tosi kuumalta”… Mutta sekin on ihan ok, sillä kauneus on aina katsojan omassa päässä. Se, minkä minä miellän kauniiksi, voi ollakin sinun mielestäsi tosi rumaa. Sinä saat tykätä minusta enemmän photoshopattuna – tai pitää minua rumana edelleen käsittelynkin jälkeen.

Mielenkiintoista minusta tässä on se, että vaikka kauneus on aina suheellista, joku meitä ihmisiä suurempi voima voi määritellä sen, mikä on yleisesti kaunista ja kuumaa rakentaen meille ideaalimallin, johon kaikkien pitäisi sulloutua.


EN OTA KANTAA siihen, onko oikein vai väärin käsitellä kuvaa ja rakentaa tällaista illuusiota. On täysin luonnollista olla kriittinen itsensä suhteen ja verrata itseään johonkin yleiseen idaaliin. Mutta samalla on tärkeä muistaa, että tätä kansikuvan ideaalinaista ei ole olemassa.

Tällainen naiskuvasto luo meille naisille (ja miehillekin?) paineita, hyvin epärealististisia sellaisia. Naisten pitäisi olla tätä ja miesten pitäisi haluta tätä? Mirkku sanoi, ettei hän missään tapauksessa tekisi tällaista koetta kenenkään epävarman nuoren ihmisen kanssa, sillä tämä on aika raaka testi – sen tajusin nyt itsekin. Aika vereslihalla täällä ollaan juuri nyt. Todella outoa!

Muotilehtien mainoksissa on varmasti vielä kovempiakin muutoksia. ”Noiden huippumuotilehtien mainosten photarigurut ovat niin taitavia ettei me nähdä sitä trikkiä”, sanoi Mirkku ja kertoi photaroinnin tekemisen olleen myös kauheaa tehdä. ”Tuli oikeasti paha mieli: eletään kyllä kauheiden sterotypioiden ja väkisin samaan muottiin puristamisen aikaa. Persoonat häviävät tässä puuhassa.”

Niin, mitä mieltä sinä olet?

/Maija, sanattomana… kauneudesta?

Mainokset

Suorat sanani: Naisella täytyy olla omat rahat

Matkani varrella olen kyllä tullut oppineeksi mutia myöten jos jotain. Kodin Kuvalehti pyysi minua lausumaan suorat sanat rahasta, ja minähän kerroin avoimesti ja rehellisesti, mitä kokemani on minulle opettanut rahasta. Nämä olisivat kenties asioita, joita sanoisin tyttärelleni jos minulla sellainen olisi.

Vaikka kyllä minä sitäkin mieltä olen, että uuteen voi heittäytyä toki myös rahatonna! Mutta kuten minun stoorini kertoo, se on sit vaan vähän hard corempi seikkailu se, enkä sitä ehkä ihan kaikille suosittele.

img_4088

Juttu sähköisessä muodossa ja paremmin luettavissa Kodin Kuvalehden netissä täällä!

 

Ja lisää minun ajatuksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä.

 

 

 

”Mitään ei tartte hävetä, kaikki jeesaa” – Graffittiseinällä syntyy Suomen tulevaisuus

Olen miettinyt paljon viime päivinä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, apua ja tukea. Samalla olen pohtinut Suomen tilaa ja uutta tehtävääni Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa.

Suomen tilanne on kovin surullinen juuri nyt. Tuntuu, että isojen johtajien taholta tehdään kerta toisensa jälkeen yhä hullumpia päätöksiä. Asenne maassa on harvinaisen negatiivinen – kenties siitäkin syystä, että pelko leviäää netissä helposti. Minua huolettaa erityisesti pahoinvointi, jota siirrämme nuoriin tekemällä typeriä toimia ja asettamalla ahdistuneen mallin. Nuorten käsissä  kun tämä maa voisi kulkea parempaan suuntaan.

Muistatko, kun kaksi vuotta sitten kävin ”peinttaamassa piissii” graffittipossen kanssa? Tänään tämä tarina nousi silmiini, ja luettuani sen tajusin, että siinä on aika monta tärkeää ajatusta. Siksi nostan sen sinullekin luettavaksi uudelleen. Millaisia ajatuksia se herättää sinussa?

* * *

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä. 

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

peinttaus8

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

peinttaus1 peinttaus5 peinttaus6

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

peinttaus3

– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

peinttaus7

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

peinttaus10

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

peinttaus13

peinttaus17

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

peinttaus11 peinttaus12

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

peinttaus20

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

peinttaus19

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

peinttaus18 peinttaus21

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

peinttaus16

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

peinttaus14

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Forgive and be free!

En voinut olla muokkaamatta ihan vain vähän tätä Mirkku Merimaan minusta ottamaa järisyttävää promokuvaa lisäämällä siihen ajatuksen eiliseltä. Tiedän, että mestarikuvaajan työtä ei saa kopeloida (olen oikeasti pyörryksissä näistä kuvista), mutta tuo teksti vain istuu siihen niin hyvin. Miten sattuikin, että sain nämä kuvat (katso myö toinen eilisestä blogistani) juuri kun kirjoitin tällaisesta aika perustavaa laatua naisen elämän peruskysymyksiä koskettavasta aiheesta, joka on minulle merkittävä paalu. Nämä Mirkun ”Maija maailmanlopun tunnelmissa” nimellä nimeämät kuvat ovat juuri oikeat tähän aiheeseen.

”Forgive and be free” olkoon voimalauseeni nyt.

20140714-131859-47939308.jpg

Kiitos viesteistänne eiliseen kirjoitukseeni. Kiitos on vähin mitä voin sanoa. Ja pienin mitä voin pyytää, on se, että välitä milloin tahansa näitä tekstejäni sellaiselle ihmiselle, jonka uskot niitä tarvitsevan. Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Ja juuri sitä minä haluan! Että me ihmiset pidämme yhtä, ja uskallamme puhua ääneen vaikeistakin asioista!

Moni sanoi minulle eilen, että vielä joskus minulle joskus selviää se, miksi elämässäni kaikki on tapahtunut niin kuin on. Mutta tiedättekö, minä tiedän sen jo, ainakin osin. Juuri siksi, että  nyt voin kirjoittaa näistä ajatuksista ja kokemuksista teille, kaikki on tapahtunut. Tiedän näiden olevan asioita, joita moni miettii, mutta ei rohkene sanoa ääneen – ja jää aivan turhaan yksin näiden ajatusten kanssa. Vaikka minä kuinka kamppailen sen kanssa mitä uskallan itsestäni paljastaa, niin tämä teidän palautteenne, tieto siitä, että moni lukija siellä saa itselleen omaan tilanteeseen tukea ja ajatuksia, ja nämä keskustelut, joita tekstini saavat aikaan – se on se!

Eilen antaessani anteeksi, en vain päästänyt itseäni vapaaksi menneisyyden kivusta, vaan myös turhasta pelosta koskien tulevaisuutta. Tänään on kevyt olla. Olen vapaa!

/Ämmä, joka kaivautuu vielä hetkeksti takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa

 

Nyt sinäkin voit olla Ihana Nainen!

Ihanaa naiset! Mirkku, Niina ja Krista järjestävät uuden Ihana Nainen -elämyspäivän 14.6. Muistatko, kun minä olin kuvattavana?

ihana_nainen_14.6.2014_banneri

Jokainen MaiLifen naislukija on Ihana Nainen – tietysti – koska jokainen nainen on Ihana Nainen! Mene rohkeasti mukaan ja voin taata, että koet jotain uskomattoman upeaa. Ja ota ystäväsi mukaan, kuten minä Faden!

kuvaus9

/Ämmä, Ihana Ämmä

Marrymedingdong meets Sex and the City

Väsymys. Tulin eilen kotiin kuvauksista klo 23. Mutta ainakin nyt on kaikki annettu ja niin mahtavaa settiä luvassa. Upea päivä eilen MaiLife Haasteineen ja promokuvauksineen. Lena Salmi on käsittämättömän siisti tyyppi. Muuten häntä en osaa kuvailla. Kirjoitin ensin, että ”upea ihminen”, mutta pyyhin sen pois. Siis totta, upea ihminen, mutta ensisijaisesti jotenki ”cool dude”. Ja longboardaus! Tiedättekö, että taidan olla vähän koukussa siihen. Se oli älytön kokemus!

Voi mä niin palan halusta kertoa teille enemmän eilisestä, mutta ensi viikkoon joudutte odottelemaan kunnes saan ihan SAIRAAN mageita kuvia Mirkku Merimaa Photographylta… Pian sitten uudistuu myös MaiLifen ilme. Luvassa on ihan jotain muuta. Jotain… Tähän minun ajan henkeen sopivaa. Asennetta. Rohkeutta. Naiseutta! Aaaaaaah, voi sitä päivää kun saan jakaa tämän kanssanne. Eilen tajusin myös sen, miten tärkeää on löytää tietyt luottohenkilöt elämässä, työssä tai sen ulkopuolella. Minulla on ihan mahtava tiimi, Mirkku Merimaa ja Krista Stenberg; Krista meikkaa, kampaa ja pukee ja Mirkku nappaa hetken ruudulle. Tässä nyt muutama kurkistus eiliseen. Pysy matkassa mukana, tätä on tulossa lisää…

promo1

Studiossa Mirkun kanssa

promo8

MaiLife Haaste Lena Salmen johdolla. Jotta ei menis liian helpoksi, se tehtiin tälläisissä hepeneissä. Marrymedingdong meets Sex and the City…

promo6

promo3

Arvatkaa kummat buutsit päätyivät kuviin?

promo2

Mirkku working her magic

promo5

Mitäs me mallit…! Suvilahti houkutteli paikalle myös muotikuvausryhmän. Siinä sit vierekkäin kuvailtiin.

promo7

Kello 22.30. Hemmetin kylmä. Ammattimallikin häippäs. Ei ollut vastusta mulle.

UIT-haaste, osa 1: Ilosofian oppitunti

Jes! Vihdoin sain kuvia UIT-vierailustani! Niitä on niin paljon ja niin monta hyvää, kiitos Mirkku Merimaan, että tämä tarina tulee nyt parissa osassa. Osa tänään ja osa huomenna.

Se haaste, sehän sinua kiinnostaa! Sen kanssa joudut odottamaan vielä huomiseen. Sillä ennen sitä on pohjustettava hieman mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse. Ei nimittäin ollut ihan pikkujuttu aivan pyytämättä ja yllätyksenä tulla kutsutuksi katsomaan UIT-revyyynäytelmä Ilosofian oppituntia saati sitten nousta itse lavalle testaamaan revyynäyttelijän työtä.

ilosofia1

Bloggaan viime metreillä ennen esitystä…

 

Niin kauan kuin muistan olen koko lapsuuteni jokaisena uuden vuoden päivänä tiirannut silmä kovana televisiosta taltiointia UIT:n vuosittaisesta näytelmästä. Muistatko sinä miten ne lähetettiin vuoden vaihtuessa Yleltä. Lähetetäänkö edelleen, sitä en muuten tiedä… Euroviisujen lisäksi UIT:n show oli minulle vuoden kohokohta. Marjatta Leppänen, Jaakko Salo – kaikki mahtavat näyttelijät, upea musiikki, hauskat sketsit ja näyttävät tanssiesitykset! Voi miten minä rakastin tuota showta. Mutta koskaan en päässyt sitä itse katsomaan. Ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen oli minun hetkeni koittanut!

maijailo

Mitä enemmän vieressa istuvat ihmiset nauroivat, sitä äänekkäämmin itsekin uskalsi höröttää ääneen.

Tiedättekö, että elämää ei ole ilman iloa! Sen minä totesin istuessani Ilosfian oppitunnilla Hakaniemen musiikkiteatterissa. Ja jokaisen tulisi pitää huolta siitä, että hankkiutuu ilon ja naurun pariin säännöllisin väliajoin. Minähän olen paasannut sinullekin niin monta kertaa siitä kuinka elämää ei saisi ottaa liian vakavasti. Ja nyt Ilosofian oppitunnin nähtyäni tajusin, että tämähän se minua on vuodesta toiseen jaksanut kiehtoa revyyteatterissa: ilo, nauru ja heittäytyminen. Niitä minä pääsin tällä kertaa kokemaan niin yleisössä kuin lavalla.

ilosofiaalku

tanssija

Musiikki, tanssi ja teatteri! Jotenkin se sellainen revyyteatterin monipuolisuus on minusta kiehtovaa. En halua paljastaa mitään, koska vaadin, että menet katsomaan shown itse – se on mahdollista Helsingissä vielä kesäkuun seitsemänteen asti ja sitten kiertueella Tampereella, Kuopiossa ja Härmässä! Niitä lippuja saat täältä! 

Mutta sen vaan sanon, että kun sellainen vajaan kymmenen suomalaista insinööriltä näyttävää suomalaismiestä tanssii lavalla flamencoa tai kun Heikki Helan Tamperelaismieshahmo esittää Kummelia lavalla tai kun Sari Siikander vetää Jutta Urpilaisen roolin uskottavammin kuin ex-SDP johtaja itse, ei voi muuta kuin ihmetellä näiden näyttelijöiden valtavia lahjoja. Yleisön nauramaan saaminen ei ole mikään helppo nakki! Mutta siellä me vaan kaikki rätkätimme katketaksemme.

ilosofia2

Mikko Rantanivan Arto Nyberg ja Sari Siikanderin Jutta Urpilainen sana-assosiaatiopelissä.

Ilosofian oppitunti ei kuitenkaan ollut vain naurunkäkätystä alusta loppuun. Se oli mielestäni yllättävän koskettava paljon laajemmalla tunneskaalalla. Koska itse elän vahvasti musiikin kautta, pari upeaa laulua (Kiitos muun muassa Heikki Helan, Sari Siikanderin ja Mikko Rantanivan) saivat minut melkein kyyneliin. Teatteri todella saa tuntemaan!

sarireja

Sari Siikanderin ja Reija Wären oppikoulussa…

Pääsin juttelemaan esityksen jälkeen näyttelijä Sari Siikanderin ja ohjaaja-koreografi Reija Wären kanssa. He kertoivat, että revyyssä heille olennaista on kaksi asiaa: monikerroksisuus ja yleisö. Reija sanoi, että hänelle ohjaajana hienointa on päästä rakentamaan esitystä, joka tarjoaa jokaiselle jotain. Toiselle se on musiikki, toiselle tanssi, kolmannelle taas teksti. Ja ohjaajan haaste on saada homma toimimaan kaikilla tasoilla. Kukaan ei takuuvarmasti lähde teatterikatsomosta tyhjin käsin, sen minäkin voin taata. ”Revyytä on helppo lähestyä ja tulla katsomaan – kaikki katsojat saavat jonkun kokemuksen ja elämyksen mukaansa teatterista poistuessaan.” , Reija kiteytti.

Kysyin Sarilta kuinka hän illasta toiseen jaksaa virittää itsensä iloon (varsinkin päivinä, jolloin ei aina itseä naurata). Hän katsoi minua, katsoi penkkiä yleisössä, taputti sitä kädellään ja totesi: ”Se on tämä. Ihminen, joka tässä penkissä istuu. Yleisö. Heille me tätä juttua teemme, he saavat minut syttymään illasta toiseen.” 

sarireja2

Minä kävelin ulos Ilosofian oppitunnilta yhtä upeaa musiikkiteatterielämystä rikkaampana; pitkäaikainen haaveeni nähdä UIT:n revyy livenä oli toteutunut. Kävelin Hakaniemen musiikkiteatterista ulos myös yksi järjettömän upea kokemus takataskussani: haaste, josta kerron sinulle lisää huomenna!

/Maija, ihan vaan kertoen, että kysyin Reija Wäreltä pääsenkö mukaan ensi vuoden showhun, ni ainakin oman tulkintani mukaan pääsen… 😉

Ps. Mirkku Merimaa Photgraphylle erityiskiitos näistä kuvista

Tule mukaan Älä laihduta -päivään huomenna – minäkin olen paikalla!

Tiesitkö, että huomenna on kansainvälinen Älä laihduta -päivä? Päivän, joka on julistetttu laihdutus- ja painovapaaksi, tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Älä laihduta -päivä kannustaa jokaista meistä olemaan ahdistumatta painoasioista – edes tuona yhtenä päivänä vuodessa – ja hyväksymään kehomme sellaisena kuin se on.

Älä laihduta -päivänä keskustellaan laihduttamisesta, hyvinvoinnista ja terveydestä ympäri Suomen eri tilaisuuksissa.

Minullakin on suuri kunnia olla osa tätä huomenna järjestettävää Älä laihduta -päivää Helsingin Lasipalatsissa Syömishäiriöliitto Syli ry:n järjestämässä tapahtumassa. Minun photoshoppaustestini, tämä tässä, on näkyvillä Ihana Nainen –valokuvanäyttelyssä. Jännittävää! Ja sattuipa niin hauskasti, että ihana Tiia, jonka kanssa viimeksi teimme tämän HelsinkiReal-haastattelun, osallistuu tilaisuuden paneelikeskusteluun. Jos satumme paikalle yhtä aikaa, tule tarttumaan reippaasti hihasta!

Tule sinäkin mukaan huomenna, tapahtuma järjestetään Lasipalatsin Kaupunkiverstaalla klo 10-15! Paneelikeskustelu käydään klo 13 – 14 ja Ihana Nainen -valokuvanäyttelyyn voi tutustua huomisesta lähtien kesäkuun alkupuolelle asti. Ja tsekkaa Facebookista Älä laihduta -päivän tapahtumasivuilta, mitä sinun paikkakunnallasi tapahtuu huomenna.

selfie8

/Maija, ei laihduta tänään eikä huomenna eikä ylihuomenna

 

Huumaava viikonloppu huumaavassa seurassa!

Viikonloppu on ollut täynnä vipinää. Oli taas opiskeluviikonloppu Teatterikorkeakoulussa, ja intensiivisten päivien tulos oli iso annos oppia ja uutta energiaa tarttui mukaan.

Mutta ehkä vielä koulupäiviäkin inspiroivempaa viikonlopussani oli tämä lauantai-illan huuma:

huuma1

Kuva: Mirkku Merimaa

Siis Huuma-jengi ja Huuma-bileet! Nämä naiset (plus monta muuta, jotka eivät eilen päässeet paikalle) tekivät ihmeen. He nimittäin keräsivät valtavan summan yhteisörahoitusta ja tekivät lehden, joka ilmestyi tammikuussa. Huuma on uusi naistenlehti, tai kuten tekijät sitä tituleeraavat, ihmistenlehti. Sellainen, jota nämä naiset itse halusivat lukea. Ja kun kaupasta ei sopivaa löytynyt, he ryhtyivät huumasta toimeen: tekivät oman lehden ja rakensivat sen ympärille Huuma-seminaarin! Huuma kertoo aivan tavallisista, ihmeellisistä ihmisistä ja on ”ylistys tyypeille, jotka tekevät ja ajattelevat rohkeasti”.

Ja nyt minut on kutsuttu mukaan tähän mahtavaan porukkaan kertomaan tarinoita huumaantuneista ihmisistä! Puhuinko jotain aiemmin tällä viikolla etuoikeutetusta fiilikesestä!? No, nyt ette enää voi edes uskoa, miten uskomattoman kiitolliselta tuntuu tällainen kunnia saada olla mukana edelläkävijöiden joukkoa. Eilen juhlistimme naisten upeaa suoritusta ja suunnitelimme uutta.

huuma4

Kuva: Mirkku Merimaa

Nämä naiset jakavat jotain sellaista yhteistä, jota ei voi sanoin kuvailla. Se huuma pitää tuntea. Se järjetön energia, toisen tukeminen ja positiivisuus! Tekemisen meininki, jota tässä maassa tarvitaan lisää. Ja tämä porukka näyttää omalla toiminnallaan tietä, se on ryhtynyt huumasta toimeen.

huuma2

Kuva: Mirkku Merimaa

Huuma-jengissä on upeaa olla mukana, mutta mahtava juttu oli myös tavata ihminen vuosikymmenten takaa ensimmäistä kertaa; Aku Varamäki. Tai siis minulle edelleen tyttö, olemmehan me viimeksi tavanneet joskus 90-luvulla Jyväskylässä, kun liikuimme samoissa musiikkipiireissä. Aku on tämän koko Huuma-ajatuksen alkuunpanija. Aivan uskomaton nainen!

huuma3

Kuva: Mirkku Merimaa

Jouduimme kyllä vähän aikaa hakemaan muististamme, mistä toisemme tunnemme, mutta sitten, kun hän ensimmäistä kertaa herskähti nauramaan, muistin yhtäkkiä hänet ihan tarkalleen. Hänen ilonsa ja kirkassilmäinen naurunsa on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Hauska huomata, että vaikka välissä pari vuosikymmentä, tietyt perusominaisuudet säilyvät. Ja samankaltaiset, samat kiinnostuksen ja innostuksen kohteet jakavat ihmiset näköjään ajautuvat yhteen, missä tahansa. Se on hienoa, sillä yhdessä tekeminen on kaiken elämän suola ja sokeri ja mitä näitä mausteita nyt onkaan. Juuri tällaisia huumaavia ja uskomattomia juttuja syntyy, kun ihmiset jakavat saman intohimon elämään!

Huumaa voi seurata netissä osoitteessa huumalehti.com. Lue ja huumaannu! Kannattaa myös seurata, millaisia asioita minä pääsen Huuman parissa tekemään.

/Maija, huumassa

Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli

HALUSIN TEHDÄ testin: miltä näyttäisi ”täydellinen minä”, naistenlehtikansikuvien standardien mukaisesti retusoitu Maija. Halusin nähdä iteseni nykymaailman kauneusihanteiden mukaisena täydellisenä naisena ja tutkia millaisia ajatuksia itsensä näkeminen kuvassa käsiteltynä herättää.

Halusin, että ammattilainen ottaisi pois kaiken epätäydellisyyden ja voisin ihailla itseäni kerrankin virheettömänä – sellaisena kasvona ja vartalona, joka myisi aparaatin kuin aparaatin, saisi kaikki maailman naiset haluamaan olla kaltaisensa ja miehet lankeamaan viettelykseen.


OLEN AINA vihannut isoja hörökorviani, leveää nenänpäätäni, epäsymmetristä leukaani, laatikon mallista päätäni, isoja reisiäni, sitä miten hymyillesäni leveästi ikeneni näkyvät…. Oman kuvan katsominen on todella vaikeaa. Sitä keskittyy epätäydellisyyksiin, siihen mikä minussa on vialla, vertailee itseään muihin oman kauneusihanteensa mukaisiin ihmisiin ja useimmiten ajattelee olevansa ihan kammottava.

Niinpä pyysin valokuvaajaystävääni Mirkku Merimaata photoshoppaamaan yhden valokuvan minusta. Pyysin häntä tekemään minusta kansikuvakaunottaren, lähes nuken, sellaisen, joita me katsomme silmästä silmään kioskien lehtihyllyillä päivittäin. Valitsimme ihmiskokeeseemme tämä Niina Stoltin minusta kuvaaman kuvan:

IMG_9344_aitomaija

 

Ja sitten sain mitä halusin; Mirkku väänsi kuvani uuteen uskoon vallalla olevan länsimaisen kauneusihanteen mukaan…

 

IMG_9344_superefeikkimaija

 

JUURI NYT TUNTUU siltä, etten pysty kirjoittamaan mitään. Ensimmäinen reaktioni kuvan nähdessä on totaalinen shokki, siis oikeasti olen aika mykistynyt järkytyksestä. Miten feikki! Siis katso kasvojani! En se ole minä – se on joku joka yrittää jotain. Niin ajattelen kun näen kuvan ensimmäistä kertaa.

Kaikista eniten minua ahdistavat nuo nukkemaiset kasvot. Tuo nukke puristaa ja pinnistää ollakseen kaunis, tai ollakseen ylipäänsä jotain. En minä ole sellainen. Sen kaula on nostettu, hampaat vaalennettu ja hymy levennetty, silmiä suurennettu, lantio käännetty, tissejä kohotettu ja pyöristetty, käsivarsia kavennetty ja pää väännetty luonnottomaksi; sehän näyttää ihan avaruusoliolta!

En näe tässä kuvassa itseäni. Identiteettini on muuttunut kokonaan. Minulle tuossa ihmisessä ei ole mitään persoonaa ekä tuo virheettömyys tunnu todelliselta. Näen tässä kuvassa aika surullisen ihmisen. Mistä se ajatus tulee? Siitä, että tuo pää jotenkin vangitsee minut epäaitoudellaan.

Silmä palaa koko ajan takaisin alkuperäiseen kuvaan. Kun vertailen näitä kuvia, en yllättäen enää näekään tuossa alkuperäisessä kuvassa virheitäni, vaan bongaan sieltä asioita, joista todella pidän itsessäni. Ja ne piirteet on myös häivytetty minusta pois photoshopatussa kuvassani. Yhtäkkiä pidänkin hymystäni, jossa vilahtavat ikenet, silmistäni, jotka ovat pienet, mutta kertovat jotain tarinaa, jota käsitellyssä kuvassa ei näy. Pää ei enää näytäkään laatikolta, kun vertaan sitä noihin avaruusolon kasvonpiirteisiin. Vertaa sinäkin nyt vielä tästä:

vertailu

 

OLEN YLLÄTTYNYT reaktiostani. Halusin, että olisin rakastunut itseeni photoshopattuna. Että olisin voinut vaihtaa tämän kuvan Facebookin profiilikuvaksi ja saada sille sata tykkäystä. Minähän voisin myös todeta olevani tuossa kuvassa aika kuuma kissa! Juuri sellainen viidakontähtönen, jota tuijotan televisiosta ja mietin miksi itse en ole sellainen.

Mutta enemmän tuo kuva antaa minulle vaan vilunväristyksiä. Tällaisena olen halunnut nähdä itseni, mutta nyt kun katson kuvaani, en oikeastaan nauti näkemästäni – ja se kaikki kulminoituu ajatukseen feikkiydestä, epäaitoudesta. Minusta tuntuu enemmänkin, että kaikki kauneus on otettu pois minusta. Sillä kauneuteni koen tulevan juuri monestä epätäydellisestä piirteestäni ja siitä tarinasta, jota minun kauneusihanteesta poikkeavat piirteeni kertovat.

Mitä sinä olet mieltä? Erityisesti sinä mies, kumpi sinua miellyttää enemmän? Entä nainen, kumpi sinä haluaisit olla näistä kahdesta?

Tämä kuva on ilman muuta överikäsittely ja ajatus siitä, miten naisesta saa tehtyä lähes nuken. Mutta tällaiseen länsimaiseen nukkenaiseen me törmäämme jatkuvasti. Eikä ole ihme, että monella itsetunto omasta kropastaan pyörii nollalukemissa. Minulla myös. Varsinkin nyt eron jälkeen, kun tunnen olevani kaikista elossa (jotenkuten) olevista eliöistä epähaluttavin muinaisjäänne. Ja sitähän minä kuitenkin vain haluaisin, että olisin haluttava; että kuvani olisivat kauniita ja täydellisiä ja sitten joku unelmieni prinssi tulisi ja ratsastaisi minut auringonlaskuun.


MIRKKU KITEYTTI asian hyvin:

”Musta tuo kuva näyttää kuitenkin aika ”oikealta ihmiseltä”, mutta se onkin niin järkyttävää, koska tuota ihmistä ole olemassakaan. Se on silti selvästi valokuva, jota me katsotaan kuin dokumenttia ja aitoa asiaa, vaikka tuo on kaukana aidosta.”

Niin. Erityisesti, kun parin kolmekymppisen miehen testiryhmästä toisen näistä mielestä kuva oli näyttänyt ”tosi kuumalta”… Mutta sekin on ihan ok, sillä kauneus on aina katsojan omassa päässä. Se, minkä minä miellän kauniiksi, voi ollakin sinun mielestäsi tosi rumaa. Sinä saat tykätä minusta enemmän photoshopattuna – tai pitää minua rumana edelleen käsittelynkin jälkeen.

Mielenkiintoista minusta tässä on se, että vaikka kauneus on aina suheellista, joku meitä ihmisiä suurempi voima voi määritellä sen, mikä on yleisesti kaunista ja kuumaa rakentaen meille ideaalimallin, johon kaikkien pitäisi sulloutua.


EN OTA KANTAA siihen, onko oikein vai väärin käsitellä kuvaa ja rakentaa tällaista illuusiota. On täysin luonnollista olla kriittinen itsensä suhteen ja verrata itseään johonkin yleiseen idaaliin. Mutta samalla on tärkeä muistaa, että tätä kansikuvan ideaalinaista ei ole olemassa.

Tällainen naiskuvasto luo meille naisille (ja miehillekin?) paineita, hyvin epärealististisia sellaisia. Naisten pitäisi olla tätä ja miesten pitäisi haluta tätä? Mirkku sanoi, ettei hän missään tapauksessa tekisi tällaista koetta kenenkään epävarman nuoren ihmisen kanssa, sillä tämä on aika raaka testi – sen tajusin nyt itsekin. Aika vereslihalla täällä ollaan juuri nyt. Todella outoa!

Muotilehtien mainoksissa on varmasti vielä kovempiakin muutoksia. ”Noiden huippumuotilehtien mainosten photarigurut ovat niin taitavia ettei me nähdä sitä trikkiä”, sanoi Mirkku ja kertoi photaroinnin tekemisen olleen myös kauheaa tehdä. ”Tuli oikeasti paha mieli: eletään kyllä kauheiden sterotypioiden ja väkisin samaan muottiin puristamisen aikaa. Persoonat häviävät tässä puuhassa.”

Niin, mitä mieltä sinä olet?

/Maija, sanattomana… kauneudesta?