Metsähipsterin flow-festivaalit

Tiedätkö mikä on parasta urheilussa?

Syöminen!

Fiilis on autuaan raukea. Tänään olen viettänyt oikeat metsähipsterin flow-festivaalit (terveiset vaan sinne Suvilahteen missä ne toisenlaiset hipsterit taitavat parhaillaan juhlia). Kävin vetämässä upean kolmen tunnin mittaisen treenin keskisuomalaisissa maisemissa: 25 kilometrin pyörälyn kansallispuistoon, siellä juoksulenkin metsässä ja toisen 25 kilometrin siivun takaisin mökille.

Tämä oli vähän sellainen köyhän naisen triathlon: pyöräillään mahdollisismman huonosti maantiepyöräilyyn soveltuvalla, kumit just sopivasti tyjänä olevalla äidin seitsenvaihteisella mummopyörällä, juostaan metsässä reidet sietsemän vaihteen jäljiltä täristen ja uintiosuus jätetään joidenkin muiden hoidettavaksi, sillä järven vesi on tälle tytölle liian kylmää… Jos Jäämereen vastatuuli asetti kovan vastuksen taannoin Hullun Polkasussa, on sanottava, ettei tämä Keski-Suomen tuuli vasten kasvoja yhdistettynä mummopyörään juuri jäänyt kakkoseksi. Vaikka 50-kilometriä on pyöräilypiireissä sellainen kevyt välipala, en juuri pidempään olisi tällä Crecsentillä suhia. Toivon todella, että Tour de Helsinkiin saan taas lainaan hyvän pyörän… Olisi niin ihana voida jo itse hankkia kunnon fillari, mutta se saa nyt vielä vähän aikaa odottaa. Mutta kerrassaan upea retki. Liikkuminen ulkona luonnossa tarjoaa parhaimman flow-tilan!

Vaikka urheilusuoritus itsessään on mahtavaa ja (useimmiten) palkitsevaa, olen silti sitä mieltä, että urheilussa parasta on syöminen 😀 Sitä nimittäin saa tehdä kunnolla ja suurella hartaudella.

Haukikeitto oman järven kaloista ja mustikka-vadelma-piirakka oman metsän marjoista – siinä oli tämän metsähipsterin lähiluomueväät.

Täydellinen päivä. Nyt otetaan vähän lepoa, ja loppupäivä sujuu saunoessa ja nauttiessa upeasta aurinkoisesta illasta. Ajatella, etten ole koko kesänä päässyt vielä tulemaan mökillemme. Onneksi olen nyt täällä. Ihana aivojenpurkureissu vilkkaan ja isoja mullistuksia (niistä lisää myöhemmin) sisältäneen työviikon jälkeen.

IMG_4053

 

/Äm

Mainokset

Luonnon muotoja ja kylähulluja

Hautajaisviikonloppu takana ja minä matkustan juuri nyt takaisin kotiin. 

Vietin pari kaunista päivää perheen parissa Keski-Suomen kevääseen heräävässä luonnossa jättäen hyvästit yhdelle rakkaalle.   Tänään kävimme perheemme kesämökillä Kalliorannassa tutkimassa kevään merkkejä.

Minulla ja veljelläni on ollut jo muutaman vuoden ajan joku kieroutunut tarve perustaa mökillemme lampola – siis tuoda erääseen tarkoitukseen hyvin sopivaan paikkaan lampaita ja pystyttää niille sinne aitaus. Tuo tarkoituksenmukainen paikka vaan sijaitsee naapurimökin tontilla, emmekä ole ollenkaan varmoja naapurin innostuksesta lampaisiin. Epäselvää on myös se, kuka niistä lampaista huolehtisi. Ja mistä niitä lampaita tulisi. Ja miksi. Mutta saahan ihmisellä unelmia olla… Sellaiseksi tämäkin hanke taitaa jäädä, mutta silti lähdimme taas tänään tapamme mukaan tarkistamaan lammastiluksia ja unelmoimaan pienestä maatilastamme. 

Olemme veljeni kanssa mitä ilmeisemmin hyvin samanlaisella impulsiivisuusvarannolla ja uteliaisuudella varustettuja, ja lampolatutkimukset keskeytyivät nopeasti, sillä huomasimme läheisen metsän hakkuualueen, jota oli pakko lähteä heti tutkimaan. Silmämme kiinnittyivät metsässä makaaviin puun kantoihin, jotka olivat muodoiltaan niin kiehtovia, että niitä oli päästävä tutkimaan lähemmin.  

 

Kyllähän meidät veljeni kanssa kylillä jo hulluina tunnetaan, joten uusin operaatiomme ei varmaan Leppäveden rantojen asukkeja yllättänyt. Löysimme metsäretkellämme taiteellisesti niin hienosti muodostuneen pöllin, että oli pakko siirtää lampolahaaveet taas yhden kesän päähän ja sen sijaan aloittaa desingnprojekti. Päätimme raahata pöllin mukaamme metsästä ja tehdä siitä kesän aikana designtuoli. Tätä pitkälle toistakymmentä kiloa painavaa puunkappaletta me sitten raahasimme hartiavoimin pitkän matkan metsästä mökille. Mahtoi olla näky! Mutta nyt pölli on nätisti kuivumassa mökillä ja nähtäväksi jää millainen jakkara tästä saadaan kesällä aikaan. 

Tehtiin muuten samalla tuosta pöllin kotiinkuljetuksesta yksi kaurismäkeläinen filkka, ”Pöllinpyörittäjän kylä. Osa 1: Tyttö hautajaistakissaan”. Se löytyy Instagram-sivultani. Tule seuraamaan minua, @maijailmoniemi – löydät Instasta tämän filmin lisäksi muuta kuvamateriaalia, joka ei kaikki päivity blogiini.

Toivottavasti sinulla on ollut yhtä mielenkiintoinen ja lapsenmielinen sunnuntai! Iloa alkavaan viikkoon!  /Äm, joka on päättänyt, että tämä lapsena oleminen on vaan niin hauskaa, ettei aikuiseksi kannata kasvaa koskaan

Tärkeintä tänään on päämäärä

Pitkä ja hiostava matka takana, mutta tällä kertaa tärkeintä ole matka, vaan päämäärä. Tämä

20140718-191409-69249380.jpg
Kallioranta. Mökki. Täällä minun sieluni lepää seuraavan viikon. Mutta läppärini näppäimistö ei. Juuri se on lepoa sielulleni – kirjoittaminen järvimaisemassa. Perillä ollaan!

Ihanaa viikonloppua, rakkaat!

/Ämmä, päämäärässä

Kalliorannassa kaikki hyvin!

Täällä sitä mökillä ollaan. Olo on aika kurja, ja siirryin tupaan lämmittelemään ja lepäämään samalla kun isäni ja veljeni rakentavat laituria.

laituri

Tuli mieleen yksi juttu, jonka olen kirjoittanut monta vuotta sitten, kesällä 2011, täällä mökillämme, Kalliorannalla. En ole tätä missään aiemmin julkaissut, ja se sopii jotenkin tähän pääsiäiseen. Siksi se on nyt tässä: ”Kalliorannassa kaikki hyvin!”

***

”On elokuinen lämmin päivä, sellainen, jonka kirpeän raikkaasta ilmasta voi aistia lähestyvän syksyn. Seison vanhempieni kesäpaikan jylhällä kalliolla. Tämä on Kallioranta, rauhan tyyssija, paikka johon perheeni kokoontuu yhteen kesäisin. Koko ajan tämä paikka käy minulle tärkeämmäksi. Joka kerta täältä lähteminen on yhä vaikeampaa. Haluaisin kadota tämän paikan tyyneyteen, täydelliseen vastapainoon kaupungin levottomalle elämälle.

Tuuli on yltynyt. Huomaan sen kiihtyvän pauheen kalliolla kiivaasti pyörivästä tuuliviiristä. Se on Pora. Poraksi tuuliviiriä kutsui  pappani joka kuoli jouluna 2010, 90-vuotiaana. Hän oli menettänyt aivoinfarktissa puhekykynsä viisi vuotta ennen kuolemaansa. Pora oli siirretty Kalliorantaan papan joutuessa luopumaan omasta mökistään joitakin vuosia aiemmin. Nyt se seisoo tukevasti Kalliorannassa aitiopaikalla voidakseen näyttää tuulen suunnan.

pora
Pappa oli nöyrin ja vilpittömin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Sellainen hiljainen mestari; aito ihminen, joka ei tehnyt meteliä itsestään, saavutuksistaan tai nöyryydestään. Hänellä oli muutama tärkeä asia, jotka tekivät hänen elämästään kokonaisen, eikä hän muuta tarvinnut. Yksi niistä oli hänen itse rakentamansa mökki, jonka pihassa Pora seisoi vuosikaudet ennen Kalliorantaan siirtämistä näyttäen tuulen suunnan.

Vaikka Kalle-pappa menetti puhekykynsä, tietyt sanat jäivät hänen sanastoonsa. Hän vain käytti niitä aina aivan väärissä yhteyksissä mikä aiheutti meissä usein tahattomia naurunremahduksia. Kuten tuo pora. Tai… ”kyrpä”, joka tarkoitti hänen kävelykeppiään. Pappa lauloi jatkuvasti ja aina kalliorannassa kulkiessaan hän hyräili ”pompompom”. Ollessaan erityisen liikuttunut, iloinen tai onnellinen hän hoilasi ”eespäin eespäin” – mukaelmaa porilaisten marssista, joka vääntyessään kerran muotoon ”eisveis, eisveis” aiheutti meille jälleen kerran hyväntahtoisen naurunpyrähdyksen.

Papalla oli poran lisäksi tietyt merkitykselliset esineet elämässään: keppi ja lätsä, kiikkutuoli kotonaan; aika moni näistä oli hänelle viimeisinä vuosina ”pora”. Muistan kuinka monet kerrat Kalliorannasta pois lähtiessään hän saattoi takoa kepillään maata, hokea huolestuneena ”pora” emmekä me ymmärtäneet mihin pora tällä kertaa liittyy. Kunnes joku taas keksi: Hän etsii lätsäänsä, ei voi poistua ilman sitä. Hän oli herrasmies eivätkä herrasmiehet liiku ilman lätsäänsä! 

Kuten Kalle-papallani, meillä kaikilla on elämässämme tietyt peruspalikat; tärkeimmät asiat, joista elämämme rakentuu. Se sellainen tietty perussanasto, josta kokoamme oman elämämme – soinnut, joista rakennamme elämämme soinnin. Kuinka paljon meillä nykyajan ihmisillä onkaan opittavaa isovanhemmiltamme. Tavoittelemme koko ajan uusia asioita, kokemuksia, materiaa, sen sijaan että keskittyisimme löytämään omat sointumme, pääsanamme ja omat ”poramme” – asiat, jotka ovat tärkeitä itsestämme. Viimeisellä viivalla muulla ei ole väliä. 

Poran propellin pyörintä kiihtyy, tuulenpuuska tuo minut takaisin muistoistani tähän hetkeen. Tunnen vahvasti papan läsnäolon. ”Kalliorannassa kaikki hyvin”, hän kuiskaa ja voin tuntea kuinka hän kopauttaa kepillään poraa. Se oli hänen jokakertainen kalliorannasta poislähtemisen rituaali. ”Eespäin”, huikkaan hänelle takaisin ja heilautan käteni ilmaan kuin heilauttaen hänelle kuvitteellista lätsää päästäni. Aivan kuten hän teki aina poistuessaan kalliorannasta.

Kalliorannassa kaikki hyvin – eespäin!”

maijapora

/Maija, haikeana